Aleksanteri Suuri antiikin lähteissä

Aleksanterin aikana eläneistä henkilöistä monet kirjoittivat häntä käsitteleviä teoksia. Kirjoittajiin kuuluivat Aleksanterin hovihistorioitsija Kallisthenes, Aleksanterin henkivartija Ptolemaios Lagoksen poika, josta myöhemmin tuli Egyptin faarao, laivaston komentaja Nearkhos sekä arkkitehtina ja insinöörinä toiminut Aristobulos Kassandreialainen. Vanhimpiin lähteisiin kuuluvat myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Valitettavasti kaikki alkuperäiskirjoitukset ovat kadonneet, eikä niistä ole enää jäljellä kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa. Nykypäivään säilyneistä lähteistä Diodoros, Justinus ja Curtius käyttivät teoksissaan lähteenään pääasiassa Kleitarkhosta.[3]

Aleksanteri kävi kirjeenvaihtoa useiden henkilöiden kanssa. Hän kirjoitti kirjeitä muun muassa käskynhaltijalleen Antipatrokselle, äidilleen Olympiaalle ja kuningas Dareiokselle. Osa näistä kirjeistä säilyi jälkipolville, ja myöhemmät kirjoittajat ovat käyttäneet niitä lähteinään. Myös väärennettyjä kirjeitä tiedetään esiintyneen. Osa kirjeistä saattoi löytyä kuninkaan hovipäiväkirjoista, ja ne käsittelivät esimerkiksi diplomaattisia neuvotteluja. Plutarkhos mainitsee teoksissaan yli kolmekymmentä eri kirjettä, ja hän piti niitä ilmeisesti aitoina.[4]

Lampsakoslainen Anaksimenes Aristokleen poika kirjoitti teoksen Ta peri Aleksandron ('Aleksanterista'). Anaksimenes oli kuuluisa oraattori ja sofisti, joka seurasi Aleksanterin mukana Aasiaan, mutta hänen ja Aleksanterin suhteesta ei tiedetä juuri mitään. Aleksanteri-legendan mukaan Anaksimenes oli Aleksanterin opettaja, mutta tämä on ajoituksellisesti mahdotonta. Anaksimenes kirjoitti ilmeisesti kolme teosta, Hellenikan ja Filippos II:ta käsitelleen Filippikan.[5] Anaksimenes kirjoitti teoksensa jo ennen Aleksanterin kuolemaa, mutta se on säilynyt vain lyhyinä katkelmina muun muassa Athenaeuksen teoksessa.[6] Tarinan mukaan Anaksimenes pelasti Lampsakosin kaupungin Aleksanterin vihalta, vaikka se oli tukenut persialaisia.[5]

Aleksanteri Suuren kuolema. Karl von Pilotyn kaiverrus vuodelta 1886. Arrianoksen ja Plutarkhoksen kuvaukset Aleksanterin sairaudesta ja kuolemasta pohjautuvat kuninkaallisten päiväkirjojen selostukseen.

Makedonian kuninkaan hovipäiväkirjat, efemerides, kertoivat kuninkaan jokapäiväisistä toimista. Perinteisen käsityksen mukaan päiväkirjat olivat Aleksanteri Suuren kirjurin Eumenes Kardialaisen käsialaa.[7] Arrianos ja Plutarkhos siteeraavat päiväkirjoja kertoessaan Aleksanterin viimeisten päivien tapahtumista. Myös Aelianus siteeraa päiväkirjoja eräässä toisessa yhteydessä. Perinteisesti on ajateltu, että Ptolemaios käytti päiväkirjoja kirjoittaessaan omaa Aleksanteri-elämäkertaansa, ja Ptolemaiosta on tästä syystä pidetty luotettavana lähteenä. Saksalainen Ulrich Wilcken muotoili tämän teorian vuonna 1894 julkaistussa artikkelissaan, ja sitä kannattivat aikanaan Tarn ja myöhemmin Hammond. Teoriaa vastaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä. Lionel Pearson esitti, että päiväkirjat olisivat hellenistisellä ajalla tehty väärennös, joka oli pantu Eumeneen nimiin. Tätä näkemystä kannatti myös muun muassa Peter Brunt. On myös väitetty, että päiväkirjat perustuisivat babylonialaisiin asiakirjoihin. Erään toisen teorian mukaan päiväkirjat olivat Eumeneen kirjoittamia, mutta ne oli tarkoitettu propagandaksi ja käsittelivät vain kuninkaan viimeisiä päiviä.[8]

