Alankomaiden kuninkaallinen laivasto

Alankomaat oli puolueeton ensimmäisessä maailmansodassa, mutta se kärsi merkittäviä taloudellisia haittoja sodankäynnistä rajojensa tuntumassa sekä kauppamerenkulun tappioina. Sodan päätyttyä maan asevoimat kärsi rahoituksen pienuudesta sodanvastaisuuden kukoistaessa Euroopassa.

1920-luvulla laivasto muodostui pääosin vanhentuneista aluksista, mutta poikkeuksena olivat kaksi modernia 1921 vesille laskettua Java-luokan risteilijää (Hr. Ms. Sumatra ja Hr. Ms. Java) sekä suppeahko sukellusveneohjelma. Laivastokomitea ehdotti 1920 neljän risteilijän, 24 hävittäjän ja 32 sukellusveneen hankkimista ja sijoittamista Alankomaiden Itä-Intiaan, mikä oli kuitenkin rahoituksellisesti kaukana mahdollisuuksista. Vuoden 1923 supistettuohjelma käsitti kahdentoista hävittäjän ja kuudentoista sukellusveneen hankinnan, mutta sekin tyrmättiin parlamentissa. Myöhemmin tehtiin tilaus kahdeksasta Admiralen-luokan hävittäjästä, joiden valmistaminen aloitettiin 1925 kaksi vuosittain.

Toinen laivastokomitea 1930 suositteli Alankomaiden Itä-Intian laivaston vahvuudeksi kolmea risteilijää, 12 hävittäjää ja 18 sukellusvenettä, mikä olisi edellyttänyt risteilijän, neljän hävittäjän ja kuuden sukellusveneen rakentamista. Risteilijä Hr. Ms. De Ruyter ja viisi KXIV-luokan sukellusvenettä saivat tilausvahvistuksen, mutta hävittäjät eivät saaneet valmistuslupaa.

Pääartikkeli: Alankomaiden sotalaivat toisessa maailmansodassa

Alankomaiden laivaston pääosa oli suunniteltu puolustamaan Alankomaiden Itä-Intiaa. Laivastopolitiikan mukaan laivastolla oli rajallinen määrä korkealaatuista kalustoa, jonka avulla se kykenisi puolustautumaan hyökkääjää vastaan, kunnes se saisi apua Yhdysvalloilta ja Yhdistyneeltä kuningaskunnalta.

Emämaassa olevat laivastovoimat olivat rajoittuneet miinanraivaajiin, moottoritorpedoveneisiin ja tykkiveneisiin. Saksan hyökättyä 10. toukokuuta 1940 Alankomaihin kotimaassa olleet laivaston alukset pakenivat Englannin satamiin. Paenneita olivat muun muassa kaksi risteilijää, hävittäjä, yhdeksän sukellusvenettä, kaksi tykkivenettä, sluuppi ja kuusi moottoritorpedovenettä. Laivaston esikunta sijoitettiin Lontooseen ja pienemmät osastot Sri Lankaan ja Australiaan.

Laivaston alukset osallistuivat operaatioihin maailman kaikilla kolkilla muun muassa kuljettaen joukkoja, suojaten saattueita sekä taisteluihin akselivaltojen laivastoyksiköitä vastaan. Sodan kuluessa laivasto kärsi suurehkoja tappioita erityisesti puolustaessaan Alankomaiden Itä-Intiaa japanilaisten etenemiseltä. Näistä puolustustaisteluita on esimerkiksi Jaavanmeren taistelu, jossa liittoutuneiden laivasto-osaston hollantilainen komentaja Karel Doorman kuoli lähes 1000 muun merisotilaan kanssa.

Sodan jälkeen Alankomaiden emämaan ja siirtomaiden väliset suhteet muuttuivat dramaattisesti. Indonesian valtion perustaminen kaksi päivää Japanin antautumisen jälkeen esti hollantilaisten suunnitelmat siirtomaaherruuden palauttamisesta. Neljä seuraavaa vuotta alueella käytiin sotaa ennen kuin Alankomaat tunnusti Indonesian itsenäisyyden. Alankomaiden laivasto piti tukikohtaa Papualla ennen kuin Indonesian joukot valtasivat tukikohdan 1962.

NATOn perustamisen jälkeen Alankomaiden asevoimien painopiste siirtyi maa- ja ilmavoimiin ja vasta Korean sodan (1950–1953) alettua laivaston merkitys kasvoi. Hallitus päätti muodostaa kahden laivueen laivaston, johon kuului lentotukialus Hr. Ms. Karel Doormanin lisäksi kaksi De Zeven Provinciën -luokan risteilijää, 4 Holland-luokan ja 8 Friesland-luokan hävittäjää, kahdeksan sukellusvenettä, 6 Van Speijk -luokan fregattia sekä suuri joukko miinanraivaajia.

Naton jäsenmaana Alankomaiden puolustuspolitiikka muotoutui läheisessä yhteistoiminnassa muiden jäsenmaiden kanssa. Varsovan liiton perustaminen 1955 kiihdytti liittoutumien välistä asevarustelua. Vuodesta 1965 lähtien Alankomaiden laivasto on ollut osa NATOn pysyvää laivasto-osastoa Atlantilla (engl. Standing Naval Force Atlantic, STANAVFORLANT).