Alexander Dubček

Alexander Dubček (27. marraskuuta 1921 Uhrovec – 7. marraskuuta 1992 Praha[1]) oli tšekkoslovakialainen poliitikko. Hän toimi Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen ensimmäisenä sihteerinä ja maansa johtajana vuosina 1968–1969. Heti ensimmäisenä virkavuotenaan Dubček käynnisti muista itäblokin maista poiketen poliittisia uudistuksia, joiden luomaa vapaampaa ilmapiiriä kutsuttiin Prahan kevääksi. Seuraavana syksynä Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat miehittivät Tšekkoslovakian ja uudistukset peruttiin.

Alexander Dubček
Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri
5. tammikuuta 1968 – 17. huhtikuuta 1969
Edeltäjä Antonín Novotný
Seuraaja Gustáv Husák
Henkilötiedot
Syntynyt27. marraskuuta 1921
Uhrovec, Tšekkoslovakia
Kuollut7. marraskuuta 1992
Praha, Tšekkoslovakia
Tiedot
Puolue Tšekkoslovakian kommunistinen puolue
Etnisyys slovakki
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Varhaisvaiheet

Dubček oli kansallisuudeltaan slovakki[1]. Hänen vanhempansa olivat Yhdysvaltoihin muuttaneita köyhiä slovakkisiirtolaisia, joilla oli sosialistisia ihanteita. Isä Stephan oli saanut vuonna 1916 Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Seuraavana vuonna Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, ja Alexander Dubčekin isä meni pasifistisen vakaumuksensa vuoksi mieluummin vankilaan kuin lähti sotimaan. Vuonna 1921, saatuaan tiedon uuden Tšekkoslovakian synnystä, perhe päätti palata Slovakiaan.[2]

Alexander Dubček syntyi Uhrovecissa, joka oli hänen isänsä suvun kotikaupunki. Sattumalta Alexander Dubčekin syntymätalo oli myös 1800-luvun slovakialaisen kansallisen liikehdinnän keskushahmon Ludovit Štúrin syntymäkoti. Dubčekin syntymän aikoihin Tšekkoslovakian tasavaltaa koettelivat taloudelliset vaikeudet, jotka tuntuivat erityisen hankalilta juuri Slovakian puolella. Taloudelliset vaikeudet vahvistivat Dubčekin perheen sosialistista vakaumusta, ja 25. syyskuuta 1921 Stefan Dubček johti puhetta Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen paikallisosaston kokouksessa. Kokouksessa muodostettiin Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen paikallisosasto, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin.[3]

Dubčekin perhe kuuli Interhelposta vuoden 1924 paikkeilla. Se oli työläisten ja maanviljelijöiden osuuskunta, joka auttoi Neuvostoliittoa teollisuuden ja maatalouden kehittämistyössä. Perhe muutti vuonna 1925 kirgisialaiseen Biškekin kaupunkiin, yli 6 000 kilometrin päähän kotoaan. Monelle Interhelpon 303 jäsenestä Kirgisian alkukantaiset olot olivat pettymys. Ensimmäisiltä kuukausilta ei saatu lainkaan palkkaa, ja asuntoina olivat vuoden 1905 Venäjän ja Japanin välisen sodan aikaiset sotilasparakit. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kielsi osuuskunnan toiminnan vuonna 1943. Muuten Dubček kuvailee lapsuuttaan Kirgisiassa onnelliseksi.[3]

Vuonna 1929 Neuvostoliitossa aloitettiin kollektivisointi, joka ulottui seuraavana vuonna myös Kirgisiaan. Nuori Alexander muistaa nähneensä Ukrainasta ja Venäjältä karkotettuja talonpoikia. Perhe asui tuolloin Frunzessa (joksi Biškekin nimi oli muutettu vuonna 1926). Kaupungin hedelmänviljelijät kaatoivat hedelmäpuitaan vastustaakseen kollektivisointia. Vuonna 1933 perhe muutti Gorkiin (nyk. Nižni Novgorod).[4]

Vuonna 1935 sattui välikohtaus, jonka vuoksi perheen äiti ja vanhempi poika Julius muuttivat takaisin kotimaahan. Alexander jäi isänsä kanssa Neuvostoliittoon vielä kolmeksi vuodeksi. Vaikka veli ja äiti olivat poissa, elämä oli muuten onnellista. Vuodesta 1936 lähtien aikuisten elämä alkoi kuitenkin synkentyä, ja se heijastui myös lapsiin ja nuoriin. Koulussa opettajat käskivät leikata kirjoista irti sellaisista henkilöistä kertovia sivuja, jotka oli julistettu ”vallankumouksen vihollisiksi”. Erityisen hämmentävä oli Buharinin, Jagodan ja Rykovin oikeudenkäynti maaliskuussa 1938: kuinka oli mahdollista, että aikaisemmin sankareina pidetyt henkilöt olivatkin nyt valtion vihollisia?[5]

