Alimcan Idris

Alimcan Idris (ven. Алимджан Идрис, Alimdžan Idris, tat. Гaлимҗaн Идрис / Идриси, Ğälimcan İdris / İdrisi - myös nimellä Alim Idris; 1887 - 1959) oli tataarilainen islamin uskon teologi, opettaja ja toimittaja. Suomessa hänet tunnettiin tataariyhteisön keskuudessa vaativana opettajana ja panturkkilaisuuden puolestapuhujana. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksassa Idris toimi hengellisenä johtajana ja avustajana leirien muslimivangeille. Myöhemmin Idris toimitti kansallissosialistista propagandaa maan hallitukselle ja tuli Amin al-Husseinin tavoin tunnetuksi islamilaisesta anti-semitismistään.[1][2]

Alimcan Idris
Галимҗан Идрис
Алимджан Идрис
Alimdžan Idris
Henkilötiedot
Koko nimi Ğälimcan Cäğfär ulı İdrisi
Syntynyt1887
Petropavl, Kazakstan, Venäjän keisarikunta
Kuollut1959
Saudi Arabia
Puoliso Şämsebänat
Lapset Urhan, İldar, Gölnar

Biografia

Alimcan Idris (Älimcan İdris) syntyi Kazakstanin Petropavlissa Venäjän keisarikunnan aikaan. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Tatarstanista; isä Kazanista ja äiti Buinskista. Idris opiskeli vuosina 1902 - 1907 Buharan korkeamman asteen madrasassa, jonka jälkeen jatkoi filosofian ja teologian opintoja Istanbulissa. Myöhemmin Idris työskenteli Orenburgin opettajaseminaarissa.[2][3]

Vuonna 1912 Alimcan Idris matkusti Eurooppaan ja jatkoi opiskelujaan mm. Lausannessa. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, Idris lähti Istanbuliin, jossa hän toimi panturkkilaisen Türk Yurdu -lehden päätoimittajan sijaisena.[2]

Idris muutti seuraavaksi Saksaan. Siellä hän toimi islamilaisten sotavankien hengellisenä johtajana, pääsääntöisesti Weinbergin sotavankileirillä Wünsdorfissa. Leiri oli alun perin syntynyt Venäjältä kotoisin olevia muslimisotilaita varten. Heitä oli leirillä noin 12 000 ja useimmat olivat Volgan tataareja tai bashkiireja. Kyseisten vankien oletetut hyvät olot leirillä edisti lähinnä propagandaa ja Saksan hallituksen poliittisia suunnitelmia. Tuona aikana, Idris toimitti neljää eri leirilehteä sekä järjesti kaikille halukkaille mahdollisuuden palata kotiinsa tai muuttaa siirtolaisena Turkkiin. Hän oli myös mukana järjestämässä sotavangeille mahdollisuuksia opiskella saksan kieltä sekä saada opiskelupaikka maasta. Kyseisellä leirillä oli oma kirjasto, johon sisältyi sekä venäjän- että tataarin kielisiä teoksia. Leiriltä löytyi myös eri ammatteihin harjoittavia työpajoja. Muslimivankeja varten oli Zehrensdorfissa sijaitseva oma hautausmaa nimeltään "Ehrenfriedhof", jonne on haudattu noin 400 tataaria. Wünsdorfin kaupungissa oli myös toinen vankileiri nimeltään "Halbmondlager", joka oli rakennettu lähinnä Pohjois- ja Länsi Afrikkalaisten vankien vuoksi. Kyseiseen kaupunkiin perustettiin myös moskeija, jonka säilyttämisen turvaamiseksi Idris perusti yhdistyksen.[2]

