Alen kivet

Alen kivet on pystytetty Kåsehuvudin korkeimmalle kohdalle. Kåsehuvud on noin 40 hehtaarin suuruinen tasanne, joka päättyy etelässä ja kaakossa mereen. Tasanne on osa Kåsebergaåsenin harjujonoa, joka nousee merestä ja jatkuu länteen noin 12−13 kilometriä. Alen kivet sijaitsevat harjun korkeimmalla paikalla, noin 37 metriä merenpinnan yläpuolella ja noin 50 metriä mereen laskevan jyrkän rinteen reunasta.[4]

Laivalatomus on 67 metriä pitkä ja vajaat 18,5 metriä leveä.[1] Siinä on 59 kiveä, joista neljä sijaitsee keskellä latomusta sen symmetria-akselilla ja loput muodostavat kaarevat laidat. Keskellä olevat kivet ovat hiekkakiveä ja muut kivet erilaista graniittia. Laivalatomuksen keulan ja perän pystykivet kohoavat 2,4 ja 3 metriä maanpinnan yläpuolelle.[1] Latomuksen keskikohdilla kivet ovat matalampia. Litteät kivet on asetettu maahan pystyyn niin, että pisimmät sivut ovat latomuksen laidan suuntaiset.[4]

Eräässä riimukivessä Tanskan Själlandissa Tryggevældessa lukee: ”Ragnhild, Ulvin sisar, pystytti tämän riimukiven ja rakennutti hautaröykkiön ja laivalatomuksen miehensä Gunulvin muistoksi.” Latomuksesta käytettiin sanaa skæið, joka tarkoittaa myös suurta sotalaivaa.[5]

Alen kivistä käytetyistä erisnimistä on useita historiallisia merkintöjä. Laivalatomus mainitaan Lundin tuomiokirkon Platebokenissa vuonna 1515, kun alueen niittyjä kutsuttiin nimellä Hesten (ruots. stenarna på heden). Vuonna 1704 kartanpiirtäjä Anders Amnelius sijoitti laivalatomuksen viljelypalstalle nimeltä Heesteena. Laivalatomuksen kivet näyttäisivät olevan kartassa palstojen välisinä rajakivinä. Vuonna 1624 Vallebergan seurakunnan pappi Niels Ipsen kirjoittaa, että laivalatomuksen nimi on Als stene ja siinä on 56 kiveä. Ipsen merkitsi myös muistiin kansantarinan, jonka mukaan All halusi rakentaa sataman Kåsehuvudin alapuolelle. Kapteeni Gerhard Buhrman piirsi vuonna 1687 kartan, johon hän merkitsi laivalatomuksen nimellä Urbani graf. Sana Urban tai Urbar esiintyy muissakin vanhoissa lähteissä, mutta sen merkitystä ei tiedetä.[6]

C. G. G. Hilfelingin piirroksessa vuodelta 1777 näkyy, että osa Alen kivistä oli jo tuolloin kaatunut.

Kirkkoherra Nils Östman kirjoittaa vuonna 1729, että kansan mukaan joissakin kivissä olisi kirjoitusta, mutta hän ei voinut vahvistaa tietoa tutkittuaan itse asiaa. Vielä nykyäänkin kerrotaan, että laivalatomuksen yhteydessä olisi ollut riimukivi. Vuonna 1777 C. G. G. Hilfeling teki laivalatomuksesta piirroskuvan, josta on päätelty kiviä olleen 53–54 ja toisen keulakivistä kaatuneen maahan. Piirroksessa on kolme kiveä latomuksen lähellä, laivan molemmilla puolilla. Tuohon aikaan pellot kynnettiin sekä latomuksen ulko- että sisäpuolelta kiville asti. Dekaani C. F. Nyman Kvärrestadista kirjoittaa vuonna 1801, että 40 kiveä on edelleen pystyssä ja loput 19 ovat näkyvissä, mutta maahan kaatuneina. Koulunopettaja ja arkeologi N. G. Bruzelius mainitsee vuonna 1853 ja uudestaan 1873, että Alen kivien vieressä olisi pieni 8 kiven laivalatomus. Lisäksi hänen mukaansa viereistä palstaa aiemmin viljellyt talonpoika oli kertonut kolmannesta, hävinneestä laivalatomuksesta Alen kivien toiselta puolelta. Bruzeliuksen mukaan kiviä oli enää 38. Vuonna 1885 Lundin yliopiston geologian professori ilmoittaa kiviä olleen 47, joista osa vielä pystyssä.[6] Ensimmäinen valokuva Alen kivistä on otettu vuonna 1914.[7]

Nimelle on esitetty kaksi etymologista selitystä. Ensimmäisen selityksen mukaan Al on vastine gootin sanalle Alhs, joka merkitsee pyhää asiaa (ruots. helgedom). Vaikka sanaa ei tunneta skandinaavisista kielistä, se saattaa esiintyä paikannimissä. Toisen selityksen mukaan Als olisi lyhentymä sanasta Adhalås, joka olisi voinut olla Kåsebergåsenin vanhempi nimi. Nimen alkuosa Adel tarkoittaisi ensimmäistä tai suurinta, jolloin nimi viittaisi ensimmäiseen tai suurimpaan harjuun.[6]

