Albanian historia

Nykyisen Albanian alueella asui jo antiikin aikana illyrialaisia, joista nykyiset albaanit polveutuvat. Illyrialaiset alistuivat Rooman valtaan ajanlaskumme alun tienoilla ja säilyivät sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin vallan alla. Noin vuonna 1340 Serbian tsaari Stefan Dušan valtasi Albanian Serbialle, joka hallitsi aluetta vuosisadan lopulle[1] Venetsia hallitsi rannikkoaluetta nykyisessä Pohjois-Albaniassa ja Montenegrossa vuosina 1420–1797 nimellä Albania Veneta, ja sen pääkaupunkina oli nykyinen Kotor.

Keskiaikainen Ladovan kirkko

Kaakkois-Eurooppa vuonna 1464. Itsenäisen Albanian rajat piirretty oranssilla.

Ottomaanien valtakunta levittäytyi Albaniaan noin vuonna 1400. Albanian kansallissankari Skanderbeg yhdisti 1400-luvulla albaanit vastarintaan turkkilaisia vastaan vuosiksi 1443–1478. Skenderbegin kuoleman jälkeen Albania joutui vuosisatojen ajaksi ottomaanien vallan alle, jolloin osa väestöstä pakeni Sisiliaan ja Kosovoon. Valloituksen myötä ylimystö omaksui islaminuskon, ja vähitellen suuri osa kansasta seurasi esimerkkiä. 1300-luvulta alkaen maa oli jaettu useisiin ruhtinaskuntiin, joita hallitsivat mahtisuvut kuten Thopia, Dukagjini, Kastrioti ja Losha.

Ottomaanien valtakunta rapistui 1500-luvun jälkipuolella, kun sen hallinto alkoi olla sekava ja tehoton. Balkanilla myös talous ja väestömäärä taantuivat (parissa vuosisadassa väkiluku putosi 8:sta 3 miljoonaan). Aluetta hallitsi ottomaanien asettama serbisuurvisiiri, jonka palatsi oli Bosniassa. Turkki ja Itävallan keisarikunta kiistelivät alueen omistamisesta, mutta kumpikaan ei saanut vastapuolelta vallattua lisää aluetta. Ottomaanvaltion uusi elpyminen alkoi 1650-luvulla albanialaissyntyisen suurvisiiri Mehmet Köprülün kaudella. Turkin naapurimaat Itävalta ja Venäjä ahdistivat sitä kuitenkin entistä vahvemmin voimin ja se menetti 1680-luvulla osan myöhempää Serbiaa. Vuoden 1699 Karlowitzin rauhassa se menetti kreikkalaisia, kroatialaisia ja Transsilvanian alueita. Albania pysyi kuitenkin Turkin hallussa, ja sen hallinto oli entistäkin kovakouraisempaa.[2] Albanialaiset pitivät silti sitkeästi joitakin alueita hallussaan.[1]

1800-luvun lopulla albaanien toiveet itsenäistymisestä alkoivat nousta ja lopulta 1912 Ensimmäisen Balkanin sodan yhteydessä Albania itsenäistyi.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Albania joutui sotanäyttämöksi Italian miehittäessä maan, joka tunnustettiin uudelleen itsenäiseksi vasta 1920. Sodan jälkeen Albania pyrki nojautumaan Italian suojeluun. Vuonna 1924 klaanipäällikkö Ahmed bey Zogun nousi valtaan. Hänet syrjäytettiin kesällä 1924 lyhyessä "demokraattisessa vallankumouksesssa", jonka jälkeen pääministeriksi asetettu Fan S. Noli pyrki uudistuksiin. Zogu kuitenkin palasi valtaan Jugoslavian tuella. Vuonna 1925 Zogu tuli valituksi presidentin tehtävään. Vuonna 1928 hänet julistettiin nimellä Zogu I maan kuninkaaksi. Italian vaikutusvalta maan asioihin kuitenkin jatkoi kasvuaan. Huhtikuussa 1939 Mussolinin joukot miehittivät maan ja liittivät sen Albanian protektoraattina Italian alaisuuteen.