Kesällä 1938 Neuvostoliiton korkein neuvosto julkaisi asetuksen, jonka mukaan kaikkien maassa oleskelevien ulkomaalaisten tulee joko ottaa Neuvostoliiton kansalaisuus tai poistua maasta. Saman vuoden marraskuussa Stefan Dubček päätti palata poikansa kanssa kotiseudulleen.[6]

Alexander Dubček liittyi Slovakian kommunistiseen puolueeseen vuonna 1939 isänsä antaman esimerkin innostamana.[7] Toisen maailmansodan aikana hän taisteli vastarintaliikkeessä. Vuonna 1939 Slovakian tasavalta oli itsenäistynyt Jozef Tison johdolla. Maa oli kuitenkin kansallissosialistisen Saksan ”suojelussa”. Toisen maailmansodan puhjettua Slovakian aseteollisuus tarjosi työpaikkoja, samoin Tison hallinnon turvallisuus- ja poliisiorganisaatiot. Tämän vuoksi jotkut slovakkipiirit katsovat vuosien 1939–1944 luoneen maahan vakautta ja vaurautta. Alexander Dubček on itse muistellut, ettei muista tuolloin juuri kenenkään iloinneen elinoloistaan, saati sitten vaurastuneen. Lisäksi hän muistuttaa kyseisen ajan inhimillisistä ja moraalisista seuraamuksista. Näin ollen kommunistinen puolue ja toimiminen vastarintaliikkeessä olivat hänelle itsestäänselvyys, vaikkakin hän huomauttaa, ettei hänellä juuri ollut vertailukohtaa tekemilleen valinnoille.[8]

29. elokuuta 1944 alkoi Slovakian epäonnistunut kansannousu. Dubček osallistui veljensä kanssa taisteluihin, joissa hän haavoittui ja hänen Julius-veljensä kuoli. Saksan armeija kukisti kansannousun, ja Dubček joutui piileskelemään vangitsijoita pienessä Velčicen kylässä aina sodan loppuun asti. Rauhan tultua hän työskenteli vuoteen 1949 asti Trenčínissä hiivatehtaan huoltomiehenä.[9]

Ura puolueessa

Vuodesta 1945 alkaen Tšekkoslovakiassa ryhdyttiin toteuttamaan kansallistamista ja maauudistusta. Lisäksi otettiin käyttöön yleinen sairausvakuutus. Vuoden 1948 alussa kommunistit nousivat valtaan (”voittoisa helmikuu”). Dubček ajatteli tuolloin, että tavallisille ihmisille avautuisi nyt mahdollisuus kunnolliseen elämään: jokaisella olisi asunto, ja kaikkien vatsat olisivat täynnä. Myöhemmin, vanhana miehenä, hän katsoo olleensa tuolloin naiivi ja miettineensä liian vähän vapauden merkitystä.[10]

Vuoteen 1949 saakka Dubček oli ollut mukana poliittisessa toiminnassa ainoastaan työpaikkansa kommunistipuolueen solussa. Niinpä hän yllättyi, kun hänet saman vuoden kesäkuussa kutsuttiin Trenčínin kaupungin aluesihteeristöön tekemään politiikkaa päätoimisesti. Hän pohti tarjousta vaimonsa Annan kanssa, sillä nuori perhe tarvitsi rahaa ja puolue maksoi pienempää palkkaa kuin tehdas. Harkinnan jälkeen hän kuitenkin päätti ottaa paikan vastaan.

Kolmen kuukauden kuluttua puoluetyön alkamisesta Dubček osallistui puoluetyön kursseille Harmonian kylpyläkaupungissa, ja kurssin päätyttyä maaliskuussa 1950 hän suoritti asepalveluksensa. Perhepiirissä sattui tuohon aikaan surullinen tapahtuma: Alexander Dubčekin setä Michal teki itsemurhan. Michal Dubček oli joutunut aiheettomien kavallussyytteiden uhriksi. Hänen väitettiin kavaltaneen rahaa räätälien osuuskunnasta, jonka johtaja ja perustaja hän oli. Myöhemmin syytteet kumottiin aiheettomina.[11]

Sotilaspalveluksen suorittamisen jälkeen Dubček työskenteli Trenčínin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä. 1950-luvun alkuvuodet Dubček muistaa surullisina ja huolestuttavina. Häntä huoletti paitsi setänsä kohtalo myös se, että Tšekkoslovakiassa oli tuohon aikaan ankara poliittinen sortokausi. Useita tunnettuja isänmaanystäviä ja poliitikkoja vangittiin ja heitä syytettiin mitä mielikuvituksellisimmin perustein. Rangaistuksina oli usein elinkautinen vankeus tai kuolemantuomio. Sortoa puolusteltiin Stalinin teorialla ”luokkataistelun kiihtymisestä”.[12]

