Aladdin

Ranskalainen orientalisti Antoine Galland käänsi ja julkaisi Tuhannen ja yhden yön tarinat ranskaksi vuosina 1704–1717.[2] Pääasiallisena lähteenään hän käytti keskiaikaista arabiankielistä käsikirjoitusta. Vuoteen 1709 mennessä Galland oli kääntänyt koko tekstin. Tarinat myivät hyvin, joten kustantaja jatkoi sarjaa liittämällä Tuhannen ja yhden yön kahdeksanteen osaan turkkilaisen tarinakokoelman. Suurteoksensa peukaloinnista tuohtunut Galland päätti itse etsiä lisää tarinoita.[3]

Maaliskuussa 1709 Galland tapasi kollegansa Paul Lucasin kotona parikymppisen aleppolaisen tulkin ja matkaoppaan Hanna Diabin. Diab kertoi Gallandille tuntevansa Tuhannen ja yhden yön tyyppisiä tarinoita. Miehet tapasivat tämän jälkeen kahden kesken useita kertoja,[3] ja Diab kertoi Gallandille yhteensä 14 tarinaa, joista seitsemän[4] julkaistiin Tuhannen ja yhden yön osissa 9–12. Gallandin päiväkirjan mukaan Diab kertoi Aladdinin 8. toukokuuta 1709.[3] Gallandin viimeistelemä Histoire d’Aladdin ou la Lampe merveilleuse (’Aladdinin tarina eli ihmeellinen lamppu’) ilmestyi Tuhannen ja yhden yön osissa IX–X[5] vuonna 1712.[3]

Tuhannen ja yhden yön esipuheessa Galland antoi ymmärtää, että koko kirjasarja oli käännetty yhdestä ja ainoasta alkuperäislähteestä.[6] Aladdinia ei kuitenkaan löydy Tuhannen ja yhden yön arabiankielisestä alkutekstistä.[4] 1800-luvun alussa löytyneet arabiankieliset käsikirjoitukset perustuvat Gallandin versioon ja lienevät rahan ja kunnian toivossa tehtyjä väärennöksiä. Itsenäisiä arabiankielisiä versioita ei tunneta.[7] Gallandin muistiinpanoista ilmenee, että hän teki Diabin kertomuksiin suuria muutoksia ja lisäsi yksityiskohtia.[4] Säilyneiden käsikirjoitusten ja Gallandin käännösten vertailu osoittaa, että Galland eurooppalaisti kertomusten tyyliä ja poisti arabialaiselle retoriikalle ominaista toistoa.[8]

Ei tiedetä, oliko Diab kuullut Aladdinin tarinan joltakulta muulta vai keksikö hän sen itse yhdistelemällä vanhempien kertomusten aineksia. Diab oli matkustellut laajalti Syyriassa, Välimeren ympäristössä ja Ranskassa. On myös mahdollista, että Diab kirjoitti tarinan muistiin tai että hänen hallussaan oli vanhempi käsikirjoitus, jonka pohjalta Galland työskenteli. Jos tällainen käsikirjoitus joskus oli olemassa, se on sittemmin kadonnut. Aladdinin hahmossa ja tarinassa on yhtymäkohtia Diabin omiin elämänvaiheisiin.[3] Kuvaukset Lähi-idän aineellisesta kulttuurista ja köyhien elämästä ovat yksityiskohtaisia. Tiedot saattavat olla peräisin Diabilta tai ne saattavat perustua Gallandin omiin havaintoihin ja kokemuksiin.[9] Tarinassa saattaa olla vaikutteita myös ranskalaisista saduista[3] ja veijariromaaneista.[9]

Tarina sijoittuu ”erään Kiinan kuningaskunnan pääkaupunkiin”,[10] ja päähenkilöt ovat kiinalaisia muslimeja.[11] Tapahtumapaikalla ei kuitenkaan ole tarinan kannalta suurempaa merkitystä,[12] ja miljöökuvauksen ja juonen puolesta kertomus voisi sijoittua mihin tahansa arabimaahan.[13]

Saree Makdisi ja Felicity Nussbaum arvelevat, että tarina saattaa sijoittua Xinjiangin maakuntaan. Todennäköisemmin Kiina on kuitenkin vain epämääräinen nimitys kaukaiselle paikalle.[11] Kiinalainen miljöö on linjassa muiden Tuhannen ja yhden yön tapahtumien kanssa, sillä kehystarinan sassanidikuningas Šahriar hallitsee Kiinaa ja Intiaa.[12][14] Toisaalta arabialaisen kirjallisuuden kuvaukset kaukaisesta, eksoottisesta maasta sijoittuvat muodollisesti usein juuri Kiinaan.[3]

Afrikkalainen velho huiputtaa Aladdinin vaimoa tarjoutumalla vaihtamaan vanhat lamput uusiin. Walter Cranen kuvitusta vuodelta 1875.

