Al Stewart

Alastair Ian Stewart syntyi Glasgow’ssa Skotlannissa syyskuussa 1945. Stewartin isä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen lento-onnettomuudessa, minkä jälkeen äiti ja poika muuttivat Wimborneen Englantiin.[1]

Skifflen 1950-luvulla saavuttaman suosion innoittama Stewart alkoi harrastaa musiikkia jo lapsena.[1] Stewart on muistellut pitäneensä erityisesti Eddie Cochranin ”Summertime Bluesin” (1958) laulamisesta.[2] 1960-luvun alussa hän muutti Bournemouthiin, missä hän soitti The Trappers -nimisessä yhtyeessä ja alkoi kirjoittaa omia kappaleita. Ensimmäisen sähkökitaransa Stewart osti Andy Summersilta opiskellessaan collegessa Gloucestershiressa. Pain hän kuitenkin vaihtoi akustiseen kitaraan.[1]

Vuodesta 1965 alkaen Stewart konsertoi säännöllisesti Lontoon Bunjies Coffee Housessa ja vakiinnutti asemansa englantilaisen folkin (”English folk revival”) muusikkopiireissä. Hän asui jonkin aikaa yhdessä Paul Simonin kanssa ja soitti sessiomuusikkona Jackson C. Frankin ensimmäisellä albumilla.[1] Hän työskenteli myös Yoko Onon kanssa ennen kuin tämä tuli tunnetuksi John Lennonin puolisona.[2] Vuonna 1966 Stewart julkaisi ensimmäisen singlensä ”The Elf” Decca Recordsin kautta. Stewartin ohella singlellä soitti kitaraa Jimmy Page. Kappale ei kuitenkaan menestynyt, joten Stewart siirtyi CBS Recordsille, joka julkaisi hänen ensimmäisen albuminsa Bedsitter Imagesin vuonna 1967.[1]

Vuonna 1969 ilmestyneellä Love Chroniclesilla soitti kitaraa jälleen Page sekä myös Richard Thompson. Albumin nimikappale sai kyseenalaista julkisuutta, sillä se oli ensimmäisiä kaupallisesti julkaistuja äänitteitä, joissa esiintyi kirosana ”fuck”[1] – poikuuden menettämisestä kertova sanoitus mainitsee, että kokemuksen karttuessa seksi alkoi muistuttaa vähemmän ”linnun kynimistä” (plucking) ja ”paneskelu” (fucking) vaihtui rakkauteen.[3] Melody Maker -lehti nimesi Love Chroniclesin vuoden folkalbumiksi, mikä toi Stewartille näkyvyyttä.[1]

Vuoden 1972 Zero She Flies kohosi ensimmäisenä Stewartin levynä Britannian albumilistalle. Stewart pääsi myös esiintymään Glastonburyn festivaalille. Vuoden 1972 Orange vei Stewartin tyyliä popin ja progressiivisen rockin suuntaan. Albumilla soitti mm. Yesin Rick Wakeman. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Past, Present & Futurella Stewart käsitteli yhä enemmän historiallisia aiheita kuten Nostradamusta. Albumi käväisi albumilistalla myös Yhdysvalloissa.[1]

Modern Times vuodelta 1975 oli ensimmäinen kolmesta Alan Parsonsin Stewartille tuottamasta albumista.[1][4] Stewart alkoi viedä tyyliään valtavirran popin suuntaan ja kirjoittaa aiempaa lyhyempiä kappaleita. Modern Times kohosi Yhdysvalloissa listojen kärkipäähän ja myös single ”Carol” menestyi hyvin. Samana vuonna Stewart solmi kansainvälisen levytyssopimuksen RCA Recordsin ja hieman myöhemmin myös Aristan kanssa.[1]

Vuoden 1976 Year of the Catilla Stewart uudisti tyylinsä amerikkalaistyyliseen soft rockiin.[5] Albumilla kitaraa soitti ensimmäistä kertaa Stewartin pitkäaikainen yhteistyökumppani Peter White. Year of the Cat menestyi hyvin sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Britanniassa se oli hänen ensimmäinen hittialbuminsa.[1] Yhdysvalloissa sijoitus Billboardin albumilistalla oli parhaimmillaan 5. ”Year of the Cat” oli singlelistalla parhaimmillaan sijalla 8.[6]

Vuonna 1978 ilmestynyt Time Passages jatkoi edellisen albumin tyyliä. Singlejulkaisut ”Time Passages” ja ”Song on the Radio” menestyivät kumpikin hyvin Yhdysvaltojen listoilla;[1] ensin mainittu nousi sijalle 7, mikä teki siitä Stewartin uran parhaiten menestyneen singlen.[6] Sekä Year of the Cat että Time Passages myivät Yhdysvalloissa platinaa.[7]

Stewart pysytteli 1970-luvun lopun soft rock -tyylissään vielä vuoden 1980 albumilla 24 Carrots ja seuraavana vuonna ilmestyneellä livelevyllä Live: Indian Summerilla. Vaikka singlejulkaisu ”Midnight Rocks” menestyikin AOR-radiokanavilla hyvin, alkoi Stewartin suosio laskea, mikä merkitsi Arista Recordsin kanssa solmitun levytyssopimuksen päättymistä.[1]

Vaikka Stewart oli soft rock -kaudellaan hyvin suosittu, hän ei hyötynyt levymyynnistä taloudellisesti juuri lainkaan, sillä rojaltit upposivat albumien äänittämiseen ja promotoimiseen. ”Aloin tienata rahaa vasta vuosia myöhemmin, kun en enää juurikaan levyttänyt vaan tein kiertueita akustisen kitaran kanssa.”[8]

Vuosikymmenen vaihteen ja MTV:n suosion myötä soft rock menetti suosiotaan, ja Stewartin valtavirran näkyvyys pitkälti katosi, vaikka hän säilyttikin uskollisen kulttiyleisön. Stewart ryhtyi tekemään albumeja kitaristi Peter Whiten johtaman Shot in the Dark -yhtyeen kanssa. Vuoden 1984 albumillaan Russians & Americans Stewart palasi folk rockin pariin ja käsitteli kylmää sotaa ja muita poliittisia aiheita. 1988 julkaistu Last Days of the Century oli tyyliltään kaupallisempi ja edusti lähinnä aikuisrockia. 1990-luvun alussa Stewart julkaisi Whiten kanssa akustiseen kitaraan painottuneet albumit Rhymes in Rooms ja Famous Last Words. White jätti Stewartin yhtyeen 1993.[1]

Vuoden 1995 albumilla Between the Wars kitaraa soitti Laurence Juber. 2000-luvulla Stewart on julkaissut kolme albumia, joista uusin Sparks of Ancient Light ilmestyi 2008. Sanoituksissaan hän on käsitellyt varsinkin historiaa ja viinejä. Vuoden 2009 livealbumi Uncorked oli kokonaan akustinen. Kitaraa soitti Stewartin ohella Dave Nachmanoff. Tuoreemmissa konserteissaan Stewart on usein soittanut Past, Present & Futuren ja Year of the Catin kokonaisuudessaan.[1] Stewart konsertoi edelleen aktiivisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa.[2]