Aleksanteri II (Venäjä)

Pääartikkeli: Krimin sota

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin, ja Venäjä haluttiin nostaa länsivaltojen tasolle.

Yksi tärkeimmistä Aleksanterin uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys: Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen rautateitä oli valmiina noin 22 500 kilometriä.[3]

Tärkeimpänä uudistuksena on pidetty maaorjuuden lopettamista vuonna 1861, mikä loi Aleksanteri II:lle maineen "vapauttajatsaarina" niin kotimaassa kuin ulkomailla.[4] Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli zemstvot, jotka vastasivat muun muassa sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).

Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.

Venäjällä nousi 1860-luvulla radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, ja esimerkiksi Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.

Pääartikkeli: Tammikuun kansannousu

Puolassa syttyi jälleen 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja kolmeen osaan jaetun valtion yhdistämisestä haaveileville. Alueelle syntyi nationalistisia salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän radikaaleihin. Kun 1863 puolalaisille määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Rangaistuksena Puola menetti autonomiansa, ja sen nimi poistettiin venäläisistä kartoista, joihin alue merkittiin ”Veikselin maakuntina”. Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi, ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnon kuvernementteina.

Aleksanteri II:n muistomerkki Bulgariassa.

Venäjä valtasi alueita Kiinalta vuosina 1858 ja 1860, ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän aluepääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin valtakuntaan. Aikakautta kuvattiin Venäjän ”puuvillaimperialismiksi”.

Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta menetti useita alueita.

Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa, ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan, ja Britannia sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.

Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin romaani Anna Karenina, joka julkaistiin myös 1878. Muita ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.

Aleksanteri II:n patsas Helsingin Senaatintorilla kukitettuna 13. maaliskuuta 1899, keisarin kuoleman muistopäivänä. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.

Keisarinna Maria kuoli 1880, jolloin Aleksanteri nai salaa rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Aleksanteri aikoi julistaa Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi, ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva aktivisti Nikolai Rysakov heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Keisari säilyi vahingoittumattomana, mutta kun hän astui ulos vaunuista, puolalainen vallankumouksellinen Ignacy Hryniewiecki heitti pomminsa aivan lähelle kuollen aiheuttamassaan räjähdyksessä. Neljä tuntia myöhemmin keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa.[5] Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.