Monen muun Tuhannen ja yhden yön päähenkilön tapaan Aladdin on vastuuton tyhjäntoimittaja, joka uskomattoman onnen avulla saavuttaa satumaiset rikkaudet.[15] Hän on räätälin poika, josta köyhä leskiäiti huolehtii.[1] Maghreblainen dervišši päättelee astrologian avulla, että Aladdin on ainoa henkilö, joka kykenee hakemaan aarteen eräästä luolasta.[16] Dervišši, joka on myös taikuri, antaa Aladdinille maagisen sormuksen ja kehottaa tätä noutamaan luolaan kätketyn taikalampun. Kun taikuri vaatii lamppua itselleen, Aladdin kieltäytyy antamasta sitä ennen kuin pääsee itse luolasta ulos, jolloin taikuri loihtii luolan suun umpeen.[1]

Hermostuksissaan Aladdin hieroo käsiään ja huomaa, että sormusta sivelemällä hän voi kutsua voimallisen jinnin eli henkiolennon. Kotonaan hän havaitsee, että myös lampun hierominen kutsuu hengen. Ne toteuttavat hänen kaikki toiveensa, ja Aladdinista tulee satumaisen rikas. Hän rakentaa itselleen upean palatsin ja nai sulttaanin kauniin tyttären. Taikuri vihastuu Aladdinille ja koettaa saada lampun itselleen. Myöhemmin samaa koettaa taikurin vieläkin häijympi veli.[1] Velhot jopa loitsivat Aladdinin palatsin ja vaimon Afrikkaan, jolloin Aladdinin on lähdettävä pitkälle pelastusretkelle.[12] Aladdin torjuu kaappausyritykset ja elää vaimonsa kanssa onnellisena ja pitkään. Sulttaanin kuoltua Aladdinista tulee uusi hallitsija, ja hänen jälkeläisistään muodostuu pitkäkestoinen hallitsijasuku.[1]

Vatikaanista löydettiin vuonna 1993 Diabin omakätinen selonteko matkoistaan. Sen tapahtumat muistuttavat hieman Aladdinin vaiheita. Aladdinin tavoin myös Diab oli kotoisin köyhistä oloista ja jonkinmoinen tyhjäntoimittaja — teini-ikäinen Diab pääsi Aleppossa erään varakkaan kauppiassuvun oppipojaksi mutta erotettiin, minkä jälkeen hän karkasi kotoa ja päätyi lopulta Paul Lucasin mukana Ranskaan. Kertomuksessa taikuri vie Aladdinin vaatekauppaan ja ostaa hänelle herrasmiehen arvolle sopivat vaatteet; ranskalaiset kannustivat Diabia pukeutumaan stereotyyppisiin itämaisiin vaatteisiin. Aladdinin palatsi ja sen rikkaudet muistuttavat Diabin kuvausta Versailles’sta. Kotiin palattuaan Diab eleli selvästi keskimääräistä aleppolaista mukavammin. Aladdinista poiketen hän ei tosin ollut muslimi vaan maroniitti.[3]

Talvella ja keväällä 1708–1709 Ranskassa oli ruokapulasta johtuvia mellakoita. Ne todennäköisesti koskettivat köyhissä oloissa kasvanutta Diabia syvemmin kuin varakasta Gallandia, mikä saattaa heijastua kuvauksiin Aladdinin perheen kurjuudesta. Gallandin omissa teksteissä nuorilla hahmoilla ei ole samanlaista psykologista syvyyttä kuin Diabin ristiriitaisilla ja elämänsä suuntaa etsivillä nuorukaisilla.[3]

Jacques Monodin ja Robert Irwinin mukaan ihmisen kohtaloa ja paikkaa käsittelevät tarinat ovat kaikkein mieleenpainuvimpia. Kertomus, jonka alussa ongelma kutsutaan esiin ja jonka lopussa ongelmasta hankkiudutaan eroon, on omiaan rauhoittamaan huolien vaivaamaa henkilöä; sillä on samankaltainen lohdullinen vaikutus kuin uskonnolla. Kaava toistuu kaikissa Tuhannen ja yhden yön kertomuksissa. Vallitsevan tilanteen rikkoo jokin poikkeuksellinen tapahtuma, joka johtaa muihin poikkeuksellisiin tapahtumiin. Pier Paolo Pasolinin mukaan päähenkilö ei ole yksikään ihmishahmoista vaan kohtalo itse.[17]