Arrianoksen ja Plutarkhoksen versiot Aleksanterin kuolemasta eroavat jossain määrin toisistaan. Plutarkhos kertoo Aleksanterin sairaudesta päivä päivältä ja sanoo myös siteeraavansa päiväkirjoja melkein suoraan. Arrianos käyttää lähteenään Ptolemaiosta, joka siis ehkä oli käyttänyt päiväkirjoja omana lähteenään, ja Aristobulosta. Arrianoksen ja Plutarkhoksen versiot eroavat Aleksanterin sairauden kronologiassa.[9]

Kuninkaan kamariherra[10] Khares Mytileneläinen kertoi teoksessaan myös lähinnä Aleksanterin hovin tapahtumista. Khares julkaisi kirjoituksen vasta Aleksanterin kuoltua, mutta se perustui hänen aikaisempiin muistiinpanoihinsa.[7]

Kallisthenes Olynthoslainen oli Aristoteleen veljenpoika. Aleksanterin isä Filippos II palkkasi Aristoteleen Aleksanterin opettajaksi. Kallisthenes oli ennen Aleksanterin sotaretkiä kirjoittanut kymmenosaisen Kreikan historiaa vuosina 387–356 eaa. käsittelevän teoksen ja myös kolme kirjaa käsittäneen kolmatta pyhää sotaa käsittelevän teoksen. Aleksanteri otti Kallistheneen mukaan sotaretkelleen, jotta tämä kirjoittaisi kirjan Aleksanterin teoista. Kallistheneen teos ei ole säilynyt nykypäivään. Tiedetään kuitenkin, että se oli hyvin imarteleva ja vertaa Aleksanteria muun muassa Akhilleukseen. Teos julkaistiin ehkä osissa, joiden tarkoitus oli saada kreikkalaiset suostumaan yhteiseen Persian-sotaretkeen. Kallistheneen teos päättyi luultavasti Bessoksen kuolemaan vuonna 329 eaa. Sen jälkeen Kallisthenes joutui Aleksanterin epäsuosioon ja menetti siksi myöhemmin henkensä.[7][11]

Kallistheneen teoksesta on nykypäivään säilynyt vain tusinan verran katkelmia muun muassa Plutarkhoksen ja Strabonin teoksissa. Tärkeä katkelma on Polybioksen sitaatti, joka käsittelee Issoksen taistelua. Polybios kritisoi Kallistheneen antamia lukuja persialaisten ja makedonialaisten armeijoista. Toinen tärkeä katkelma löytyy Strabonin teoksesta, ja se kertoo Aleksanterin matkasta Siwahiin. Strabon käyttää katkelmaa esimerkkinä Aleksanteriin kohdistuvasta imartelusta.[12]

Onesikritos oli Aleksanterin laivaston päällikkö. Hän kirjoitti Aleksanteria käsitelleen teoksen, jossa selostettiin myös paljon Intian ihmeitä.[7] Onesikritoksen teoksen nimi oli Aleksanterin kasvatus, ja se jäljitteli Ksenofonia.[13] Tarnin mukaan Onesikritos kirjoitti tietoisesti fiktiota. Oneskritoksen kynästä on luultavasti peräisin tarina amatsonien kuningattaresta, joka vierailee Aleksanterin luona.[14]

Nearkhos oli Aleksanterin laivastopäällikkö ja lapsuudenystävä. Hän kirjoitti teoksen merimatkasta Intiasta Persianlahdelle.[7] Nearkhoksen teos on ainut aikalaisteos, jonka sisältö tunnetaan melko tarkkaan, sillä Arrianos käytti sitä Indikensa toisen osan lähteenä.[15]

Marsyas Periandroksen poika oli Aleksanterin lähipiirin jäsen ja Antigonos Monofthalmoksen veli tai luultavammin velipuoli. Sudan mukaan Marsyas kirjoitti kymmenen kirjaa käsittäneen Makedonikan, joka käsitteli Makedonian historiaa aina ensimmäisestä kuninkaasta Aleksanterin kuolemaan asti. Marsyaan teos jäi kuitenkin kesken, kun Marsyas kuoli noin vuonna 307 eaa., ja se loppui vuoteen 331 eaa. Marsyaan teos oli tärkeä, koska se käsitteli Aleksanteria makedonialaisesta näkökulmasta. Curtius käytti luultavasti Marsyasta lähteenään.[16] Sudan mukaan Marsyas kirjoitti myös Attikan historian ja teoksen Aleksanterin koulutuksesta.[17]

