Albania (Kaukasia)

Mingəçeviristä löydetty 600-luvun kirkon pylväänpää, jossa on albanialaista kirjoitusta.

Antiikin lähteiden mukaan Albanian väestö koostui 26 eri heimosta, joihin varsinaisten albanialaisten lisäksi kuuluivat muun muassa gelit, utit ja kaspit.[3] Heidän kielensä olivat vain osittain keskenään ymmärrettäviä.[6] Ne kuuluivat todennäköisesti dagestanilaisten eli koilliskaukasialaisten kielten ryhmään.[7] Kuran eteläpuolella asui myös armenialaisia ja alueen luoteisosassa georgialaisia.[2]

Kaukasian albanialaisten jälkeläisinä on pidetty nykyisiä azereja, Kakhetin georgialaisia sekä lakeja, lezgejä, tsahureja ja muita dagestanilaisia kansoja.[3] Kristittyinä säilyneet udit ovat muinaisen uti-heimon perillisiä.[8]

Armenialainen Mesrop Maštots loi 400-luvun alussa Albaniaa varten kirjakielen, jolle käännettiin joukko Raamatun tekstejä. Albanian kieli toimi jonkin aikaa kirkon ja virallisen kirjeenvaihdon kielenä, mutta myöhemmin sen korvasi armenia.[2] Kreikkalaiseen tai aramealaiseen kirjaimistoon perustuva albanialainen aakkosto käsittää 52 kirjainta ja kaksi digrafia. Typologisesti se muistuttaa armenian ja georgian kirjaimistoja.[9]

Albanian kieli, josta on käytetty nimityksiä agvan[10] ja aluan,[4] tunnettiin viime aikoihin saakka vain lyhyistä piirtokirjoituksista ja armenialaisissa lähteissä esiintyvistä sanoista. Niiden perusteella voitiin osoittaa, että se kuuluu dagestanilaisten kielten lezgiläiseen ryhmään.[9] Siinain luostarista löydettiin 1990-luvun puolivälissä 700-luvulla laadittu albanialaisten liturgisten tekstien kokoelma, jonka on todistettu edustavan muinaista udin kielen muotoa.[11]

Albanialainen kirkko Kişin kylässä.

Paikallisen legendan mukaan Albanian kuningaskunnan perusti kuningas Aran tai Arhan 300-luvulla eaa. Ensimmäinen historiallinen maininta on vuodelta 331 eaa., jolloin albanialaiset osallistuivat meedialaisten kanssa Gaugamelan taisteluun Persian kuninkaan Dareios III:n puolella Aleksanteri Suuren joukkoja vastaan.[4] Myöhemmin alue kuului Atropatenen osana seleukidien ja Parthian valtakuntiin.[2] Yhtenäinen Albanian kuningaskunta muodostui ilmeisesti 100-luvulla eaa.[6]

Albanian kuningas Orois tai Oroezes kärsi vuonna 66–65 eaa. tappion Pompeius Magnusin johtamille roomalaisille, ja maasta tuli Rooman protektoraatti. Kuningas Zober kapinoi roomalaisia vastaan tuloksettomasti vuonna 36.[6] Albanialaiset sotivat roomalaisten mukana Parthiaa vastaan, mutta harjoittivat sen kanssa myös vilkasta kaupankäyntiä. Georgialaisissa lähteissä Heretinä tunnettu Albanian luoteisosa joutui ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Iberian valtapiiriin.[2]

Kaspianmeren rannalla asuneet massagetit muodostivat ajanlaskun alussa valtion, jonka keskuspaikkana toimi Tšol. Sikäläisen arsakidisuvun valta ulottui ajoittain Kurajoelle saakka.[2] Vuonna 252–253 alue joutui sassanidien valtakunnan alaisuuteen. Albanian kuningas Urnair kääntyi 300-luvulla kristinuskoon. Uskonnollisista eroista huolimatta hän osallistui sassanidien rinnalla taisteluihin roomalaisia vastaan Mesopotamiassa vuonna 359 sekä Armeniaa vastaan vuonna 372.[6] Sassanidikuningas Jazdegerd II yritti vuonna 450–451 käännyttää Albanian, Armenian ja Itä-Georgian kristityt zarathustralaisuuteen, mikä johti laajaan kapinaan ja sitä seuranneeseen Albanian kuningassuvun syrjäyttämiseen vuonna 462. Vuosina 482–484 tapahtui uusi kapina, jonka seurauksena sassanidit lopettivat kristittyjen vainoamisen ja tunnustivat Albanian kuninkaaksi Vatšagan III Hurskaan (487–510). Hän julisti kristinuskon valtionuskonnoksi ja ryhtyi vuorostaan vainoamaan zarathustralaisia. Vatšaganin kuoltua Albaniasta tuli jälleen Persian provinssi.[2]

500-luvun lopusta lähtien Albania oli riippuvainen vuoroin sassanidien Persiasta, Bysantista ja kasaareista. Bysantin keisarin Herakleiosin lyötyä persialaiset Albanian maaperällä vuonna 624[12] ja sassanidien taistellessa arabeja vastaan[3] Girdymanin aluetta hallinnut[13] mehranidien ruhtinassuku käytti tilannetta hyväkseen ja palautti Albanian itsenäisyyden.[3] Tämän ajan tunnetuin hallitsija on Dževanšir (638–670),[5] joka luovi onnistuneesti Bysantin, arabien ja kasaarien eturistiriitojen välillä. Arabit syrjäyttivät hänen seuraajansa Varaz-Trdatin vuonna 705, ja Albania liitettiin osaksi kalifikunnan Armenian käskynhaltijakuntaa. Samalla sen kristitty väestö alkoi kääntyä islamiin.[2] Jo 900–1000-luvuilla osa heistä oli sulautunut nykyisten azerien esi-isiin ja osa armenialaisiin.[14]