Aladdinia pidettiin pitkään ranskalaisen orientalismin tuotteena: länsimainen oppinut ihailee ja hämmästelee Lähi-idän stereotyyppistä eksotiikkaa ja ylellisyyttä. Diabin matkakertomuksen löytyminen on kuitenkin nostanut esiin toisen mahdollisuuden: Lähi-idässä kasvanut nuorukainen saapuu Ranskaan ja ihailee ja hämmästelee sen kulttuuria. Kertomus on monikulttuurisen ympäristön tuote. Aleppo oli kansainvälinen kaupunki, jolla oli rikas tarinankerronnan perinne. Lopullisen kertomuksen syntyyn vaikuttivat sekä Lähi-idässä matkustelleet eurooppalaiset että Euroopassa matkustelleet syyrialaiset.[3]

Kaikki Kiinaan liittyvä oli 1700- ja 1800-lukujen Euroopassa valtavan suosittua.[12] Kertomus on Tuhannen ja yhden yön aarteenetsintätarinoista tunnetuin,[16] ja sen tietävät maineelta nekin, jotka eivät ole koskaan lukeneet Tuhatta ja yhtä yötä tai tunne juonen yksityiskohtia.[18] Aladdin on mukana lähes kaikissa Tuhannen ja yhden yön laitoksissa — niissäkin, jotka karsivat useimmat Gallandin lisäykset pois.[19] Tieteellinen Tuhat ja yksi yötä -tutkimus keskittyi pitkään muutamaan suosituimpaan tarinaan, joista Aladdin oli yksi. 2000-luvulla tilanne on kuitenkin muuttunut, ja kaikista kokoelman tarinoista on nykyään saatavilla seikkaperäistä tutkimuskirjallisuutta.[20]

Madeleine Dobien mukaan ei ole yllättävää, että juuri Ali Baba ja Aladdin tulivat Euroopassa niin suosituiksi. Molemmat ovat nuoria miehiä, jotka hyveellisyyden ja kekseliäisyyden avulla nousevat köyhyydestä ja tuntemattomuudesta maineeseen ja rikkauteen.[9] Suosiota lienee edistänyt myös se, ettei Aladdinissa monesta muusta Tuhannen ja yhden yön tarinasta poiketen ole seksuaalisia aineksia. Ylipäätään seksittömät tarinat ovat olleet Euroopassa suosituimpia.[21] Robert Irwin huomauttaa, että monimutkaiset kertomukset ovat säilyneet populaarikulttuurissa pitempään kuin yksinkertaiset faabelit tai opettavaiset anekdootit. Myöskään ne kertomukset, joissa islamilaisella kulttuurilla on suuri osuus, eivät ole Euroopassa erityisen tunnettuja.[18]

Robert L. Mackin mukaan taloudelliset ja painotekniset tekijät lienevät kuitenkin tärkein yksittäinen syy sille, miksi tiettyjen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden suosio nousi ylitse muiden. Kustantajan oli helpompi ottaa paljon kopioita pienestä joukosta tarinoita kuin vähäinen määrä kopioita suuresta joukosta tarinoita. Aladdinin suosio ei siis välttämättä paljoakaan kerro lukijain tai toimittajien mieltymyksistä.[22]

”Uusia kruunuja vanhojen tilalle!” Benjamin Disraeli tarjoaa kuningatar Viktorialle Intian keisarinnan kruunua ja saa vaihdossa kuninkaallisen kruunun. Punch-lehden pilakuva (1876) irvailee pääministerin ja monarkin valtataistelulle.

Aladdin siirtyi aikaa myöden Euroopan suulliseen kertomaperinteeseen, joka kuitenkin riisui siitä itämaiset ja islamilaiset ainekset.[23] Aladdinia ja Ali Babaa muistuttavia tarinoita esiintyy esimerkiksi Grimmin veljesten saduissa. Grimmien tietolähteet olivat lähinnä Kasselissa asuneita keski- ja yläluokkaisia lukutaitoisia henkilöitä. Kahdella heistä oli ranskalaista taustaa, ja he saattoivat lapsuudestaan hämärästi muistaa Tuhannen ja yhden yön tarinoita.[23] Viktoriaanisessa Euroopassa Aladdin oli tapana kuvata samoin kuin Qing-aikakauden kiinalaiset kuvattiin: hänellä oli kaljuksi ajeltu otsa ja pitkä palmikko.[12]

