Aineeton kulttuuriperintö

Aineeton kulttuuriperintö on lähellä muistitietotutkimusta, historiallisen muistitiedon tallentamista, säilyttämistä ja tulkintaa, joka perustuu puhujan henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mielipiteisiin. Aineeton kulttuuriperintö pyrkii säilyttämään kulttuuriperinnön yhdessä ihmisten tai yhteisön kanssa suojelemalla prosesseja, jotka mahdollistavat perinteiden ja jaetun tiedon välittämisen, kun taas muistitietotutkimus pyrkii keräämään ja säilyttämään yksilöiltä ja ryhmiltä saatua historiallista tietoa.

Ruokaan liittyviä ehdokkaita jätetään kirjattavaksi aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimuksen listoille kestävän kehityksen merkityksen kasvaessa Unescon kulttuuriperintöpolitiikan painopistealueena. Välimeren ruokavalio,[3] perinteinen meksikolainen keittiö[4] ja japanilainen washoku-ruokailukulttuuri[5] ovat joitakin esimerkkejä tästä kukoistavasta ilmiöstä.

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloissa on erilaisia ​​tanssilajeja kaikkialta maailmasta, jotka liittyvät usein lauluun, musiikkiin ja juhliin. Luetteloissa on juhla- ja rituaalitansseja, kuten Ma'di-kulho -lyyramusiikki ja Sebiba-tanssi Algeriasta, tanssi Ugandasta, Kalbelia-kansanlaulut ja -tanssit Rajasthanista Intiasta, sekä sosiaalisia tansseja, kuten kuubalainen rumba. Osa tansseista on paikallisia ja niitä harjoitetaan pääasiassa alkuperämaassaan, kuten intialainen Sankirtana, rumpujen soittamista ja laulua sisältävä esittävä taidemuoto.

Toisia tanssimuotoja harjoitetaan ja niistä nautitaan kaikkialla maailmassa, vaikka ne on virallisesti tunnustettu alkuperämaansa perinnöksi. Esimerkiksi espanjalainen flamenco ja argentiinalainen ja uruguaylainen tango ovat kansainvälisiä. Tanssi on monimutkainen ilmiö, johon liittyy kulttuuria, perinteitä, ihmiskehon, esineiden, kuten pukujen ja rekvisiitan käyttöä sekä erityistä musiikin, tilan tai valon käyttöä. Tämän seurauksena tanssissa yhdistyy paljon aineellisia ja aineettomia elementtejä.

Digitaalinen perintö tarkoittaa ensisijaisesti perinnön esittämistä digitaalisessa muodossa ja se on aineettoman kulttuuriperinnön alaluokka. Syntyjään digitaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on noussut esiin muun muassa, kun demoskene[6] otettiin Suomen kansalliseen luetteloon.

Aineettoman kulttuuriperinnön määritelmää on arvosteltu mahdollisesti epätäydellisenä ja/tai sen on ajateltu oleva "vaikeuksien Pandoran lipas".[7] Esimerkiksi vuonna 2004 Museum International -lehdessä julkaistussa artikkelissa Richard Kurin sanoo, että koska yleissopimus ei tunnusta kulttuuritoimintaa, joka ei ole yhteensopiva kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa, jotkut toimet, kuten naisten sukuelinten silpominen, joita ryhmät voivat itse pitää kulttuurinsa kannalta kriittisinä, eivät ole tukikelpoisia. Vastaavasti Kurin huomauttaa, että koska monien ryhmien kulttuuri määritellään jonkun muun kulttuurin vastustamisen kautta, "keskinäisen kunnioituksen" vaatimus voi jättää pois perinteiset laulut ja tarinat, jotka ylistävät "imperiumia, voittoisia kuninkaita, uskonnollista kääntymystä tai vaihtoehtoisesti vastarintaa koettua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, marttyyrikuolemaa ja tappiota". Kurin kuitenkin huomauttaa myös, että määritelmä voi laajentua enemmän kuin sen määrittelijät tarkoittivat, kun he alun perin halusivat suojella "perinteistä kulttuuritoimintaa". Hän sanoo, että se on tarpeeksi karkea kattaakseen nykyaikaisemmat kulttuurin muodot, mukaan lukien sellaiset asiat kuin "rap-musiikki, australialainen kriketti, moderni tanssi, postmodernistinen arkkitehtuuritietämys ja karaokebaarit".[8]

Richard Kurin on väittänyt, että kulttuurin jakaminen yksittäisiin yksiköihin on ristiriidassa nykyajan akateemisten näkemysten kanssa kulttuureista.[8] Lisäksi Michael Brown on väittänyt, että yleissopimuksen keskittyminen luettelointiin perustuu vanhentuneeseen uskomukseen, että kulttuurin yksityiskohtien listaamisella on jokin yhteys kyseisen kulttuurin säilyttämiseen.[9] Valtioita kannustetaan myös toteuttamaan ohjelmia aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaikka kaikki tällainen työ on tehtävä yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Tätä näkökohtaa on myös kritisoitu, koska on epäselvää, miten valtio voi turvata kulttuuritoimintaa väkisin, varsinkin jos paikallisten toimijoiden kiinnostus ei ole riittävää.[8]