Aleksandrialainen Kleitarkhos kirjoitti Aleksanteria käsittelevän teoksensa pian tämän kuoleman jälkeen. Hän ei luultavasti ollut mukana Aleksanterin sotaretkellä. Plinius vanhemman mukaan Kleitarkhos oli Babylonissa, kun Aleksanteri otti vastaan roomalaisten lähetystön. Kleitarkhos kirjoitti teoksensa luultavasti ennen Ptolemaiosta ja sen jälkeen, kun Ptolemaios oli kuljetuttanut Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan. Kleitarkhoksen päälähde saattoi olla Kallistheneen historia, joka kuitenkin päättyi vuoteen 329 eaa. Kleitarkhos käytti ehkä lähteenään myös Onesikritosta ja Nearkhosta. Aleksandriassa asui kuitenkin paljon kreikkalaisia ja makedonialaisia, jotka olivat olleet mukana Aleksanterin sotaretkillä ja joita Kleitarkhoksen uskotaan haastatelleen.[18]

Kleitarkhoksen kirjan kerrotaan olleen viihdyttävä, mutta jossain määrin sensaatiohakuinen. Rooman valtakunnassa se oli suosituin Aleksanteria käsitellyt teos. Diodoros Sisilialainen ja Curtius käyttävät Kleitarkhosta lähteenään ja siteeraavat toisinaan Kleitarkhosta melkein sanatarkasti. Diodoroksen ja Curtiuksen välityksellä on säilynyt Kleitarkhoksen kuvauksia tapahtumista, jotka muuten olisivat hävinneet. Kleitarkhoksen teosta ja sitä lähteenään käyttäneitä Diodorosta ja Curtiusta kutsutaan yleisesti "vulgataksi" eli yleiseksi versioksi.[18]

Kleitarkhos kuvasi Aleksanteria nuorena kuninkaana, joka jatkuvan hyvän onnensa takia muuttui tyranniksi, alkoholistiksi ja murhaajaksi. Kleitarkhoksen mukaan Aleksanteria ei Dareioksen kuoleman jälkeen pidätellyt enää mikään. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Aleksanterin käytös muuttui etupäässä siksi, että hänen oli käyttäydyttävä kuin persialainen kuningas, jotta hän voisi hallita uusia alamaisiaan. Kleitarkhos uhrasi joskus historialliset tosiasiat hyvän tarinan puolesta.[18]

Ptolemaios oli yksi Aleksanterin seitsemästä henkivartijasta. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänestä tuli Egyptin satraappi, ja diadokkisotien aikana hän julistautui Egyptin kuninkaaksi.

Ptolemaios oli Aleksanterin henkivartija, ja Aleksanterin kuoltua hänestä tuli yksi diadokeista, jotka jakoivat Aleksanterin valtakunnan. Ptolemaios sai Egyptin hallittavakseen ja perusti Ptolemidien dynastian. Aleksanterin elämäkerran Ptolemaios kirjoitti kuninkaaksi tultuaan, ehkä sen jälkeen, kun hän jakoi valtaistuimen poikansa kanssa vuonna 285 eaa. Arrianos pitää Ptolemaioksen elämäkertaa suuressa arvossa. Nykyaikanakin Ptolemaioksen maine on hyvä, vaikka hiljattain tutkijat ovatkin osoittaneet, että Ptolemaios vähättelee vihamiestensä aikaansaannoksia ja suurentelee omiaan.[19] Ptolemaios kirjoitti samoihin aikoihin Aristobuloksen kanssa, ja kummankin teoksia voidaan pitää eräänlaisina hovihistorioina. Kummankin kuva Aleksanterista oli myönteinen, ja heidän teoksensa seurasivat etupäässä kuninkaan ja hänen esikuntansa toimia. Ptolemaioksen teos kattoi tapahtumat ainakin vuodesta 335 eaa. alkaen, ja hänen kuvauksensa käsitteli etupäässä sotatoimia.[20]