Arabien kalifikunnan heikentyessä 700-luvun lopussa alueelle syntyi uusia muslimivaltioita kuten Gəncə, Bərdə, Širvan ja Derbent. Kuran eteläpuolelle jäi kuitenkin muutamia armenialaisia kristittyjä ruhtinaskuntia ja luoteeseen muodostui georgialainen Heretin ruhtinaskunta. 800-luvulla kalifi tunnusti Heretin armenialaissyntyisen ruhtinaan Sahlin Albanian hallitsijaksi. Hänen seuraajansa Amam otti vuonna 893 Albanian kuninkaan tittelin. Albanian kuninkaiksi kutsuivat itseään 900–1000-luvulla myös Kuran eteläpuolella sijainneen kristityn Hatšenin ruhtinaat.[2] Vuoristo-Karabahin armenialaisruhtinaat esiintyivät Albanian kuninkaiden perillisinä vielä 1700-luvulla.[14] Albanian kirkko liitettiin Armenian apostoliseen kirkkoon vuonna 1815.[2]

Kabalan porttirakennelmien raunioita.

Albanialaisten pääelinkeinoja olivat maanviljely ja karjanhoito. Viljakasvien viljelyn ohella harjoitettiin puutarhanhoitoa, viininviljelyä ja ilmeisesti myös raaka-ainekasvien tuotantoa. Karjanhoito perustui osittain paimentolaisuuteen. Lampaiden ja nautakarjan lisäksi kasvatettiin hevosia ja kameleja.[15]

Arkeologiset löydöt kertovat käsityöammattien korkeasta tasosta. Paikalliset käsityöläiset valmistivat metalliesineitä ja aseita, keramiikkaa, kankaita ja koruja. Kauppaa käytiin Kaukasian ja muun Etu-Aasian, Egyptin, Kreikan, Volgan, Mustanmeren ja Itä-Euroopan kansojen kanssa. Runsaat rahalöydöt sisältävät myös paikallisesti lyötyjä rahoja.[16]

Kirjalliset lähteet sisältävät tietoja yli kolmestakymmenestä kaupungista, jotka toimivat hallinnollisina ja sotilaallisina sekä kaupan, käsityöammattien ja kulttuurin keskuksina. Rakennustavaltaan ne muistuttavat naapurimaiden Iberian ja Armenian kaupunkeja. Hedelmällisen maatalousalueen keskellä sijainneen muinaisen pääkaupungin Kabalan vanhimmat jäänteet ovat 200-luvulta eaa.[17]

Qumin kirkon rauniot.

Albanialaisten varhaiseen uskontoon kuului kuun ja muiden planeettojen sekä tulen palvonta.[12] Kuninkaan ja ylipapin johtama valtio perustui aluksi yhteisomistukseen ja orjuuteen. Kristinuskon omaksumisen myötä se kehittyi keskitetyksi feodaaliyhteiskunnaksi.[5]

Albanian kirkolla oli itsenäinen asema ilmeisesti jo 400-luvun lopussa. Vuosina 551–552 sen johtaja sai katolikoksen arvonimen. Kirkko noudatti Khalkedonin kirkolliskokouksen oppeja 700-luvun alkuun saakka, jolloin se joutui Armenian monofysiittisen kirkon alaisuuteen. Kuran pohjoispuolella sijaitseva alue liittyi 800-luvun loppupuolella Georgian ortodoksiseen kirkkoon.[2]

Varhaisesta kirkkotaiteesta on säilynyt vain vähän muistomerkkejä, ja niiden ajoitus on epävarmaa. Kuran eteläpuolella ja Vuoristo-Karabahissa sijaitsevat kirkot, luostarit ja hautamuistomerkit edustavat armenialaista rakennustapaa. Mingəçevirin läheltä on löydetty kolmen tiilestä rakennetun salikirkon rauniot, jotka on ajoitettu 500–700-luvuille. Kuran pohjoispuolelta tunnetaan neljä erillisen ryhmän muodostavaa kirkkorakennusta. Qaxin piirin Qumin kylässä on kaarikäytävien ympäröimä kolmilaivainen basilika. Ləkitissä (Qaxin piiri), Mamruxissa (Zaqatalan piiri) ja Böyük Əmilin kylän lähellä Kilsədağ-vuorella (Qəbələn piiri) sijaitsevat keskuskupolikirkot kertovat ehkä georgialaisesta vaikutuksesta.[2] Pohjois-Azerbaidžanin muinaisesta kirkkoarkkitehtuurista antaa parhaimman käsityksen Şəkin piirin Kişin kylässä sijaitseva hiljattain restauroitu kupolikirkko, jonka perustus lienee 300–400-luvulta ja yläosa 800–900-luvuilta.[18]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Albania Wikimedia Commonsissa

• Encyclopædia Iranica: Albania (englanniksi)