Aisa Hakimcan

Aisa Hakimdžaninpoika oli kotoisin nykyisestä Krasnooktjabrskin piiristä, Nižni Novgorodin alueelta, Aktukin kylästä. Hän tuli Suomeen vuonna 1917 ja sai kansalaisuuden vuonna 1929. Myös Hakimdžanin äiti, Meryam Alautdinintytär sekä hänen isoveljensä Ibrahim ja Siddik asettuivat maahan.[1][2][3][4][5]

Sukupolvensa mišääritataarien tavoin Hakimdžan toimi kauppiaana, mutta Tampereen tataariyhteisön keskuudessa hänet tunnettiin lähinnä vankkana johtajana ja monipuolisena taiteilijana.[3][6]

1920-luvun taitteessa, aikana jolloin tataariyhteisöllä ei vielä ollut seurakuntaa Suomessa, Hakimdžan oli yksi Tampereen muslimeista, joka allekirjoitti Helsingin imaamille lähetetyn kirjeen vedoten oman seurakunnan perustamiseen. Kirje alkoi sanoin: ”Me Suomessa asuvat Muslimit tarvitsemme virallisen yhdistyksen säilyttääksemme äidinkielemme, uskontomme ja yksimielisyytemme”. Muita allekirjoittaneita olivat S. Ismail, M. Ainetdin, H. Neuman, Z. I. Ahsen, H. Husnetdin, I. Hakimcan (veli), A. Bedretdin, B. Ainetdin, A. Badautdin ja S. Yusuf. Suomen Islam-seurakunta perustettiin lopulta vuonna 1925.[7]

Tampereelle oma seurakunta perustettiin vuonna 1943 ja Hakimdžan oli sen perustajajäsen. Hän oli ollut 1930-luvulla myös lyhytikäisen Tampereen islamilaisen yhdistyksen puheenjohtaja. 1940-luvun lopulla Hakimdžan oli Tampereen Turkkilaisen Yhdistyksen puheenjohtaja ja toimi myös pitkään sen varapuheenjohtajana.[3][6][8][9]

Näytelmä Helsingissä vuonna 1946. Ohjaaja Aisa Hakimcan seisomassa vasemmalla, tytär Aliye oikealla päädyssä.

Hakimdžan oli hyvin musikaalinen. Hän lauloi, soitti viulua ja mandoliinia sekä toimi kuoronjohtajana. Hakimdžan myös kirjoitti runoja ja toimi teatterinohjaajana. Hänet tunnettiin näytelmistä Aliyebanu sekä Asıl Yar. Hakimdžan esiintyi lavalla myös itse esimerkiksi kun 1930-luvulla Ayaz İshakin vierailun kunniaksi järjestettiin näytös Tampereen Teatterissa, jolloin Hakimdžan esitti yhtä Zöleyhan pääosista.[10] Sointuvalla äänellään Hakimdžan lausui Ramadan-kuukauden Tarawih-rukouksia yhteisön keskuudessa vuosikymmenet.[3]

Hakimdžanin on sanottu kokeneen ainaista kaipuuta synnyinseuduillensa. Tämän hän toi esiin myös runoudessaan, joka oli tyyliltään kansallismielistä. Lyhykäisyydessään Hakimdžan ilmaisi itseään muun muassa seuraavasti;

»Belməsəm il dərtləren, min bolay yazmas idem. Millətemne söyməsəm, kulıma kələm almas idem" - suomeksi: "Ellen kansani tuskaa tietäisi, näin en kirjoittaisi. Kynää käteeni en ottaisi, ellen kansaani rakastaisi»

Kyseinen arabialaisella kirjaimistolla kirjoitettu teksti löytyi hänen julkaisemansa kolmiosaisen sarjan Kisäk millī ši`ïr vä ğïrlar (1956–1966, suom. 'Pieniä kansallisia runoja ja lauluja') avaussivulta.[3][6]  

Hakimdžan painatti ja julkaisi ystävänsä imaami Habibur-Rahman Shakirin kanssa monia lauluja ja runoja. He julkaisivat vuonna 1966 kansallisrunoilija Abdulla Tukaylle omistetun lehtisen. Kauppias Semiulla Wafinin kanssa Hakimdžan julkaisi uskonnosta kertovan teoksen Islām dīne ḥaqq dīnder (suom. 'Islamin usko on oikea usko').[3][11]

Xəkimcanov (vas.) ja säveltäjä Röstəm Yəxin Kazanissa 1970.