Sosialismin aikainen poliittinen vankila Girokastran linnassa

Toisen maailmansodan aikana kommunistiset ja kansallismieliset sissit taistelivat Albaniassa italialaisia ja saksalaisia miehitysjoukkoja sekä toisiaan vastaan. Titon Jugoslavian tuella Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyivät voittajiksi ja maa julistettiin Albanian sosialistiseksi kansantasavallaksi 1946. Porvarilliset vastarintamiehet perustivat sissijärjestön nimeltä Balli Kombetar[1].

Sodan jälkeen ideologiset ristiriidat Jugoslavian kanssa syvenivät, ja maa haki tukea ensin vuodesta 1948 alkaen Stalinin Neuvostoliitosta. Kommunistinen Kiina oli kuitenkin kommunismin vuosina Albanian tärkein yhteistyökumppani, sillä Albania ei hyväksynyt Neuvostoliiton vuodesta 1956 alkaen harjoittamaa stalinismin kritiikkiä joka johti maiden väliseen välirikkoon. Samanlainen oli myös Albanian suhtautuminen Kiinaan, kun se vuonna 1971 aloitti lähentymisen Yhdysvaltojen kanssa. Kiinan ja Albanian välirikko johti vuonna 1978 siihen, että maiden kaikki yhteistyö päättyi ja maa siirtyi tiukalle eristäytymislinjalle.[3] Albania oli ainoa eurooppalainen valtio, joka ei osallistunut Helsingissä kesällä 1975 pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen ETYK:iin.

Katso myös: Albanian kommunistihallinnon sortuminen

Amnesty Internationalin raportin mukaan Albanian ihmisoikeustilanne oli Hoxhan aikana hyvin huono. Hallitus esti ihmisten ilmaisu-, uskonharjoittamis-, liikkumis- ja järjestäytymisvapauden, vaikka vuonna 1976 hyväksytty perustuslaki periaatteessa takasi nämä oikeudet. Vuonna 1981 Hoxha määräsi useita johtavassa asemassa olevia puoluevirkailijoita teloitettavaksi puhdistuksessa. Pääministeri Mehmet Shehun ilmoitettiin tehneen itsemurhan. Hoxhan kuoltua 1985 ja sosialismin murruttua Itä-Euroopassa, myös Albanian hallitus taipui monipuoluevaaleihin 1991. Entisten kommunistien muodostama sosialistinen puolue voitti ensimmäiset vaalit, mutta yleislakon ja levottomuuksien jälkeen pidetyissä uusissa vaaleissa 1992 valtaan nousi opposition demokraattinen puolue. Jopa satojentuhansien albanialaisten menetettyä rahansa valtavassa pyramidihuijauksessa kapinointi kaatoi demokraattisen puolueen hallituksen 1997 ja nosti sosialistipuolueen uudelleen valtaan. Elokuun 2005 parlamenttivaaleissa valtaan nousi uudelleen demokraattipuolue.

Presidentinvaaleissa 2012 uudeksi presidentiksi valittiin sisäministeri Bujar Nishani. Vuonna 2017 hänen seuraajakseen tuli Ilir Meta.[5]

Kesäkuun 2013 parlamenttivaaleissa sosialistit saivat murskavoiton, ja Edi Rama aloitti pääministerinä syyskuussa.[6]

Albaniassa oli vuoden 2019 alkupuolella kuukausia jatkuneita mielenosoituksia, joissa vaadittiin vuodesta 2013 lähtien vallassa olleen sosialistipääministeri Edi Raman eroa ja ennenaikaisia vaaleja. Pääoppositiopuolue keskustaoikeistolainen demokraattinen puolue syytti Ramaa ja tämän hallitusta yhteyksistä järjestäytyneesen rikollisuuteen ja korruptioon. Oppositio myös kyseenalaisti vuoden 2017 parlamenttivaalien tuloksen ja syytti sosialisteja vaalivilpistä. Kansainvälisten vaalitarkkailijoiden mukaan vaalit kuitenkin sujuivat enimmäkseen hyvin. Albania oli jättänyt EU-jäsenhakemuksen vuonna 2009 ja hakijamaastatuksen se sai vuonna 2014. EU on kuitenkin halunnut Albanialta lisänäyttöjä ennen varsinaisten jäsenneuvottelujen aloittamista; haasteina on pidetty erityisesti hallinnon ja oikeusvaltiorakenteiden kehittämistä, korruptiota sekä ihmis- ja huumekauppaa.[7]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Albanian historia Wikimedia Commonsissa