Alimcan Idris tuli Suomeen 1920-luvun lopulla ja toimi tataariyhteisön lasten ja nuorten opettajana Helsingissä, Terijoella sekä Turussa. Idrisiä on kuvailtu taidokkaaksi ja vaativaksi opettajaksi, sekä "turkkilaisen identiteetin" puolestapuhujaksi.[2][4] Hän oli tataarien oman koulun perustamisessa merkittävä tekijä. Lappeenrannassa vuonna 1929 pidetyssä juhlassa, Idris totesi mm. seuraavasti: "Asumme kulttuurimaassa ja sivistyksen kehdossa. On häpeäksi, että tähän maahan ei ole saatu aikaan turkkilaista koulua. Koulua, jossa yhteisömme voisi kohottaa sivistystään." Laajalti kyseisen puheen inspiroimana, juhlassa olleet ryhtyivät toimeen ja heti seuraavana vuonna Suomen valtioneuvosto hyväksyi turkkilais-suomalaisen kansakoulun perustamisen.[5]

Vuosien 1930 ja 1931 kesät Idris toimi opettajana Narvassa. Tämän jälkeen, hän matkusti takaisin Saksaan, jossa natsihallitus käytti omaksi hyödykseen hänen laajaa kielitaitoa. Hän sai tehtäväkseen muun muassa kääntää Taisteluni persian kielelle. Idris sai töitä Saksan ulkoministeriön poliittisen osaston itämaiden jaostossa (das Orientreferat der Politischen Abteilung des Auswertigen Amts), jossa hän toimitti kansallissosialistista propagandaa. Idris sekä arabinationalisti Amin al-Husseini olivat molemmat tunnettuja "islamilaisesta anti-semitististä". Kun toinen maailmansota päättyi, Idris matkusti Saudi-Arabiaan.[2][6][7]

Idris palasi Suomeen 1940- ja 1950-luvuilla, kun hän vieraili Tampereella useita kertoja. Vierailujen aikana tataarien järjestämissä tilaisuuksissa esitettiin aina hänen lempilaulua nimeltä "Mahbüs şahzade", jonka on tulkittu muistuttaneen häntä sotavankileiriajoista.[2]

Idris kuoli Saudi-Arabiassa. Hänet haudattiin Müncheniin, jossa hänen lapsensa asuivat.[2]

Alimcan Idrisin vaimo oli Şemselbenat Idris (Şämsebänat). Heidän lapsensa olivat pojat Urhan ja Ildar sekä tytär Gölnar.[8]

Lähteet
  1. Гaлимҗaн Идриси trt.net.tr. Viitattu 4.6.2022.
  2. Muazzez Baibulat: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia, s. 97. Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
  3. Галимҗан Идриси adiplar.belem.ru. Viitattu 2.6.2022. [vanhentunut linkki]
  4. Kadriye Bedretdin: Tugan Tel - Kirjoituksia Suomen Tataareista, s. 169. Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  5. Halife Husnetdin: Hasan Husnetdin ja hänen perheensä vaiheita suomessa (kirjassa Tugan Tel: Kirjoituksia Suomen Tataareista, toim. Kadriye Bedretdin, 2011), s. 188, 189. Suomen Itämainen Seura, 1985. ISBN 978-951-9380-78-0.
  6. Tervonen, Miikka & Leinonen Johanna (toim.): Vähemmistöt muuttajina - Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen. Painosalama Oy, Turku 2021. ISBN 978-952-7399-09-5. (s. 89)
  7. Александр Кан: Как нацизм завлекал мусульман bbc.com. 2015. Viitattu 3.4.2023.
  8. Muazzez Baibulat: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia, s. 99. Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.

    Kirjallisuutta aiheeseen liittyen
    • Ingvar Svanberg and David Westerlund: Muslim Tatar Minorities in the Baltic Sea Region. 2016. ISBN 978-90-04-30880-0 / 978-90-04-30584-7.
    • Gerdien Jonker: On the Margins - Jews and Muslims in Interwar Berlin. 2020. ISBN 978-90-04-42181-3 / 978-90-04-41873-8.
    • Gerdien Jonker: The Ahmadiyya Quest for Religious Progress. 2016. ISBN 978-90-04-30538-0 / 978-90-04-30529-8.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.