Myöhemmin 1960-luvulla edellisen vuosikymmenen poliittisia oikeudenkäyntejä tutkiessaan Dubčekille ilmeni, että valtionpoliisi oli toiminut kuin valtio valtiossa. Se sai usein ohjeensa suoraan Neuvostoliitosta ja 1950-luvun näytösoikeudenkäynnit olivat neuvostoliittolaisten suunnittelemia ja ohjaamia. Ankaraa sortoa jatkui vuosia ja Dubček oli monien ystäviensä kanssa hämmentynyt. Mitä heidän unelmalleen oli tapahtumassa? Toisaalta ajateltiin, että sosialismi oli ajautunut kunnottomien ja vilpillisten ihmisten käsiin ja jos sen käytännön toteutus palautettaisiin sopimaan yhteen sen filosofisten arvojen kanssa, kaikki muuttuisi.[13]

Lokakuussa 1951 Dubček nimitettiin Bratislavaan Slovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean toimitsijaksi ja ylennettiin vuonna 1953 Banská Bystrican piirisihteeriksi. Piirisihteerinä Dubček joutui tekemään pitkiä työpäiviä ja ottamaan osaa monenlaiseen päätöksentekoon koskien niin maataloutta, teollisuutta kuin asuntokysymyksiäkin.

Dubček nimitettiin Tšekkoslovakian kommunistipuolueen keskuskomiteaan vuonna 1955. Samana vuonna hän lähti opiskelemaan Moskovan poliittiseen instituuttiin, josta hän valmistui vuonna 1958. Puoluekoulun opetus oli tiukasti marxismi-leninismin viitekehykseen sidottua. Eriävistä mielipiteistä kerrottiin, mutta ne kaikki leimattiin ”vihamielisiksi” ja ”revisionistisiksi”. Lev Trotskin, Karl Kautskyn ja Rosa Luxemburgin kirjoituksista esitettiin sitaatteja vain niiden virheellisiksi osoittamisen vuoksi. Historian tapahtumien tulkinta vaihteli jatkuvasti puolueen linjan mukaan. Koulun kirjaston virallisissa luetteloissa ei ollut ainuttakaan Leniniä arvostelevaa teosta.[14]

Moskovan poliittisen instituutin vuosina Dubčekin mieleen kylvettiin ensimmäiset epäilyksen siemenet. Hän luki Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virallisesta linjasta suuresti poikkeavat Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Gothan ja Erfurtin julistukset. Hän alkoi myös vertailla kriittisesti Marxin ja Leninin kirjoituksia toisiinsa. Marxin pohdinnat sosialistisen muutoksen edellytyksistä saattoivat Leninin pohdinnat epäilyttävään valoon, vaikka ne esiteltiin lopullisena totuutena. Lisäksi Marx oli demokraattisempi kuin Lenin, hänen ajatuksensa köyhälistön yksinvallasta ei merkinnyt poikkeamista enemmistövallasta. Dubček alkoi mielessään kyseenalaistaa Leninin Marxin teorioihin tekemien viitteiden merkityksellisyyden.[15] Merkittävältä tuntui myös Leninin lause, joka kyseenalaisti Neuvostoliiton johtoaseman sosialistisen leirin johdossa. Lenin oli kirjoittanut, että vallankumouksen voittaessa kehittyneessä maassa takapajuinen Venäjä seuraa perässä. Dubček muistaa alleviivanneensa lauseen ja kirjoittaneensa marginaaliin ”Tšekkoslovakia?” ja ”Itä-Saksa?”[16]

Dubčekin opiskellessa poliittisessa instituutissa Neuvostoliitossa alkoi Nikita Hruštšovin johdolla ”suojasääksi” kutsuttu aika. Poliittisen instituutin ulkomaalaiset oppilaat saattoivat kuulla neuvostoliittolaisten oppilaiden arvostelevan Stalinia murhaajaksi ja vankeja alkoi palata leireiltä. Neuvostoliittolaiset oppilaat lukivat otteita Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. edustajakokouksessa pitämästä puheesta. Paluu takaisin Tšekkoslovakiaan tuntui paluulta ”stalinistiseen talveen”.[17]

Syyskuussa vuonna 1958 Dubček palasi perheensä luo Trenčíniin, minne perhe oli asettunut isän opiskelujen ajaksi. Pian sen jälkeen oli edessä muutto Bratislavaan, missä odotti työ piirisihteerinä. Tšekkoslovakian poliittisessa ilmapiirissä oli ollut jonkin verran liikehdintää. Jotkut olivat jo vaatimassa kommunistisen puolueen ylimääräistä puoluekokousta. Aloitteellisuus oli ollut kuitenkin pienten piirien asia ja stalinismin vastainen oppositio oli helppo tukahduttaa. Tšekkoslovakian presidentti Antonín Zápotocký oli kuollut ja uudeksi presidentiksi valittiin marraskuussa 1957 Antonín Novotný, joka oli kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri. Ensimmäisen sihteerin ja presidentin tehtävät kiedottiin yhteen, ja puolue ja valtio sekoitettiin toisiinsa. Novotný tunnettiin kaikkien muutosten sitkeähenkisenä vastustajana, ja hänen uhmaamistaan pidettiin poliittisena itsemurhana. Novotný ajoi läpi vuoden 1959 perustuslakiuudistuksen, joka kodifioi kommunistisen puolueen vallan ja heikensi Slovakian itsehallintoa.[18]