Aristobulos Kassandreialainen seurasi Aleksanterin mukana tämän sotaretkellä ja toimi etupäässä arkkitehtina ja insinöörinä. Hän sai muun muassa tehtäväkseen jälleenrakentaa Kyyros Suuren vaurioituneen haudan. Aristobulos kirjoitti Ptolemaioksen tapaan teoksensa vanhalla iällä, niin sanotun Pseudo-Lukianoksen mukaan 84-vuotiaana. Ainakin teos on vuonna 301 eaa. käytyä Ipsoksen taistelua myöhäisempi. Aristobuloksen teos sisälsi paljon maantieteeseen liittyviä yksityiskohtia, mutta hän jätti mainitsematta Aleksanterista monia kielteisiä asioita. Arrianos ja useat nykyaikaisetkin tutkijat, kuten Tarn, pitävät häntä suuressa arvossa. Arrianos käytti Aristobulosta ja Ptolemaiosta päälähteinään, koska hän piti heidän teoksiaan luotettavimpina.[19] Aristobuloksen teos oli Aleksanteria kohtaan imarteleva, ja Aristobulos saikin lisänimen "kolax" (imartelija). Aristobulos korosti erityisesti Aleksanterin tapaa kohdella vangiksi jäänyttä Persian kuninkaan perhettä. Hän väitti myös, ettei Aleksanteri juonut paljon alkoholia.[21]

Ephippos Olynthoslainen kirjoitti poliittisen pamfletin otsikolla "Aleksanterin ja Hefaistionin kuolemasta", ja hän oli luultavasti kuvaamiensa tapahtumien silminnäkijä. Hänen teoksensa on säilynyt katkelmina Athenaioksen teoksessa.[22] Ephippoksen mukaan Aleksanteri kuoli juopotteluun.[23]

Polyklitos Larissalainen kirjoitti teoksen, joka on säilynyt vain kymmenenä katkelmana, etupäässä Strabonin Geografiassa. Polyklitoksen teos käsitti ilmeisesti etupäässä maantiedettä ja anekdootteja.[24] Myös toinen thessalialainen Medios Larissalainen kirjoitti ehkä Aleksanteria käsitelleen teoksen, mutta tästä teoksesta ei tiedetä mitään.[25]

Eräs toinen tuntematon kirjailija käytti naispuolista nimeä Nikobule. Myös hänen pamflettinsa mukaan Aleksanteri kuoli juotuaan suuria määriä viiniä. Myös Nikobule on säilynyt nykypäivään Athenaioksen ansiosta.[26]

Aleksanteri palkkasi armeijaansa useita asiantuntijoita, joita kutsuttiin bematisteiksi (m.kreik. Βηματισταί). He mittasivat etäisyyksiä laskemalla askelensa. Plinius vanhempi mainitsee kahden bematistin, Baitonin ja Diognetoksen, kirjoittaneen Aleksanterin armeijan marssien vaiheista. Baiton ja Diognetos käsittelivät Plinuksen mukaan kirjoissaan myös maantiedettä ja kasvitiedettä. Myös maantieteilijä Strabon siteeraa Baitonia teoksessaan. Näiden kirjoitusten tarkkaa sisältöä ei tiedetä.[27] Samanlaisia teoksia oli antiikin aikana useita. Eräs Amyntas, joka saattoi myös olla bematisti, kirjoitti myös Aleksanterin armeijan marssietapeista. Hänen teoksensa on säilynyt kahdeksana katkelmana. Myös Filonides, jonka kerrotaan juosseen Eliksesta Sikyoniin yhdeksässä tunnissa, oli yksi Aleksanterin bematisteista, mutta hänenkin kirjoituksestaan on säilynyt vain katkelmia.[28]

Hävinneiden aikalaislähteiden lisäksi tiedetään myös useita muita hävinneitä antiikin aikaisia lähteitä, jotka käsittelivät Aleksanteria. Näitä olivat muun muassa Diyllos Ateenalaisen yleinen historianteos Hellenika, joka alkaa vuodesta 357/6 eaa. (mihin Kallistheneen Hellenika päättyy) ja päättyy vuoteen 297/6 eaa. Teos on säilynyt neljänä katkelmana. Duris Samoslainen kirjoitti oman Makedonikansa, joka käsitti vuodet 370–281 eaa. ja jonka kirjoista ainakin viisi käsitteli Aleksanterin valtakautta. Myös Makedonikasta on säilynyt vain muutama katkelma. Diylloksen ja Duriksen tarkat elinajat eivät ole tiedossa. Nymfis Herakleialainen kirjoitti teoksen "Aleksanterista, diadokeista ja seuraajista". Tästä teoksesta ei tiedetä kovin paljoa.[29]