Laivalatomuksen ajoittamisessa on ollut ongelmia, sillä siihen varsinaisesti kuuluvia orgaanisia rakenteita ei ole löydetty. Paikan pitkä asutushistoria tuottaa ajoituksia myös varhaisilta ajoilta. Monet ajoitukset ovat kuitenkin aikajaksolta 250−1050 jaa. ja kattavat rautakauden loppuvaiheet. Todistusvoimaisin ajoitus on otettu kiven N24 alta. Kiveä ei ole liikuteltu restaurointien aikana, joten sen alla oleva maa-aines saattaa olla laivalatomuksen rakentamisen ajoilta. Ajoitus otettiin koivuhiilen palasta, joka antoi tulokseksi 1490 ± 60 BP eli 460 jaa. Koivuhiilen lisäksi kohteesta löydettiin palaneita ihmisluiden muruja, mistä päätellen laivalatomuksen rakentaminen on tuhonnut aiemman polttohaudan.[12] Laivalatomus on siis tehty tämän ajan jälkeen eli kansainvaellusajalla, merovingiajalla tai viikinkiajalla. Toinen ajoitus on keramiikansirpaleessa olleesta palaneen ruuan karstasta. Sirpale liittyi palaneiden ihmisluiden keskittymään, jota myös pidetään polttohautauksena. Haudan paikka oli latomuksen kaakkoispäässä sen keskilinjalla erään kiven alla. Tämä ajoitus antoi tulokseksi 1480 ± 60 BP eli 450 jaa., mikä sijoittuu kansainvaellusaikaan. Laivan keskikohdassa olevasta kuopasta on saatu ajoitettavaksi pyökkihiiltä, jonka ajoitus sijoittui 1110 ± 75 BP eli 840 jaa., mikä sijoittaa sen viikinkiaikaan. Alen kivien rakentamisaika voidaan toistaiseksi rajata aikavälille 600−1000 jaa.[2]

Laivalatomuksen käyttötarkoituksesta on esitetty monia oletuksia. Yleensä arvellaan, että Alen kivet olisi päällikön hautamonumentti. Monet pronssikautiset laivalatomukset ovatkin olleet hautoja, mutta suuret viikinkiaikaiset laivalatomukset eivät aina. Jos Alen kivien alla on hauta, sitä ei ole vielä löydetty.[3]

Alen kiviä on pidetty myös aurinkokalenterina, koska sen sijoittelu sopii auringon kulun seuraamiseen. Kivien asento voi tosin johtua myös rannikon suunnasta, joka on lähes sama, tai alla olevan harjun suunnasta. Nykytutkimus Ruotsissa yhdistää laivalatomukset moniin muinaisen ympäristön jäännöksiin, ja sen mukaan monumentaaliset laivalatomukset liittyisivät yhteisön kehittyneeseen ja ylhäältä johdettuun uskonnolliseen tai sosiaaliseen kulttiin. Usein latomuksien läheltä löytyy hautaraunioita tai -kumpuja, riimukiviä ja rautakautisen asutuksen jäännöksiä. Paikka saattoi myös toimia päätöksenteko- tai käräjäpaikkana.[3][12]

Vuosina 1987−2005 tehtiin sarja poikkitieteellisiä tutkimuksia projektina nimellä Ales stenar och Kåsebergaåsen, jonka avulla haettiin Alen kiville kontekstia ympäristönsä piirteistä ja muista muinaislöydöistä. Tämän projektin tuloksia on syvennetty lisätutkimuksilla vuosina 2006−2011.[3]

Vuosina 1987−1989 suoritettiin ensimmäinen, perusteellinen arkeologinen tutkimus, jota johti professori Märta Strömberg. Tutkimusta seurasi pitkä kenttätyöjakso vuosina 1989−2005. Tutkimuksen eräs hypoteesi oli astronominen: Curt Roslundin esittämä ajatus laivalatomuksen aurinkokulttiin liittyvästä tarkoituksesta tutkittiin perusteellisesti. Myös latomuksen ajoitus, joka oli oletettu pronssikaudelle tai varhaiselle rautakaudelle, joutui tutkimuksen kohteeksi. Ympäristön runsaat pronssikautiset arkeologiset löydökset vaikuttivat tämän hypoteesin tutkimiseen.[13]

Laivalatomuksen ympäristöä tutkittiin vuonna 2006 myös maatutkalla ja magnetometrisillä laitteilla, jolloin paljastui, että restauroinnit olivat vaikuttaneet huomattavasti laivalatomuksen ympäristöön. Monia hautoja tai kiviasetelmia on silloin saatettu tuhota, joten esimerkiksi historiallisissa teksteissä mainitut pienemmät laivalatomukset saattoivat olla todellisia. Lisäksi parinkymmenen metrin päässä laivalatomuksesta löytyi halkaisijaltaan 50 metriä suuri ympyränmuotoinen rakenne, jonka keskellä oli 6×12 metriä suuri suorakulmainen rakenne.[13]

Aluetta on tutkinut myös Ruotsin muinaismuistotoimikunnasta riippumaton ryhmä, jonka muodostivat amatööritutkija Bob G. Lind, geologi, dosentti Nils-Axel Mörner ja professori Vladislav Diuczko Szczeczinin yliopistosta Puolasta. Ryhmä tutki sekä aurinkokalenterista esitettyä hypoteesia että muita, uusia hypoteeseja. Oletettua kivien kuljetusreittiä rannalta ylös rinnettä laivalatomuksen luo testattiin kaivauksilla, mutta niiden tulos jäi laihaksi. Poljannetta ei löytynyt, ja löydökset liittyivät pronssikauden ja rautakauden taitteen asutukseen.[13]

• Söderberg, Bengt & Knarrström, Annika & Stark, Kennet: Ales stenar - Fördjupat kunskapsunderlag. UV Rapport 2012:21, 2012, nro 21. Lund, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 1104-7526. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 14.7.2013. (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)