Toimittuaan kaksi vuotta Bratislavassa Dubček sai siirron Prahaan keskuskomitean teollisuussihteeriksi. Vuosia 1960–1962 Dubček on kuvannut hyödyllisiksi, sillä hän sai kokonaiskuvan maan taloudellisista ja poliittisista ongelmista ja tutustui muihin uudistusmielisiin, joista Ota Šikin ja Karel Kuban kanssa hän teki yhteistyötä vuonna 1968. Näinä aikoina Dubček otti ensi kertaa yhteen Novotnýn kanssa. Asiat koskivat 1950-luvun poliittisten vainojen uhrien rehabilitointia ja maan talouden investointikohteita.[19]

Vuonna 1962 Dubček oli jo Tšekkoslovakian kommunistipuoleen keskuskomitean täysivaltainen jäsen.

Ensimmäisenä sihteerinä

1960-luvulla Tšekkoslovakiassa alkoi nousta esiin mielipiteitä, jotka vaativat uudistuksia ja vapaampia oloja. Vuodesta 1963 lähtien Slovakian kirjailijaliiton lehti Kultúrny život alkoi ottaa esille aikaisemmin kiellettyinä pidettyjä asioita. Lehti oli ollut vapaa ennakkosensuurista. Pian samankaltaisia kirjoituksia tuli myös Slovakian kommunistisen puolueen sanomalehden Pravdan sivuille. Dubček sekä rohkaisi arvostelua että katsoi sitä tarvittaessa läpi sormien. Antonin Novotnýn hallinto vastasi tähän perustamalla lehdistösensuuriviraston vuonna 1964 ja yrittämällä syrjäyttää Dubčekin. Tšekin kulttuurielämä ja lehdistö oli myös otettu tiukkaan kontrolliin.[20]

Painostuksesta huolimatta Dubček päätti jatkaa oikeaksi katsomallaan linjalla. Hän liikkui kansan parissa ilman poliiseja ja keskusteli vapaasti kaikkien halukkaiden kanssa. Kansalaisten luottamus kasvoi, ja toistaiseksi Dubček tunsi olevansa turvassa syrjäyttämisyrityksiltä.[21]

Vuoden 1967 loppupuolella oli tullut selväksi, että välienselvittelyä uudistusmielisten ja stalinistien välillä ei voitu välttää. Tšekkoslovakiassa oli alkuvuodesta 1967 käynnistetty ”uusi talousmekaniikka”. Pian selvisi, että tämä supistettu hanke ei riittänyt mihinkään. Kommunistisen puolueen aluekomiteoiden istunnoissa niin Tšekissä kuin Slovakiassakin käytiin kiivasta keskustelua yhteiskunnan tilasta, ja maan todettiin olevan kriisissä talouden, kulttuurin ja kansallisuuksien välisten suhteiden alueilla. Useat tunnetut kirjailijat, kuten Pavel Kohout, Ludvík Vaculík ja Milan Kundera, tuomitsivat stalinistisen hallinnon ja vaativat demokratiaa.[22]

Prahan kevät
Katso myös: Prahan kevät

Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean istunto käynnistettiin 30. lokakuuta 1967. Dubček oli keskittynyt kokouksessa kolmeen aiheeseen: 1) Puoluejohdon oli tehtävä itsekritiikkiä eikä vain tuomittava aluejärjestöjä, 2) Puolueen ja hallituksen välille oli tehtävä selkeä raja; puolue ei saa sekaantua päivittäin valtionhallintoon, 3) Oli aloitettava keskuskomitean päätöksiin perustuvan toimintaohjelman laatiminen. Antonin Novotný ja hänen liittolaisensa torjuivat Dubčekin ehdotukset ilman äänestystä. Seuraavana päivänä Novotný matkusti Moskovaan lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhliin.[23]

Palattuaan Moskovasta Novotný syytti Dubčekia ”nationalistisesta poikkeamasta”. Lisäksi hän oli pyytänyt Leonid Brežnevin Prahaan ratkaisemaan asian stalinistisiiven eduksi. Brežnev saapuikin Prahaan kaikessa hiljaisuudessa 8. joulukuuta 1967. Uudistusmieliset totesivat neuvotteluissa Brežneville, että Antonin Novotnýn hallinto on kaiken kehityksen tiellä. Brežnev ei esittänyt asiasta mitään mielipidettä eikä puuttunut siihen, kuka olisi Novotnýn seuraaja. Brežnev poistui maasta jo seuraavana päivänä. Keskuskomitea keskusteli taloudesta 19. joulukuuta, ja 5. tammikuuta 1968 alkoi ratkaiseva kokous. Novotný saatiin syrjään, ja Alexander Dubček valittiin ainoana ehdokkaana kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi. Virkaanastujaispuheessaan Dubček herrasmiesmäisesti kiitti Antonin Novotnýta tämän tekemästä työstä.[24] Presidentin virasta Novotný erotettiin 22. maaliskuuta 1968, ja uudeksi presidentiksi nousi toisen maailmansodan veteraani, kenraali Ludvik Svoboda.

