Allan Sherman

Sherman oli amerikanjuutalaisesta perheestä. Opiskellessaan Illinois’n yliopistossa hän piti pakinapalstaa opiskelijalehdessä. Uransa alkuaikoina hän toimi käsikirjoittajana Jackie Gleasonille ja Joe E. Lewisille.[1] 1950-luvun alussa Sherman keksi idean suosituksi tulleeseen television tietokilpailuun I've Got a Secret, jota esitettiin CBS-kanavalla peräti 15 vuotta, vuodesta 1952 vuoteen 1967. Kertapalkkion sijaan hän sai työpaikan ohjelmasarjan tuottajana, mutta erotettiin vuonna 1958 huonosti valmisteltujen ja suorassa lähetyksessä toimimattomien ideoiden käytöstä. Sen jälkeen Sherman toimi käsikirjoittajana Steve Allenin tv-show’ssa, mutta joutui työttömäksi kun ohjelma päätettiin lopettaa 1961.[1]

Jo 1950-luvun alussa Sherman oli yrittänyt lyödä läpi huumorimusiikin tekijänä. Vuonna 1951 Sherman ja Sylvia Froos levyttivät savikiekkosinglen, jossa he parodioivat Guys and Dolls -musikaalista ja Bing Crosbyn ohjelmistosta tuttua kahta laulua.[1] Single ei menestynyt, mutta Shermanin pienessä piirissä, kuten naapurinsa Harpo Marxin kotikutsuilla esittämät lauluparodiat saivat vähitellen suosiota. Näiden suhteidensa kautta tv-käsikirjoittajan työstä työttömäksi jäänyt Sherman sai 1960-luvun alussa levytyssopimuksen Warner Brothers Records -yhtiölle. Esikoisalbumi My Son, the Folk Singer (1962) myi kultalevyn verran eli yli miljoona kappaletta[2] ja sai pian jatkoa albumista My Son, the Celebrity. Molempien albumien kappalevalikoima koostuu etupäässä vanhoista kansanlauluista sanoitettuna uudelleen yhteistyössä Lou Buschin kanssa. Ensimmäinen pikkuhitti oli Jaakko kulta -muunnelma ”Sarah Jackman”, jonka suosio kasvoi kun presidentti John F. Kennedyn oli kuultu lauleskelevan sitä erään hotellin aulassa.

Shermanilla oli joskus vaikeuksia saada levytysoikeuksia haluamilleen sävelmille, koska laulujen alkuperäiset tekijät vastustivat ajatusta niiden parodioinnista. Kieltäytyjiä olivat muiden muassa Irving Berlin, Richard Rodgers, Allan Jay Lerner, George ja Ira Gershwin sekä Oscar Hammersteinin, Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin perikunnat. Jotkut Shermanin levyttämät ja kansanlauluiksi luulemat sävelmät osoittautuivatkin tekijänoikeuden alaisiksi, ja Sherman haastettiin oikeuteen niiden luvattomasta käytöstä.[3] Muiden säveltäjien lainaamisen ohella Sherman käytti lauluissaan joskus myös omia sävellyksiään.

Vuoden 1963 albumilla My Son, The Nut Sherman satirisoi aikansa ilmiöitä kuten automaatiota, avaruuslentoja, esikaupunkielämää ja lihavuutta, josta itsekin oli kärsinyt lapsesta asti. Tältä albumilta irrotettu single Hello Muddah, Hello Fadduh pysyi toisella sijalla Billboard Hot 100 -myyntilistalla kolmen viikon ajan kesällä 1963. Hauskan tarinan lisäksi sen suosio perustui Walt Disneyn Fantasia-elokuvan tunnetuksi tekemään melodiaan, Ponchiellin ”Tuntien tanssiin”.

Seuraavalla albumillaan My Name Is Allan (1965) Sherman parodioi monia Parhaan laulun Oscar-palkinnon voittaneita sävelmiä. Albumin kansi ja nimi olivat mukaelma Barbra Streisandin vähän aiemmin julkaistusta albumista My Name Is Barbra.

Suosionsa huipulla vuonna 1965 Sherman julkaisi omaelämäkertansa A Gift of Laughter. Hän esiintyi usein John Carsonin juontamassa The Tonight Showssa, oli mukana tuottamassa Bill Cosbyn kolmea ensimmäistä albumia ja toimi kertojana itse kirjoittamassaan parodiaversiossa Sergei Prokofjevin teoksesta Pekka ja susi. Orkesterina toimi Arthur Fiedlerin johtama Boston Pops, ja tuotanto julkaistiin myös LP-levynä Peter and the Commissar.

Shermanin myöhemmillä albumeilla tyyli muuttui yhä purevammaksi satiiriksi muun muassa opiskelijamielenosoituksia ja muuta radikaalia nuorisokulttuuria vastaan. Hänet palkattiin yhä useammin tekemään parodialauluja mainostarkoituksiin. Levymyynnin ja muun suosion vähennyttyä Warner sanoi irti Shermanin levytyssopimuksen 1966.

Vuonna 1969 Sherman kirjoitti ja Albert Hague sävelsi huonosti menestyneen Broadway-musikaalin The Fig Leaves Are Falling, jota esitettiin vain neljä kertaa.[4] Vuonna 1973 Sherman julkaisi satiirisen kirjan amerikkalaisesta puritanismista ja seksuaalisesta vallankumouksesta nimeltä The Rape of the A*P*E*.

Elämänsä viime vuosina Sherman käytti runsaasti alkoholia ja kärsi yhä pahenevasta lihavuudesta, mistä seurasi vakava diabetes ja keuhkosairaus. Hän kuoli kotonaan hieman ennen kuin olisi täyttänyt 49 vuotta.

Sherman toimi esikuvana monille myöhemmille huumorimusiikin tekijöille kuten Randy Newmanille[5] ja ”Weird Al” Yankovicille.

Vuonna 1965 ruotsalaisen Cornelis Vreeswijkin versio Shermanin laulusta ”Hello Muddah, Hello Fadduh” nousi Ruotsin myyntitilaston neljänneksi nimellä ”Brev från kolonien”.[6][7] Vuonna 1969 Jukka Virtanen sanoitti ja esitti suomalaisversion ”Hanna ja Niilo” Shermanin laulusta ”Harvey and Sheila”, jonka sävelmä on juutalainen kansanlaulu Hava Nagila.

Vuonna 2019 Shermanin levytys ”Hello Muddah, Hello Fadduh” valittiin mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.[8]

• 1962: My Son, the Folk Singer
• 1963: My Son, the Celebrity
• 1963: My Son, the Nut
• 1964: Allan in Wonderland
• 1964: Peter and the Commissar
• 1964: For Swingin’ Livers Only
• 1965: My Name is Allan
• 1966: Live!! (Hoping You Are The Same)
• 1967: Togetherness
• 1979: Best of Allan Sherman
• 1990: My Son, the Greatest
• 2005: My Son, the Box

• Allan Sherman Internet Movie Databasessa. (englanniksi)