Kun Varsovassa järjestettiin vuonna 1938 Idel-Uralin 20-vuotismuistojuhlat, siihen osallistui Suomesta seitsemän tataariyhteisön jäsentä, joista yksi oli Hakimdžan. Siellä he kunnioittivat edesmenneitä muslimisotilaita puolalaisten hengenheimolaisten kanssa. He muun muassa marssivat kaupungin pääkatua pitkin kulkueena ja pitivät rukoustilaisuuden Piłsudskin aukiolla sijaitsevalla "tuntemattoman sotilaan" haudalla. (Grób Nieznanego Żołnierza).[12] Myöhemmällä iällä Hakimdžan pääsi lopulta vierailemaan Venäjän puolella kun vuoden 1970 kesäkuussa hänet kutsuttiin Tatarstanin pääkaupunkiin Kazaniin kulttuurityöntekijä Ymär Daherin yhdistyksen järjestämälle matkalle. Siellä heidät otettiin virallisissa merkeissä vastaan Tatarstanin tiedeakatemian G. Ibrahimovin kielen, kirjallisuuden ja taiteen instituutissa. Vieraana oli myös muun muassa Tampereella luennoinut tiedemies-folkloristi İlbaris Nadirov. Matkan aikana Hakimdžan kävi samalla osoittamassa kunnioituksensa runoilija Tukain haudalla.[13][3][14]

Ulkomailla vaikuttaneita tataarilaisia kirjailijoita tutkinut tieteilijä Xatıyp Miñnegulov Kazanista mainitsee myös suomentataareja vuoden 1993 julkaisussaan Çit illərdəge tatar ədəbiyətı həm matbugatı; Xəsən Xəmidulla, Sadri Xəmit, Gəwhər Tuğanay, sekä Ğaysə Xəkimcan.[15][16]

Aysa ja vaimonsa Servi (Sylvia) vuonna 1933 VPK:n talossa juhlistamassa Turkin tasavallan 10-vuotispäivää. Tytär Aliye myös mukana.[lower-alpha 2]

Aisan vaimo oli nokialainen Sylvia ”Särvi” (1904 –1965), joka kääntyi muslimiksi ja otti aktiivisesti osaa tataariyhteisön toimintaan miehensä kanssa.[17]

Tytär Aliye (1922–2013) tunnettiin kauniista lauluäänestään. Hän oli mukana isänsä ohjaamissa näytelmissä. Poika Räshid oli Ilveksessä 1950-luvulla pelannut jääkiekkoilija, jonka ura sittemmin jatkui erotuomarina.[18][19]

Aisan isä oli maanviljelijä Hakimdžan Muhamedaminov ja äiti leskeksi jäänyt Marjam Aljautdinova (Märyäm). Isoisä Muhamed-Amin (Möxämmät-Ämin) oli sotilas. Äiti-Meryam (Merjam Alautdinoff, 1863–1947) sekä Aisan isoveljet İbrahim ja Siddik asuivat myös Suomessa.[1][2][20][21][22]

Liikemies Ümär Sali oli Aisan eno.[23]

Aisja Hakimsanoff / Hakimsan, Aisa Hakimcan.

Venäläisittäin Айся Хакимджанов / Хакимзянов; Aisja Hakimdžanov tai Hakimzjanov.

Tataarin kirjakielellä Гайсә Хәкимҗанов; Ğaysä Xäkimcanov / Ğaysə Xəkimcanov (mišäärimurteella ilman Ğ -kirjainta), arabialaisella kirjaimistolla: عايسا حەكيمجان (İske imlâ; foneettinen versio).

Nimi juontaa juurensa arabian- ja persian kieleen;

- Aisa (عِيسَى = Jeesus)

- Hakim (حكيم / حاکم = viisas / tuomari, hallitsija)

- Džan (جان = sielu, persialainen sana)

Sukunimipääte -ov merkitsee samalla patronyymiä. [11][3][24][25][26][27][28][29][30]

• 
  Aisa Hakimcan ja äitinsä Meryam Alautdin Tampereella vuonna 1921.
• 
  Kansallisrunoilija Abdulla Tukayn haudalla Kazanissa vuonna 1970.
• 
  Tampereella vuonna 1960.
• 
  Aisan vanhempi veli İbrahim (1880-1962), joka myös asui Suomessa.
• 
  Moskovaan jääneitä sukulaisia. (1967).
• 
  Poika Räshid (keskellä) vanhempiensa kanssa vuonna 1938 Imad Samaletdinin läksiäisjuhlissa VPK:n talossa.
• 
  Aliye Hakimcan (tytär).
• 
  عايسا حەكيمجان (Kalevankankaan hautausmaa, 1972).

• Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Tampereen islamilainen seurakunta, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
• Bedretdin, Kadriye: Kirjoituksia Suomen Tataareista. Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
• Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aisa Hakimcan Wikimedia Commonsissa

• Hakimcanin äiti Meryam, Renat Bekkinin artikkelissa ”Connections between Tatars in Petrograd-Leningrad and Finland during the 1920s and 1930s”
• Habiburrahman Shakir: Abdulla Tukay, Tampere: Aisa Hakimcan. 1966 Kansalliskirjasto