Ajanjaksoa maaliskuusta elokuuhun nimitetään Prahan kevääksi. Pian presidentin vaihdoksen jälkeen Dubček ja hänen harmaana eminenssinään pidetty professori Zdenĕk Mlynar julistivat toimintaohjelmansa. Ohjelma sisälsi murskaavan arvion kommunistien 20 vuotta kestäneestä valtakaudesta. Todettiin, että talouspolitiikka oli ”tyhjentänyt maan aineelliset ja henkiset voimavarat, johtanut kehityksen pysähtymiseen ja väestön elintason alenemiseen”. Asuntokannan todettiin olevan ”katastrofaalisessa tilassa”, miljöö oli ”kulttuuriton”. Hyvin suoritetusta työstä tunnetun mielihyvän sijaan oli astunut ”välinpitämättömyys, tehtävien mekaaninen täyttäminen ja alistuminen tilanteeseen, jonka oli luonut pätemätön ja aloitekyvytön johto”. Nyt luotaisiin uusi ”ihmiskasvoinen sosialismi”.[25]

Dubček kumosi lehdistösensuurin. Lisäksi vuonna 1948 kielletty perinteikäs voimisteluseura Sokol sallittiin jälleen, ja poliittisesti vainotut perustivat Klubi 231:n, joka vaati syyttömästi tuomittujen kunnian palauttamista. Pian muodostettiin myös ”osallistuvien puolueettomien klubi” (KAN), jolla oli poliittisen puolueen piirteitä olematta kuitenkaan poliittinen puolue. Suoritettiin mielipidekysely, jonka mukaan vain kuusi prosenttia uskoi kehityksen heikentävän sosialismia ja vain 1,9 prosenttia halusi suurempaa riippumattomuutta Neuvostoliitosta.[26] Henkilökohtaisesti Dubček piti tärkeänä parantaa tšekkien ja slovakkien suhteita ja luoda Tšekkoslovakiasta aidosti toimiva liittovaltio. Lakiesitys asiasta oli määrä hyväksyttää parlamentissa 20. elokuuta 1968.[27] Uudessa ohjelmassa tähdennettiin myös vapautta: kaikki ulkojuridiset rajoitukset tuli poistaa, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden tuli olla myös todellisuutta, sekä irtisanouduttiin diktatorisista toimenpiteistä. Kansalaisille taattiin matkustusvapaus myös ulkomaille. Taloudessa pyrittiin yritysten itsehallintoon, keskusjohtoisuuden purkuun ja palvelualojen yksityisyritysten laillistamiseen. Neuvostoliittolaiset tulkitsivat viimeisen kohdan tarkoittavan kapitalismiin palaamista.[28]

Dubčekin ”Prahan kevään” alkuaikojen toiminnasta on esitetty kahdenlaista arvostelua. Joidenkin mielestä hän oli liian varovainen, ja joidenkin mielestä hän eteni asioissa liian nopeasti. Dubček itse on todennut, että yritti huolellisesti punnita vallitsevia tosiseikkoja eri puolilta. Hän ei missään vaiheessa uskonut, että maa miehitettäisiin. Politiikassaan hän pyrki nojautumaan yleiseen mielipiteeseen. Vappuna 1968 hän liikuttui suuren yleisön spontaanisti esittämästä tuesta. Osaltaan Dubčekin suosiota kasvatti hänen vaatimattomuutensa. Tultuaan kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi hän asui Prahassa vaatimattomassa hotellissa ja matkusti viikonlopuiksi perheensä luo Bratislavaan. Protokollapäällikkö joutui taivuttelemaan häntä etsimään asemaansa vastaavan asunnon.[29]

Varmistaakseen uudistusten läpimenon Dubček toteutti puolueessa useita henkilövaihdoksia. Varapääministereiksi nousivat uudistusmielinen Ota Šik sekä myöhemmin konservatiivien puolelle loikannut Gustáv Husák. Konservatiivit kuitenkin painostivat pitkin kevättä uutta hallitusta. Uuden politiikan mukaan hallituksella oli entistä itsenäisempi asema, se ei ollut enää kommunistisen puolueen käskyläinen.

Tšekkoslovakian edustajat kutsuttiin 23. maaliskuuta 1968 Dresdeniin käsittelemään taloudellista yhteistyötä. Romanian edustajat eivät olleet paikalla. DDR:n johtaja Walter Ulbricht avasi kokouksen, hylkäsi esityslistalla olleet talousasiat ja siirtyi käsittelemään Tšekkoslovakian tilannetta. Dubček muisteli myöhemmin tunteneensa itsensä niin petetyksi, että oli kävellä ulos salista. Kokouksessa luettiin tšekkoslovakialaisia sanomalehtiä, joiden artikkeleista etsittiin perusteita syytöksille ”vastavallankumouksesta” ja ”otteen menetyksestä” ja väläyteltiin sosialismiin kohdistuvan ulkovaltojen uhkia. Dubček puolusteli lehdistön oikeutta kirjoittaa asioista vapaasti ja toimivansa kansan parhaaksi. Lisäksi hän tähdensi maansa hoitavan velvollisuutensa Varsovan liitossa tinkimättä. Dubčekin mukaan Leonid Brežnev näytteli kokouksessa huolestunutta isää ja Walter Ulbricht ja Władysław Gomułka syyttäjiä.[30]