John O’Keeffe sovitti Aladdinin näytelmäksi vuonna 1788. Kantaesitys oli Covent Gardenissa. Esityksessä pilailtiin Kiina-villityksellä, ja mukana oli esimerkiksi laulu, jossa kehotettiin englantilaisia suosimaan kotimaista posliinia kiinalaisen sijaan (englannin sana china tarkoittaa sekä posliinia että Kiinaa). Hahmo on sittemmin ollut varsinkin Britanniassa suosittu näytelmien, musikaalien ja pantomiimin aihe. Ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa lähes kaikki sovitukset sijoittuivat Kiinaan.[12] Brittein saarilla on pitkä perinne Kiinan ja kiinalaisten kustannuksella pilailemisesta, joten miljöö oli arabimaita luontevampi valinta ja tarjosi monipuoliset mahdollisuudet sanaleikeille ja komedialle. Varsinkin Aladdin-pantomiimit nauttivat vakaata ja pitkäkestoista suosiota, ja sovituksia tekivät sekä ammattilaiset että amatöörit.[13] Pääosaan roolitettiin usein nuori nainen, jolla oli lyhyet housut, korkeat saappaat ja tiukat, värikkäät sukkahousut. Viktoriaanisen ajan tiukoista siveyssäännöistä huolimatta Aladdin pukeutui paljastavasti. Myös muissa rooleissa suosittiin ristiinpukeutumista, mutta Aladdinin puolisoa esitti nainen. Lesbolaisuuteen vihjaamista kuitenkin vältettiin.[24]

Tuhannen ja yhden yön tarinoita alettiin sovittaa elokuviksi pian elokuvien keksimisen jälkeen. Niitä tehtiin ja esitettiin eri puolilla maailmaa jo aivan 1900-luvun alussa.[25] Ranskalainen lyhytelokuva Aladin ou la lampe merveilleuse vuodelta 1906 oli oman aikansa mittapuulla näyttävä erikoistehostespektaakkeli.[26]

Disneyn näytelmäsovitus (2010).

Tuhannella ja yhdellä yöllä on ollut suuri vaikutus latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen ja maagiseen realismiin.[27] Aladdinin ihailijoihin lukeutui muun muassa Jorge Luis Borges, jonka mukaan oli kohtuutonta syyttää sitä väärennökseksi. Borgesin mielestä Gallandilla oli aivan yhtä suuri oikeus keksiä tarinoita kuin ”öisillä tarinankertojillakin” (confabulatori nocturni). Käännettyään niin monta Tuhannen ja yhden yön tarinaa oli vain luonnollista, että Galland halusi kirjoittaa oman.[28]

Yhdysvaltalaisen Raoul Walshin ohjaama Bagdadin varas (1924) sekoitti aineksia Aladdinista ja muista Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Douglas Fairbanksin tähdittämä elokuva oli maailmanlaajuinen yleisömenestys ja innoitti sarjan muita Tuhat ja yksi yötä -filmatisointeja.[29] American Film Institute on valinnut sen kaikkien aikojen 9. parhaaksi fantasiaelokuvaksi.[30]

Nykyään Aladdin tunnetaan parhaiten Disneyn vuonna 1992 ilmestyneestä piirroselokuvasta.[12] Se sai viisi Oscar-ehdokkuutta ja voitti niistä kaksi.[31] Elokuvassa päähenkilö kuvataan alkutekstiä myönteisemmässä valossa. Hän ei ole laiskuri vaan koditon orpopoika, jonka äiti on tarinan alkaessa jo kuollut. Lampun henki esiintyy tarinassa mutta sormuksen henki ei.[32] Vuonna 2019 ilmestynyt näytelty versio veti suuria yleisöjä[33] mutta arvostelumenestys jäi vaisuksi.[34] Pahennusta herätti se, että monet näyttelijät olivat amerikkalaisia tai eurooppalaisia eivätkä aasialaisia.[12]

Disney-elokuvien myötä Aladdin siirtyi suuren yleisön mielikuvissa lopullisesti Kaukoidästä Lähi-itään.[12] Kun brittiläis-yhdysvaltalainen minisarja Arabian Nights (2000) pysyi alkutekstin miljöölle uskollisena, osa katsojista protestoi kysymällä ”mistä lähtien Aladdin on muka ollut kiinalainen”.[12]