Nykypäivään säilyneet etupäässä kreikaksi ja latinaksi kirjoitetut teokset on kaikki kirjoitettu vuosisatoja Aleksanterin kuoleman jälkeen, mutta ne perustuvat aikalaislähteisiin. Kirjalliset lähteet jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään. Niin sanottuja "hyviä"[30] tai "apologeettisia" lähteitä edustaa pääasiassa Arrianoksen kirjoittama Anabasis. Toiseen ryhmään, jota kutsutaan "vulgataksi" eli yleiseksi, kuuluvat muun muassa Curtiuksen, Diodoroksen ja Justinuksen kirjoittamat Aleksanterin elämäkerrat. Aleksanteri Suuren henkilökuvaukset eroavat suuresti eri lähteissä. Esimerkiksi Arrianoksen kuvaus on imarteleva, Curtiuksen taas on synkempi.[3]

Pääartikkeli: Anabasis

100-luvulla eläneen Arrianoksen Anabasis käsittää seitsemän kirjaa. Arrianos oli alkujaan kreikkalainen, mutta eteni urallaan aina Rooman konsuliksi. Hänen lähteinään olivat pääasiassa Ptolemaios ja Aristobulos.[3] Arrianos kirjoitti useita muitakin kirjoja. Aleksanteriin liittyy myös Arrianoksen Indike, joka perustui Nearkhoksen kirjoittamaan teokseen. Anabasis oli kuitenkin Arrianoksen pääteos, ja hän kertoo teoksessaan kirjoittaneensa Aleksanterista, koska tästä oli kirjoitettu paljon virheellistä tietoa. Arrianoksen aikana Aleksanterista oli runsaasti lähdemateriaalia, ja hän valitsi päälähteikseen Ptolemaioksen ja Aristobuloksen, koska piti niitä luotettavina. Arrianos käytti teostaan kirjoittaessaan hyväkseen omia kokemuksiaan sodankäynnistä ja hallinnollisista tehtävistä.[31]

Pääartikkeli: Plutarkhoksen Aleksanteri Suuren elämäkerta.

Delfoista löytynyt patsas, jonka uskotaan esittävän Plutarkhosta.

Plutarkhoksen kirjoittama Aleksanterin elämäkerta oli osa hänen kuuluisista rinnakkaisista elämäkerroistaan. Makedonialaisen valloittajan rinnalle Plutarkhos on asettanut Julius Caesarin. Plutarkhos kirjoitti Aleksanterista myös pari pienempää teosta. Plutarkhos sai materiaalinsa useista lähteistä, mutta Aleksanterin elämän pääpiirteet juontavat juurensa vulgata-traditiosta.[3] Esimerkiksi Tarnin mielestä Plutakhoksen elämäkerta kuului omaan kolmanteen ryhmäänsä.[30] Arrianoksen tavoin Plutarkhos kirjoitti 100-luvun alkupuolella.[32]

Plutarkhos ei kirjoittanut historiaa vaan elämäkertoja, ja Aleksanterin elämäkerta voidaankin nähdä kokoelmana anekdootteja, jotka paljastavat hänen hyveitään ja paheitaan. Plutarkhoksen pääteema on, kuinka Aleksanteri toi sivilisaation barbaarien keskuuteen. Aleksanteri oli eräänlainen käytännön filosofi, joka paransi ihmiskuntaa epätavallisella, mutta tehokkaalla tavalla.[33] Plutarkhoksen Moraliaan kuuluu myös teos nimeltä Aleksanteri Suuren myötäisestä onnesta ja hyveestä.[33]