Leonid Brežnev, János Kádár, Walter Ulbricht, Władyslaw Gomułka ja Todor Živkov kokoontuivat Varsovassa 14. heinäkuuta 1968. Seuraavana päivänä he julkaisivat kommunikean, jossa totesivat viiden Varsovan liiton maan johtajan tavanneen ja lähettäneen kirjeen Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Kirjeessä, joka nykyään tunnetaan ”Varsovan kirjeenä”, todettiin uudistusten olevan "vastavallankumouksellisten voimien" aikaansaannosta, "antisosialistiset järjestöt" piti lakkauttaa ja lehdistön vapaus tuli lakkauttaa. Dubček otti kirjeen puolueensa keskuskomitean käsittelyyn, missä se tuomittiin yksimielisesti.[31] Dubček ei vielä tässäkään vaiheessa uskonut, että Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat hyökkäisivät asevoimin Tšekkoslovakian uudistuksia vastaan.

Leonid Brežnev soitti Dubčekille 19. heinäkuuta 1968 ja ehdotti kahdenvälistä kokousta. Ilmassa leijui pelottelua: DDR:n lehdistö väitti Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun lähettäneen aseita vastavallankumouksellisille ja Neuvostoliiton lehdistö väitti Tšekkoslovakian yrittävän kaapata itselleen osaa Ukrainasta. Neuvottelupaikasta käytiin kädenvääntöä ja lopulta sovittiin tapaamispäiväksi 29. heinäkuuta Čiernan rautatieasemalla, minne Neuvostoliiton valtuuskunta tuli junalla. Neuvottelut ajautuivat heti alussa umpikujaan, mutta ne kestivät kaikkiaan kolme päivää. Neuvostoliittolaiset käyttäytyivät neuvotteluissa karkeasti: Aleksei Kosygin solvasi tšekkoslovakialaista František Kriegeliä ”Galitsian juutalaiseksi” ja Brežnev vetäytyi tekosairaana junanvaunuunsa, minne Dubčekin täytyi tulla hänen luokseen henkilökohtaisiin keskusteluihin.[32]

Elokuun alkupäivinä käytiin Bratislavassa tuloksettomia neuvotteluja kiistojen sopimiseksi. Viiden Varsovan liiton maat kokoontuivat Moskovassa 18. elokuuta 1968 ja tekivät päätöksen miehityksestä.[33]

Prahan syksy

Neuvostoliiton ja muiden Varsovan liiton maiden joukot Romaniaa lukuun ottamatta miehittivät maan 21. elokuuta 1968, ja pian demokraattiset uudistukset peruttiin seuranneen ”normalisoinnin” aikana. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puheenjohtaja Leonid Brežnev totesi, että sosialismin vaarantuminen yhdessä maassa on kaikkien sosialististen maiden asia. Tätä alettiin kutsua Brežnevin opiksi.

Miehityksen alettua Dubček ja muita uudistuspoliitikkoja vietiin vangittuina Moskovaan. Dubček oli työtovereineen puolueensa keskuskomitean rakennuksessa, kun sen valtasi joukko laskuvarjomiehiä. Mukana seurasi KGB:n virkailijoita, joista yksi julisti: ”Pidätän teidät toveri Indran johtaman Työläisten ja talonpoikain hallituksen nimissä”. Alois Indra oli kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri, joka oli siirtynyt miehittäjien palvelukseen.

Dubček vietiin Moskovaan vankina, ilman mahdollisuutta tavata muita kaapattuja. Seuranneet neuvottelut olivat täysin muodolliset. Neuvottelupöytään päästiin 23. elokuuta, ja vastapuolella olivat Leonid Brežnev, Nikolai Podgornyi, Aleksei Kosygin ja Voronovin. Brežnev aloitti puolustelemalla tapahtunutta. Hän totesi, että keskuskomitean selän takana oli vehkeilty Tšekkoslovakian muuttamiseksi porvarilliseksi valtioksi, minkä vuoksi tarvitaan aikaa normalisoinnille, eikä joukkoja voida vetää pois.[34] Muita Moskovan neuvotteluihin osallistuneita olivat uudistusmieliset Černík, Smrkovský, Bilák ja vapaaehtoisesti saapunut presidentti Svoboda. Neuvostoliittolaiset yrittivät painostaa tšekkoslovakialaisia myöntämään ”Varsovan kirjeen” syytökset paikkansapitäviksi sekä myöntämään Prahassa miehityksen alkaessa salaisesti pidetyn Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen 14. edustajakokouksen mitättömäksi.[35]

