Aldo Rossi

Aldo Rossi (3. toukokuuta 1931 Milano – 4. syyskuuta 1997 Milano) oli italialainen arkkitehti ja muotoilija. Hän suhtautui kriittisesti vallinneisiin arkkitehtonisiin käytäntöihin. Hänen käsityksensä kaupungista poikkesi täysin Le Corbusierin modernistisista ajatuksista. Rossille myönnettiin useita alansa tunnustuksia, kuten Pritzker-palkinto vuonna 1990.

Rossin mielestä kaupunki on edeltäneiden aikakausien ja tyylisuuntien summa. Vuonna 1966 julkaistussa kirjassaan L'architettura della città ("Kaupungin arkkitehtuuri") hän toi julki käsityksensä modernista arkkitehtuurista perinteisessä eurooppalaisessa kaupungissa. Hän arvosteli modernistista oppia, jonka mukaan muoto seuraa funktiosta. Päinvastoin kuin useat edeltäjänsä hän ei yrittänyt katkaista siteitä menneisyyteen vaan pyrki sovittamaan työnsä orgaaniseksi osaksi olemassa olevaa kaupunkikuvaa. Rossin ratkaisu vanhan ja uuden yhteensovittamisen ongelmaan oli arkkityypit (gli archetipi) eli yleispätevät muodot ja ratkaisut joihin arkkitehtuurin historiassa on toistamiseen turvauduttu.

Rossi oli aviossa sveitsiläisen näyttelijän Sonia Ghesnerin kanssa. Pariskunnalla oli poika Fausto sekä tytär Vera. Aldo Rossi kuoli auto-onnettomuudessa Milanossa 66-vuotiaana.

Ura
Bonnefantenmuseum Maastrichtissa.

Rossi opiskeli arkkitehtuuria Politecnico di Milano -koulussa vuodesta 1949 vuoteen 1959. Uransa hän aloitti Ignazio Gardellan studiossa 1956 ja siirtyi sieltä Marco Zanuson leipiin. Hänen varhaisimmat 1960-luvun työnsä olivat lähinnä teoreettisia ja niissä näkyi 1920-luvun italialaisen modernismin sekä arkkitehti Adolf Loosin ja taidemaalari Giorgio de Chiricon töiden vaikutus. Vuonna 1955 Rossi alkoi kirjoittaa arkkitehtuuriin keskittyneeseen Casabella-continuità -julkaisuun. Lehti lopetettiin vuonna 1964. Rossi jatkoi kirjoitteluaan Società- ja Il contemporaneo -lehdissä. Samana vuonna hän aloitti Luca Medan kanssa Milanon 53. Triennalen suunnittelun. Vuonna 1971 Rossi voitti suunnittelukilpailun San Cataldon hautausmaan laajennuksesta Modenassa ja sai kansainvälistä mainetta.

Vuonna 1983 Rossi otti vastaan vuoden mittaisen tehtävän Venetsian Biennalen arkkitehtuurin osaston johtajana. Vuonna 1985 hän voitti kilpailun genovalaisen Teatro Carlo Felicen restauroimiseksi. 1987 Rossi vei voiton kahdessa kansainvälisessä kilpailussa: toinen oli Pariisin La Villette ja toinen Deutsches Historisches Museum Berliinissä. 1980-luvun lopulla Rossi jatkoi teollisen muotoilun tutkimuksiaan Uniforille ja Alessille. Vuonna 1990 hänelle myönnettiin ensimmäisenä italialaisena Pritzker-palkinto. Hän voitti niin ikään palkinnot “Campione d'Italia nel mondo” sekä “1991 Thomas Jefferson Medal in Architecture”. Hänen viimeiseksi työkseen jäi Ca' di cozzi -hanke, jossa hahmoteltiin toimisto- ja asuinaluetta Veronan kaupunkia ympäröiville kummuille.

Opetustyö

Opetustyönsä Rossi aloitti vuonna 1963, ensin Ludovico Quaronin apulaisena Arezzossa ja sen jälkeen Carlo Aymoninon kanssa Istituto di Architettura di Venezia -oppilaitoksessa. 1965 hänet nimitettiin opettajaksi Politecnico di Milanoon. Vuodesta 1971 vuoteen 1975 hän opetti arkkitehtuuria Zürichissä, josta hän siirtyi Venetsiaan. Vuonna 1979 hänestä tuli akateemikko Accademia nazionale di San Luca -oppilaitokseen. Rossi teki uraa myös Italian ulkopuolella, hän toimi Seminario internazionale di Santiago de Compostelan johtajana, opetti useissa Yhdysvaltain yliopistoissa, kuten Cooper Unionissa New Yorkissa ja teki yhteistyötä Institute for Architecture and Urban Studies -instituutin kanssa.

Autobiografia scientifica

Vuonna 1981 Rossi julkaisi tieteellisen omaelämäkerran (Autobiografia scientifica) Max Planckin esimerkin viitoittamana. Teoksessaan hän "hienostuneessa epäjärjestyksessä" ("in discreto disordine") kertailee muistojaan, esineitä, paikkoja, muotoja, valoja ja yrittää etsiä tapaa kuvailla niistä jääneitä vaikutelmia ("cercare un modo di descrivere"). Rossi vakuutteli itselleen: "Ajattelin kirjassani analysoida projektejani ja kirjoituksiani, työtäni jatkumona; käsittää ne ja selittää ne sekä saman aikaisesti esittää ne. Mutta olen nähnyt, että kirjoittaessani näistä asioista syntyikin aivan uusi projekti, jossa itsessään on jotain ennalta aavistamatonta."

Keskeisiä töitä
  • Monte Amiata, Gallaratese, Milano, 1968–1973
  • 1971 Voitti Gianni Braghierin kanssa kilpailun San Cataldon (Modena) hautausmaasta, joka rakennettiin 1980
  • Teatro del Mondo Venetsia, 1979
  • Palazzo Hotel, Fukuoka, 1986
  • Deutsches Historisches Museum, Spreebogen, Berliini, 1988
  • Teatro Carlo Felice, Genova, 1992 (entinen oli tuhoutunut toisessa maailmansodassa)
  • Bonnefantenmuseum, Maastricht, 1992–1995
  • Cirque de Soleil-Haus, Berliini, 1997–2000

Aiheesta muualla
Pritzker-palkinnon saajat
1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.