Alajoki (Ilmajoki)

Alajoki on Kyrönjoen molemmin puolin avautuva viljelylakeus Ilmajoen kunnan ja Seinäjoen kaupungin rajalla. Alun perin suota ollut alue kuivatettiin 1700- ja 1800-luvun vaihteessa ja kydötettiin pelloiksi[1]. Alajoki on tulvatasanko, joka oli etenkin 1900-luvulla tunnettu kevättulvistaan. Niitä on sittemmin saatu hillityksi monin tulvasuojelutoimin[2]. Vuonna 1995 Alajoki nimettiin yhdeksi Suomen valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista[3].

Alajoen ”latomerta” Ilmajoella.
Yhdystie 7000 koivukujineen kulkee läpi Alajoen Vaivaistennevan.

Alajoen alue on laajimmillaan noin viisi kilometriä leveä. Sitä rajaavat Seinäjoen kaupunki, Kyrönjoen itäpuolta kulkevat kantatie 67 ja Suupohjan rata sekä niiden varsille syntynyt asutus, lounaassa Ilmajoen keskustaajama sekä metsäselänteet ja suot. Viljelylakeuden ytimenä ovat Kyrönjoki ja sen sivujoki Seinäjoki, jotka yhtyvät Alajoen alueella. Laajimmat viljelykset ovat Seinäjoen laaksossa[4]. Ympäristöministeriön maisema-aluerajauksessa Alajoen pinta-alaksi sanotaan 8 323 hehtaaria, josta maatalousalueita on 7 069 hehtaaria; metsiä, avoimia kankaita ja kallioalueita 831 hehtaaria; rakennettuja alueita 351 hehtaaria; vesialueita 66 hehtaaria sekä kosteikkoa ja avointa suoaluetta kuutisen hehtaaria.[3]

Alueen eteläosan kyliä ovat Ilmajoen keskustasta pohjoiseen päin lukien Röyskölä, Pirilä, Fossila ja Nikkola. Alueen länsirajana ovat Harjunmäen ja Könnin kylät, pohjoisrajana Munakka. Idässä Alajoen alue ulottuu Seinäjokilaaksoon Seinäjoen keskustan pohjoispuolella. Tällä alueella sijaitsevia Seinäjoen kyliä ovat Katila, Niemistö ja Heikkilä.[4] Pirilän ja Nikkolan taloryhmät (mm. Herkooli) sekä Könnien talot on luokiteltu Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin[5][6]. Alajoen koillispuolella on Paukanevan Natura-alue.

Historiaa
Alajokisaunoja 1930-luvulla.
Karjanhoitajia jokisaunalla 1920-luvulla.

Alajoen alueella on ilmeisesti ollut asutusta jo kivikaudella, mutta ei rautakaudella. Pysyvä asutus on alkanut muodostua keskiajalla tiettävästi Ylä-Satakunnasta ja Kyrönjoen alajuoksulta nykyisestä Pohjanmaan maakunnasta[1][4].

Vuosina 1786–1803 Alajoen suoalueet kuivatettiin ja läpi 1800-luvun näin raivatuilla pelloilla harjoitettiin kytöviljelyä. Turvepintaisia peltoja myös savetettiin. Tämä oli Ruotsi-Suomen siihen mennessä suurin kuivatushanke, ja vuodesta 1751 vuoteen 1805 Suur-Ilmajoen viljelyala kasvoi viisinkertaiseksi. Sen jälkeen vuosina 1805–1875 viljelyala edelleen 14-kertaistui noin 900 hehtaarista 12 600 hehtaariin[1].

Pellot ovat sopineet parhaiten rehuviljan ja nurmen kasvatukseen, minkä ansiosta karjataloudesta on tullut alueen merkittävä elinkeino.[4]

Latoja ja jokisaunoja

Rakennuskulttuurin puolesta Alajoki oli aiemmin tunnettu tuhansista ladoistaan, joista on jäljellä enää murto-osa, sekä parista sadasta alajokisaunasta, pelto- ja karjanhoitotöihin kauempaa tulleiden kesäisistä asuintuvista, joihin ei nimestä huolimatta juuri koskaan kuulunut saunaa. Sauna-nimitys lienee saanut alkunsa saunanlauteita muistuttavista, seinästä seinään ulottuvista makuulavoista eli komppeleista, siitä että tupien äärellä kylvettiin joessa työpäivän jälkeen, tai siitä että jokivarren tuviksi siirrettiin myös maatilojen pihapiirien hirsisiä saunarakennuksia. Ensimmäiset jokisaunat rakennettiin 1800-luvun alussa kun pellonraivaus Alajoella alkoi. Jokisaunoilla yöpyi peltotöiden aikaan satoja ihmisiä. Jokisaunan läheisyyteen rakennettiin lähes aina myös hirsirunkoinen navetta sekä yksi tai kaksi rehulatoa, joiden piirissä talojen tyttäret ja piiat hoitivat kesäisin lehmiä. Kesäinen jokisaunaelämä ”kopisteluineen” oli nuorten merkittävä seuraelämän muoto. 1960-luvulta alkaen maatalous alkoi koneistua, tiet parantua ja moottoriajoneuvot yleistyä, jolloin Alajoella alettiin käydä päiväseltään eikä tupia enää tarvittu työväen majoitukseen. Saunoista on jäljellä vielä kymmenkunta etenkin Kyrönjoen niin sanotussa Laivanpäänmukkassa, jossa joki kääntyy 90 astetta.[7][8]

Lähteet
  1. Toivonen, Tapio: Alajoen muinainen suoalue Ilmajoen kunnassa. Geologinen tutkimuslaitos, 1997. ISBN 951-690-650-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.12.2017).
  2. Latvala, Elina: Tulvariskikartoitus Kyrönjoen vesistöalueella välillä Ilmajoki-Seinäjoki vuonna 2013. Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, 2014. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.12.2017).
  3. Etelä-Pohjanmaa. Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (MAPIO-työryhmän ehdotus). Ympäristöministeriö, 2015. Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. Kuoppala, Annukka ym.: Maaseudun kulttuurimaisemat ja maisemanähtävyydet. Ehdotukset Pohjanmaan, Etelä- ja Keski-Pohjanmaan valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi 2013, s. 26. ELY-keskus. ISBN 978-952-257-855-6. Teoksen verkkoversio (PDF).
  5. Nikkolan ja Pirilän jokivarsiasutus Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  6. Könnien talot Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  7. Välimäki, Valtteri: Jokisaunat tarjosivat töitä, maalaisromantiikkaa ja kuumottavia tilanteita Yle Uutiset. 29.6.2016. Viitattu 15.12.2017.
  8. Mäntysaari, Maaria: Alajoen jokisaunat ja luhtaladot. Rakennetun ympäristön säilyttäminen ja ohjeet lisärakentamiselle Ilmajoen-Seinäjoen Alajoella. Länsi-Suomen Ympäristökeskus, 1999. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.12.2017).

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.