Dubček joutui allekirjoittamaan 26. elokuuta 1968 niin kutsutun Moskovan julistuksen, jossa todettiin, että erimielisyydet sosialististen maiden välillä eivät ole ylipääsemättömiä. Moskovan julistus julistettiin ”puolueiden yhteisten etujen” ja ”keskinäisen ystävyyden nimissä” salaiseksi. Allekirjoittamiseen johti Dubčekin pelko siitä, että kieltäytyminen olisi tulkittu kehotukseksi avoimeen vastarintaan, minkä miehitysarmeija olisi kukistanut ihmishenkiä säästämättä. Dubček on todennut tilanteen olleen kuin suora kopio Tšekkoslovakian viimeisen sotaa edeltäneen presidentin Emil Háchan neuvotteluista Berliinissä 15. maaliskuuta 1939, missä Adolf Hitler otti Tšekin kansan Saksan valtakunnan "suojeluun".[36] Neuvottelujen päätteeksi Brežnev piti puheen, jossa totesi aatteiden ja ihanteiden olevan sivuseikka. Tšekkoslovakia kuului Neuvostoliiton etupiiriin, ja Dubček oli ollut liian itsenäinen; hän ei ollut tarkistuttanut puheitaan Neuvostoliitossa eikä kysynyt lupaa henkilövaihdoksiin. Brežnev oli puhuessaan liikuttunut aina kyyneliin saakka, ja Dubček muistelee olleensa keskellä kyynistä byrokraattikoplaa, jonka maailmankuva oli valjastettu omien etujen ajamiseen.[37]

Syrjäytettynä

Dubček sai muodollisesti pitää pääsihteerin asemansa lyhyen aikaa. Puoluetta kontrolloivat kuitenkin miehityksen jälkeen Moskovan otteessa olevat kovan linjan stalinistit. Neuvostoliittolaiset olivat hylänneet Alois Indran Dubčekin seuraajana, ja hänen tilalleen nousi aiemmin uudistusmielisenä pidetty Gustáv Husák, joka ryhtyi kovaotteisesti tukahduttamaan uudistusliikettä. Puhemiehistön kokouksessa 17. huhtikuuta 1969 Dubček syrjäytettiin ensimmäisen sihteerin virasta ja siirrettiin liittoneuvoston puheenjohtajaksi.

Liittoneuvoston puheenjohtajana toimiessaan Dubček joutui Husákin ja tämän liittolaisten nöyryytyksen kohteeksi. Kommunistisen puolueen uusi puhemiehistö oli valmistellut lain, jolla oikeutettiin poikkeustoimet. Kyseinen laki, laki 99, tunnettiin opposition parissa myöhemmin ”patukkalakina”. Dubček kyseenalaisti lain liian kovaotteisena ja epäili sen valmistelun lainvoimaisuutta, sillä juristit eivät olleet saaneet tutkia sen yhteensopivuutta perustuslain säädösten kanssa. Husák huusi Dubčekille, että jos tämä jättää allekirjoittamatta, hän on vastuussa uusissa mellakoissa syntyneistä kuolonuhreista. Dubček allekirjoitti ja katui lähes välittömästi. Hän yritti myöhemmin saada lakia lievennetyksi, mutta turhaan. Dubček erotettiin liittoneuvoston puhemiehen virasta ja puolueen puhemiehistöstä 25.–26. syyskuuta 1969 pidetyssä kokouksessa.[38] Samoihin aikoihin Dubčekin isä kuoli. Hautajaisiin osallistui satoja ihmisiä, ja niistä muodostui hiljainen mielenosoitus miehitystä vastaan.

15. joulukuuta 1969 Dubček nimitettiin suurlähettilääksi Turkkiin vuosiksi 1969–1970 ja erotettiin kommunistisesta puolueesta vuonna 1970. Kotimaahan Dubček palasi kesäkuussa 1970.

Kommunistivalta hankaloitti Alexander Dubčekin ja hänen Anna-vaimonsa elämää monin tavoin. Perhe joutui elämään säästöillään, ja Alexander Dubčekin äiti tuki perhettä taloudellisesti. Viranomaiset osoittivat puolen vuoden työttömyyden jälkeen Dubčekille työpaikan metsähallituksen moottorisahakorjaamolta. Anna-puoliso ei sairauksiensa vuoksi kyennyt työelämään. Dubčekien asunnosta löytyi kuuntelulaitteita, heidän ei sallittu vastaanottaa ulkomaanpostia, ja kolme turvallisuuspoliisia seurasi heitä aina kun he liikkuivat kaupungilla. Alexander Dubčekia puhutelleita henkilöitä uhkailtiin työpaikan menetyksellä, ja he joutuivat ilmoittautumaan poliisille. Anna-puolison pääsy saamaan hoitoa sappivaivoihin tehtiin hankalaksi.[39]