Pääartikkeli: Quintus Curtius Rufus

Quintus Curtius Rufus kirjoitti teoksensa Historiae Alexandri Magni Claudiuksen hallituskauden aikana. Curtiuksen päälähde oli Kleitarkhos, mutta hän käytti myös Ptolemaiosta ja Trogusta.[3] Teos on ainut nykyaikaan säilynyt latinaksi kirjoitettu Aleksanterin elämäkerta, ja siitäkin on säilynyt vain kirjat 3–10.[34] Historiae Alexandri Magni oli suosittu keskiajalla ja renessanssin aikana, mutta se on joutunut meidän aikanamme kritiikin kohteeksi. Esimerkiksi Tarn piti Curtiusta "lahjakkaana amatöörinä"[35], ja hänen mukaansa Curtius käytti lähteitään huolimattomasti. Curtiuksen teos on leimattu sensaatiohakuiseksi, jopa "historialliseksi fiktioksi". Toisaalta Curtius kertoo viidennessä kirjassaan kirjoittavansa historiaa ja kommentoi vielä historiografian tekniikkaa.[36]

Diodoros Sisilialaisen Historian kirjasto on kirjoitettu ennen vuotta 30 eaa.[3] Teoksen kirjoista neljä kertoo Aleksanterista ja hänen jälkeisestä ajastaan. Tutkijat ovat kritisoineet Diodorosta siitä, että hän ei ollut tarpeeksi kriittinen, mutta viime aikoina hänen maineensa on parantunut. Diodoroksen tarkoitus oli kirjoittaa helppolukuinen maailmanhistoria, jonka pääteemana on Välimeren alueen hajanaisten sivilisaatioiden yhdistyminen Rooman vallan alla. Diodoroksen maailmanhistoriassa Aleksanterilla on merkittävä osa, sillä hänen valloituksensa toivat Egyptin, Persian ja Kreikan lähemmäs toisiaan. Diodoroksen päälähteenä oli Kleitarkhoksen Aleksanterin elämäkerta, ja Aleksanterin jälkeisiä tapahtumia kuvatessaan hän käytti lähteenään Hieronymos Kardialaisen teosta.[37]

Junianus Justinuksen teos on lyhennelmä Pompeius Troguksen laajemmasta teoksesta, ja se on samanikäinen kuin Diodoroksen teos.[3] Justinuksen teoksen XI ja XII kirjat käsittelevät Aleksanterin valtakautta. Justinuksen Aleksanteri on ylimielinen ja ylpeä valloittaja, joka eroaa suuresti Diodoroksen ja Curtiuksen kuvauksista. Trogus käytti päälähteenään Kleitarkhosta, mutta Justinuksen yhteenveto sisältää Diodoroksesta ja Curtiuksesta poikkeavia kuvauksia, jotka ovat yleensä erittäin yliampuvia: Aleksanteri esimerkiksi iloitsee Kleitoksen surmasta ja käy monta vaikeaa taistelua ajaessaan takaa pakenevaa Dareiosta, ja Ammon käskee makedonialaisia palvomaan Aleksanteria jumalana. Justinuksen epitomia on perinteisesti pidetty kelvottomana, ja Tarn kuvaileekin Justinuksen teosta roskaksi.[38] Troguksen alkuperäisestä teoksesta ovat säilyneet kirjojen esipuheet, ja vertailemalla niitä Justinuksen tekstiin voidaan jossain määrin arvioida, mitä Justinus on jättänyt pois yhteenvedossaan.[39]

Mainintoja Aleksanterista ja hänen sotaretkistään on säilynyt useissa muissakin antiikin aikaisten kirjoittajien teoksissa. Niitä ovat muun muassa maantieteilijä Strabonin Geografika, Pausaniaan Kreikan kuvaus, Athenaioksen Deipnosofistai, Polyainoksen Strategemata ja Aelianuksen anekdoottikokoelma Poikile historia (”Värikkäitä kertomuksia”). Historioitsija Polybios kritisoi kirjassaan Aleksanterin hovihistorioitsijaa Kallisthenesta ja siteeraa tämän kuvausta Issoksen taistelusta.[40]

Aleksanteria käsittelee myös tuntemattoman kirjailijan latinankielinen tiivistelmä Metzin epitomi, josta on säilynyt vain Dareios III:n kukistumisen ja Induksen purjehduksen välistä aikaa käsittelevä katkelma. Metzin epitomi perustuu samaan traditioon kun Curtius Rufus ja Justinus.[40]

Toinen tuntemattoman kirjailijan teos on Itinerarium Alexandri, joka käsittelee Aleksanterin Persian-sotaretkeä ja vastaa sisällöltään Arrianoksen Anabasiksen neljää ensimmäistä kirjaa. Aleksanteri Suuri mainitaan myös apokryfikirjoihin kuuluvan Ensimmäisen makkabilaiskirjan alussa, ja hän esiintyy Josephuksen teoksessa Juutalaisten muinaisajat. Aleksanteri mainitaan myös zarathustralaisessa Arda Virafissa, jonka mukaan Aleksanteri määräsi zarathustralaisten pyhän kirjan Avestan poltettavaksi.[41]