Aladdin on yksi niistä tarinoista, jotka ihmisten mielikuvissa määrittelevät Tuhannen ja yhden yön. Näin on käynyt jopa arabian kielellä huolimatta siitä, että kertomus on osaksi eurooppalaista alkuperää.[35] Tuhannen ja yhden yön vaiheet Euroopassa ovat ylipäätään vaikuttaneet merkittävästi tapaan, jolla islamilainen maailma teosta tulkitsee. Seikat, jotka ovat arabikulttuurin kasvateille itsestäänselvyyksiä, ovat eurooppalaisten lukijoiden ja kirjailijoiden näkökulmasta outoja ja eksoottisia. Palattuaan Euroopasta takaisin Lähi-itään ne ovat muuttuneet vieraiksi ja fantastisiksi myös arabeille. Esimerkiksi Udai ja Qusai Husseinin palatsi somistuksineen muistutti enemmän Disneyn Aladdinia kuin perinteistä arabialaista, turkkilaista tai persialaista arkkitehtuuria ja taidetta.[27]

Tuhanteen ja yhteen yöhön perustuvia elokuvia on tehty Intiassa viimeistään vuodesta 1905.[12][25] Intialaiset todennäköisesti tarttuivat aiheeseen oma-aloitteisesti eurooppalaisista sovituksista riippumatta. Luotettavuudeltaan kyseenalaisen tiedon mukaan Madrasissa saatettiin tosin esittää ranskalaista Aladdin-lyhytelokuvaa jo 1902.[25] Kun Bagdadin varasta alettiin esittää Kalkutassa maaliskuuta 1925, siitä tuli nopeasti Intian siihen mennessä katsotuin elokuva ja se innoitti 1930-luvun puoliväliin jatkunutta fantasiaelokuvien aaltoa.[29] Intialaisia Aladdin-sovituksia ovat esimerkiksi B. P. Mishran ja J. J. Madanin mykkäelokuvat (1927, 1931) sekä Homi Wadian ohjaama menestyselokuva vuodelta 1952.[12] Wadian Aladdin vaikutti uuteen intialaisten Tuhat ja yksi yötä -filmatisointien aaltoon, joka jatkui 1970-luvulle saakka.[29]

Aladdinista on tehty sovituksia myös Itä-Aasiassa, minne kertomus periaatteessa sijoittuu. Japanilainen piirrossarja Manga Sekai Mukashi Banashi (1976–1979) sovitti kuuluisia satuja animeksi. Aladdin-jakso oli kuvastoltaan lähinnä arabialais-islamilainen, ja Lähi-idän televisioesityksissä siitä tehtiin sarjan ensimmäinen jakso. Tuoreempia sovituksia on tehty muun muassa Vietnamissa ja Koreassa. Niiden tyyli yhdistelee alkutekstin ja Disneyn kuvastoa.[12]

• ”Histoire d’Aladdin ou, La Lampe merveilleuse”, Les mille et une nuit, contes arabes. Traduits en francois par M. Galland. 9. osa. Lyon: Antoine Briasson, MDCCXIII. Google-kirjat (viitattu 6.1.2022). (ranskaksi)
• ”Histoire d’Aladdin ou, La Lampe merveilleuse”, Les mille et une nuit, contes arabes. Traduits en francois par M. Galland. 10. osa. Lyon: Antoine Briasson, MDCCXIII. Google-kirjat (viitattu 6.1.2022). (ranskaksi)
• Tuhat ja yksi yötä. Kolme osaa. Alkuteokset julkaistu 1930–1934. Suomentanut J. A. Hollo, runot suomentanut Elina Vaara. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-16991-1.

• Irwin, Robert: The Arabian Nights. A Companion. London: Allen Lane: The Penguin Press, 1994. ISBN 0-713-99105-4. (englanniksi)
• Kennedy, Philip F. & Warner, Marina (toim.): Scheherazade’s Children. New York and London: New York University Press, 2013. ISBN 978-1-4798-4031-1. (englanniksi)
  • Horta, Paulo Lemos: The Collector of Worlds. Teoksessa Kennedy & Warner 2013, s. 70–85.
  • Kennedy, Philip F.: Borges and the Missing Pages of the Nights. Teoksessa Kennedy & Warner 2013, s. 195–217.
  • Kennedy, Philip F. & Warner, Marina: Introduction. Teoksessa Kennedy & Warner 2013, s. 1–24.
  • Sabbagh, Karl: The Arabian Nights in British Pantomime. Teoksessa Kennedy & Warner 2013, s. 265–273.
  • Thomas, Rosie: Thieves of the Orient. Teoksessa Kennedy & Warner 2013, s. 362–393.
• Makdisi, Saree & Nussbaum, Felicity (toim.): The Arabian Nights in Historical Context. Oxford & New York: Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-9585415-7. (englanniksi)
  • Dobie, Madeleine: Translation in the Contact Zone. Teoksessa Makdisi & Nussbaum 2008, s. 25–49.
  • Mack, Robert L.: Cultivating the Garden. Teoksessa Makdisi & Nussbaum 2008, s. 51–81