Uusi tuleminen

Ensimmäiset merkit siitä, että ajat olivat muuttumassa, oli se, että Dubček sai vuonna 1988 tiedon, että hänet oli nimetty italialaisen Bolognan yliopiston kunniatohtoriksi. Yllätyksekseen Dubček sai sekä luvan mennä ottamaan huomionosoituksen vastaan, että myös oikeuden palata kotimaahansa. Bolognassa hän piti puheen, jossa puolusti uudistuspolitiikkaansa. Hänen sydäntään lämmitti satojen tavallisten italialaisten osoittama myötätunto.[40]

Samettivallankumouksen aikana Dubček tuli takaisin. Hän tuki Václav Havelin liikettä. Dubček valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi[1] 28. joulukuuta 1989 ja uudelleen vuonna 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olevan voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”. Hän liittyi Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi vuonna 1992. Dubček kuoli syyskuussa 1992 sattuneessa auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 7. marraskuuta 1992[1]. Huhuja liikkui siitä, että auto-onnettomuus olisi ollut järjestetty[1]. Hänet haudattiin Slávičie Údolieen Bratislavaan Slovakiaan. Dubčekin kuolema oli isku monille Tšekkoslovakian yhtenäisyyttä kannattaneille. Tšekki ja Slovakia erosivat toisistaan 1. tammikuuta 1993 samettierossa.

Yksityishenkilö

Alexander Dubčekia on kuvattu vaatimattomaksi ja ihanteikkaaksi ihmiseksi. Hän uskoi hyvään ja myös muiden ihmisten hyviin tarkoitusperiin. Vaikka hän joutuikin tässä suhteessa usein pettymään, niin usko säilyi. Leninistinen dialektiikka, jossa sanoille annettiin eri merkitys kuin tarkoitettiin, oli hänelle vastenmielistä. Poliitikkona hän pyrki välttämään konflikteja ja löytämään yhteisymmärryksen.

Monet ovat miettineet, miten niin ihanteellinen ihminen kuin Dubček oli ryhtynyt kommunistiksi. Nuorena hän uskoi sosialismin ja kommunismin poistavan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Vapaudeksi hän käsitti vapauden köyhyydestä ja oikeudeksi kunnolliseen elämään. Myöhemmin hän käsitti lehdistönvapauden ja demokratian merkityksen yhteiskunnassa. Hän sanoi, että hänen ajamansa uudistukset olisivat johtaneet monipuoluedemokratiaan, ja hän uskoi myös Leonid Brežnevin käsittäneen tämän ja siksi pelänneen menettävänsä johtoasemansa.

Dubček piti markkinataloutta ainoana toimivana talousjärjestelmänä. Hän halusi tosin säädellä sitä lainsäädännöllä, joka mahdollistaisi hyvän elämän kaikille. Sen rinnalle tarvittaisiin myös vahvaa osuusliikettä. Dubček piti esikuvinaan Olof Palmea ja Willy Brandtia.[41]

Katso myös

Lähteet
  • Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo – poliittiset muistelmat. Toimittanut Jiri Hochman. WSOY, Juva 1993. ISBN 951-0-18882-4
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 24 – Vallankumouksen ja nälän maailma. Kirjoittanut Erling Bjøl. WSOY, Porvoo 1985. ISBN 951-0-09752-7

Viitteet
  1. Mitä Missä Milloin 1994 s. 38. Otava 1993 ISBN 951-1-12765-9
  2. Dubček 1993, s. 10–15.
  3. Dubček 1993, s. 20–21.
  4. Dubček 1993, s. 36–37.
  5. Dubček 1993, s. 40–41.
  6. Dubček 1993, s. 44–45.
  7. Dubček 1993, s. 50–51.
  8. Dubček 1993, s. 69–70.
  9. Dubček 1993, s. 72–81.
  10. Dubček 1993, s. 82.
  11. Dubček 1993, s. 83.
  12. Dubček 1993, s. 84.
  13. Dubček 1993, s. 85–86.
  14. Dubček 1993, s. 91.
  15. Dubček 1993, s. 91–92.
  16. Dubček 1993, s. 93.
  17. Dubček 1993, s. 95–96.
  18. Dubček 1993, s. 99–104.
  19. Dubček 1993, s. 106–107.
  20. Dubček 1993, s. 116–117.
  21. Dubček 1993, s. 124.
  22. Dubček 1993, s. 144–145.
  23. Dubček 1993, s. 148–150.
  24. Dubček 1993, s. 161.
  25. Grimberg 1985, s. 192.
  26. Grimberg 1985, s. 194–195.
  27. Dubček 1993, s. 195.
  28. Dubček 1993, s. 188.
  29. Dubček 1993, s. 163, 190.
  30. Dubček 1993, s. 175–178.
  31. Dubček 1993, s. 206–207.
  32. Dubček 1993, s. 211–212.
  33. Dubček 1993, s. 215.
  34. Dubček 1993, s. 230–238.
  35. Dubček 1993, s. 254–255.
  36. Dubček 1993, s. 261–262.
  37. Dubček 1993, s. 264–265.
  38. Dubček 1993, s. 302–310.
  39. Dubček 1993, s. 315–322.
  40. Dubček 1993, s. 331–332.
  41. Dubček 1993, s. 340–343.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.