Aleksei Evert

Evert valmistui Aleksandrovskin sotilaskoulusta 1876, jonka jälkeen hän palveli Turkin sodassa. Sodan jälkeen Evert jatkoi opintojaan sotilasakatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1882. [1]

Evert palveli Venäjän–Japanin sodassa menestyksekkäästi,[1] ja hän eteni hyvin urallaan. Hänestä tehtiin Irkutskin alueen komentaja vuonna 1912 ja hänelle myönnettiin jalkaväen kenraalin arvonimi.[1]

Venäläisten joukkojen kohdattua tappioita Galitsian alueella Evert määrättiin Venäjän 4. armeijan johtoon, ja hän onnistuikin palauttamaan järjestyksen yksikköön. Evertin johtamana 4. armeija otti osaa vastahyökkäykseen, jossa venäläiset joukot pakottivat Itävalta-Unkarin perääntymään. Evert joukkoineen joutui kuitenkin vetäytymään keskusvaltojen aloittaessa oman vastahyökkäyksensä keväällä 1915. He perääntyivät lähes 500 kilometriä aina Baranavitšyyn (nykyisen Valko-Venäjän alueella) asti.[1]

Keisari Nikolai II:sta tuli Venäjän armeijan ylipäällikkö syyskuussa 1915 (sitä ennen ylipäällikkönä toimi Nikolai Nikolajevitš Romanov) ja Evertistä tehtiin Venäjän länsirintaman komentaja. [2] Vaikka Evert osasi puolustaa taitavasti, hän ei ollut pätevä hyökkäyskomentaja. Evert oli usein hyökkäyksissään liian varovainen ja hänen taktiikkansa eivät olleet tarpeeksi aggressiivisia.[3] Esimerkkejä tästä olivat Evertin epäonnistunut hyökkäys Naratšjärven taistelussa [3] sekä kaksi huonosti toteutettua rynnäkköä Brusilovin hyökkäyksen aikana. [2]

Vallankumouksen alkaessa Evert (monien muiden upseerien tapaan) oli menettänyt uskonsa Nikolai II:n johtajuuteen ja oli haluton puolustamaan keisaria. [2]

Uusi hallinto erotti Evertin virastaan keväällä 1917. Evertin viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa, mutta hänen uskotaan kuolleen vuoden 1918 aikana. Tarkkaa paikkaa tai ajankohtaa ei tiedetä.[2]