Aleksandr Bulygin

Aleksandr Grigorjevitš Bulygin (ven. Александр Григорьевич Булыгин; 18. elokuuta (J: 6. elokuuta) 1851 – 5. syyskuuta 1919 Rjazan, Neuvosto-Venäjä)[1] oli Venäjän keisarikunnan sisäministeri vuoden 1905 vallankumouksen aikana helmikuusta marraskuuhun 1905. Venäjälle vuonna 1905 suunniteltua neuvoa-antavaa kansanedustuslaitosta kutsutaan hänen mukaansa Bulyginin duumaksi.

Aleksandr Bulygin vuonna 1905.

Bulygin syntyi vanhaan aatelissukuun. Hän valmistui keisarillisesta lainopillisesta koulusta vuonna 1871 ja toimi sen jälkeen virkamiehenä Venäjän oikeusministeriön, sisäministeriön ja oikeuslaitoksen palveluksessa muun muassa Kiovassa, Saratovissa ja Riiassa.[2][1] Bulygin nimitettiin vuonna 1879 vankeinhoitohallinnon tarkastajaksi,[2][3] ja hänet valittiin vuonna 1881 Zaraiskin kihlakunnan aateliston johtajaksi.[1] Hän oli Tambovin varakuvernöörinä vuosina 1886–1887, Kalugan kuvernöörinä 1887–1893, Moskovan kuvernöörinä 1893–1902 ja Moskovan kenraalikuvernöörin, suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin apulaisena 1902–1905.[3][1] Hän auttoi Moskovan poliisijohtajaa Sergei Zubatovia poliisin ohjailemien työväenjärjestöjen perustamisessa.[1]

Bulygin nimitettiin sisäministeriksi Pjotr Svjatopolk-Mirskin tilalle Pietarin verisunnuntain jälkeen helmikuussa 1905.[1][2] Kun keisari Nikolai II maaliskuussa 1905 antoi määräyksen neuvoa-antavan kansanedustuslaitoksen perustamisesta, hanke annettiin Bulyginin johtaman kokouksen valmisteltavaksi. Tämä valtakunnanduuman alkuperäinen suunnitelma, jossa äänioikeus olisi ollut rajoitettu, tunnetaan Bulyginin duumana. Nikolai vahvisti sen perustamisen elokuussa 1905, mutta lokakuussa puhjennut yleislakko pakotti keisarin antamaan lokakuun manifestin, joka laajensi äänioikeutta ja antoi duumalle lainsäädäntövallan. Bulygin erosi Sergei Witten hallituksen nimittämisen yhteydessä 4. marraskuuta 1905. Hänet nimitettiin samana vuonna Venäjän valtakunnanneuvostoon.[1]

Bulygin johti komiteaa, joka valmisteli Romanovin dynastian 300-vuotisjuhlia vuonna 1913. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hän vetäytyi tilalleen Rjazanin kuvernementtiin. Hänet pidätettiin ja teloitettiin Tšekan paikallisosaston määräyksellä syyskuussa 1919.[1]