Oma lukunsa on niin kutsuttu Aleksanteri-romaani, Aleksanterin legendaarinen elämäkerta, joka sai alkunsa luultavasti Aleksandriassa. Sen kirjoittajaksi väitettiin virheellisesti Aleksanterin hovihistorioitsijaa Kallisthenesta, minkä vuoksi todellista kirjoittajaa kutsutaan nimellä Pseudo-Kallisthenes. Elämäkerrasta on säilynyt parikymmentä kreikankielistä käsikirjoitusta, mutta mikään niistä ei luultavasti edusta elämäkerran alkuperäistä muotoa. Teos käännettiin myöhemmin useille muille kielille. On väitetty, että Aleksanterin legendaarinen elämäkerta olisi ollut laajimmin luettu teos ennen nykyaikaa, tietysti uskonnollisia teoksia lukuun ottamatta.[42]

British Museumissa säilytettävä babylonialainen savitaulu, jossa kerrotaan Aleksanterin kuolemasta.

Aleksanteri ja diadokit esiintyvät myös babylonialaisissa kronikoissa. Niin sanottu Aleksanteri-kronikka käsittelee Dareios III:n ja Aleksanterin hallituskausia, ja se on säilynyt osittain vaurioituneessa savitaulussa, jota säilytetään British Museumissa. [43] Muita babylonialaisia tekstejä, joissa Aleksanteri esiintyy, ovat niin sanotut astronomiset päiväkirjat, joihin kirjattiin päivittäin havaintoja astronomisista tapahtumista. Päiväkirjat sisältävät myös kuvauksia tärkeistä tapahtumista.[44] Eräässä säilyneessä päiväkirjassa mainitaan muun muassa Gaugamelan taistelu ja Aleksanterin saapuminen Babyloniin vuonna 331 eaa. Päiväkirjassa kerrotaan myös 20. syyskuuta 331 eaa. tapahtuneesta kuunpimennyksestä, jonka myös Arrianos mainitsee Aleksanteria käsittelevässä teoksessaan.[45]

• M. M. Austin: The Hellenistic World from Alexander to the Roman Conquest, s. 2. Cambridge University Press, 1981. ISBN 9780521296663. (englanniksi)
• A. B. Bosworth: From Arrian to Alexander: Studies in Historical Interpretation. Oxford University Press, 1988. ISBN 9780198148630. (englanniksi)
• A. B. Bosworth: Conquest and Empire: The Reign of Alexander the Great. Cambridge University Press, 1993. ISBN 9780521406796. (englanniksi)
• N. G. L. Hammond: Alexander the Great: King, Commander and Statesman. Bristol Classical Press, 1994. ISBN 1-85399-068-X. (englanniksi)
• Waldemar Heckel: Who's who in the Age of Alexander the Great: Prosopography of Alexander's Empire s. 255. Blackwell Publishing, 2006. ISBN 1-4051-1210-7. (englanniksi)
• John Yardley, Waldemar Heckel: Epitome of the Philippic History of Pompeius Trogus, s. 34–36. Oxford University Press, 1997. ISBN 9780198149071. (englanniksi)
• W. W. Tarn: Alexander the Great: Volume 2, Sources and Studies. Cambridge University Press, 2003. ISBN 9780521531375. (englanniksi)
• Aubrey De Sélincourt, J. R. Hamilton: The campaigns of Alexander. Penguin Classics, 1971. ISBN 9780140442533. (englanniksi)

• Otto Mørkholm, Philip Grierson, Ulla Westermark: Early Hellenistic Coinage. Cambridge University Press, 1991. ISBN 9780521395045. (englanniksi)

• N. G. L. Hammond: The Genius of Alexander the Great. UNC Press, 1998. ISBN 9780807847442. (englanniksi)
• Jerome Jordan Pollitt: Art in the Hellenistic age. Cambridge University Press, 1986. ISBN 9780521276726. (englanniksi)
• Jerome Jordan Pollitt: The art of ancient Greece. Cambridge University Press, 1990. ISBN 9780521273664. (englanniksi)