Alessandro Blasetti

Alessandro Blasetti (3. heinäkuuta 1900 Rooma – 1. helmikuuta 1987 Rooma) oli italialainen elokuvakriitikko, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Häntä pidetään yhtenä Italian elokuvahistorian merkittävimmistä hahmoista.[1]

Alessandro Blasetti (keskellä) elokuvaohjaajan roolissa Luchino Viscontin elokuvassa Bellissima (1951).

Blasetti valmistui juristiksi, mutta työskenteli toimittajana ja elokuva-arvostelijana perustaen useita alan lehtiä. Vuonna 1929 hän ohjasi ensimmäisen elokuvansa, Pontisten soiden ankaraa talonpoikaiselämää voimakkaasti kuvaavan Solen (”Aurinko, 1929), jossa on havaittavissa uuden neuvostoelokuvan vaikutusta. Vuonna 1930 Blasetti teki Stefano Pittalugan Cines-studiolle äänielokuvan Resurrectio (”Ylösnousemus”). Seuraavia ohjaustöitä olivat maaseutukuvaus Terra madre (”Maaäiti”, 1932), Cesare Vivianin napolilaiskomedia La tavola dei poveri (”Köyhien pöytä”, 1932) sekä ohjaajan parhaana pidetty elokuva 1860 (1933), joka kertoo realistisesti Giuseppe Garibaldin sotaretkestä Sisiliaan. Vuonna 1934 Blassetti kuvasi Mussolinin vallankaappausta ihannoivan elokuvan Vecchia guardia (”Vanha kaarti”, 1934), mutta luopui uskostaan fasismiin Italian hyökättyä Etiopiaan.[2]

1930-luvun loppupuolella Blasetti teki joukon kaupallisia melodraamoja, salonkikomedioita ja historiallisia pukudraamoja. Historiallista fantasiaa, toimintaseikkailua ja romantiikkaa yhdistelevä Rautakruunu (La corona di ferro, 1941) sai sodanvastaisuudestaan huolimatta Venetsian elokuvajuhlien Mussolini-palkinnon. Kauppamatkustajan päivää kuvaavaa elokuvaa Quattro passi fra le nuvole (”Neljä askelta pilvissä”, 1942) pidetään yhtenä neorealismin edeltäjistä.[3]

Toisen maailmansodan jälkeen Blasetti ohjasi vastarintaliikettä kuvaavan elokuvan Un giorno nella vita (”Päivä elämästä”, 1946) sekä joukon hyvin erilaisia filmejä kuten historiallisen spektaakkelin Fabiola (1948) ja pienen neorealistisen komedian Prima comunione (”Konfirmaatio”, 1950). Ohjaaja pani alulle italialaisen episodielokuvan, italialaisena komediana tunnetun lajityypin sekä saattoi yhteen Sophia Lorenin ja Marcello Mastroianni komedioissa Vahinko, että olet lurjus (Peccato che sia una canaglia, 1955) ja On ihanaa olla nainen (La fortuna di essere donna, 1956). Vaurastuvaa italialaista yhteiskuntaa arvostelevan elokuvan Io, io, io … e gli altri (”Minä, minä, minä ja muut”, 1965) jälkeen Blasetti työskenteli lähinnä televisioissa.[4]