Aila – Pohjolan tytär

Tarinan kertoja on suomalaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen kirjailija Harm (alkuaan Härmä), joka on toisen maailmansodan jälkeen matkannut tutustumaan vanhempiensa synnyinmaahan. Hän esittelee elokuvan keskushahmot Reinon (kotoisin Etelä-Suomesta, "lantalainen" metsästäjä) ja Ailan (poroisäntä Morokan tytär), joiden välillä on voimakas eroottinen mutta salassapidetty jännite. Aila tietää, että Reino on porovaras, mutta pitää asian omana tietonaan. Eräänä aamuna Aila lähtee yksin muutaman päivän matkalle. Nousee myrsky ja Reino löytää hänet lumeen tuupertuneena. Ailan ahkio on kaatunut ja hänen poronsa on karkuteillä. Korpimajassa Aila virkoaa, ja yön kuluessa roihahtaa rakkaus Reinon ja Ailan välille. Aamutuimaan majalle saapuu miehiä Ailan isä etunenässään. Reino sattuu olemaan poissa ja miehet tappavat hänen koiransa. Aila selvittää isälleen yön tapahtumat.

Muutaman viikon perästä Aila on isänsä kanssa kyläkaupassa, jossa he kohtaavat Reinon. Isä halajaa upeaa kivääriä, mutta se on liian kallis hänelle. Reino kustantaa aseen pyydystämiensä eläinten nahoilla. Samalla hän ostaa huivin, ja Aila käsittää oitis, että se on tarkoitettu hänelle. Kirjailija Harm on todistamassa kyläkaupassa tapahtuvaa kohtausta.

Aila lähtee vieraisille Reinon luo isoäitinsä varoitteluista piittaamatta. Hän vie Reinolle koiranpennun ja Reino taasen antaa Ailalle huivin. Aila tunnustaa rakastavansa Reinoa. Hän pyytää miestä lopettamaan porojen varastamisen. Mutta Reino ei pääse kaidalle tielle; Ailan isä saa Reinon kiinni rysän päältä ja ampuu vävykokelastaan. Reinon onnistuu paeta ahkiolla. Alkaa takaa-ajo. Isä saa Reinon kiinni, Reino puukottaa appiehdokastaan ja pääsee mökilleen turvaan. Aila löytää sekä isänsä että Reinon haavoittuneina. Hän sitoo Reinon haavan, ja palaa isänsä luo, joka on tällä välin siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kostonhimoinen Aila lähtee hiihtäen Reinon perään, joka hoipertelee suksensa menettäneenä pitkin tunturin kuvetta. Aila saavuttaa Reinon. Mies ampuu rakastettuaan, rakastettu vastaa tuleen. Kumpainenkin tuupertuu hankeen. He jäävät makaamaan liikkumattomina toistensa läheisyyteen.

Aila – Pohjolan tytär kuvattiin maalis–huhtikuussa 1949, kevättalvella 1950 ja kesällä 1950. Ulkokuvauspaikkoja olivat Utsjoki (Tenojoen varsi, Outakoski), Enontekiö (Hetta) ja Tenojoen varsi Norjassa. Studiona toimi Fenno-Filmi Oy:n studio Helsingissä Pienellä Roobertinkadulla.[2]

Aila – Pohjolan tytär sai ristiriitaisen vastaanoton. Kappale oli määrä panna kansainväliseen levitykseen, joten sille oli asetettu tiettyjä ennakko-odotuksia. Ilta-Sanomien Juha Nevalainen piti kappaletta "sangen erikoislaatuisena tapauksena suomalaisen elokuvan vaiheissa" ja määritteli sen jopa merkkitapaukseksi: "Elokuva noudattaa periaatetta, joka on filmille luonnollisin, alkuperäisin ja tehokkain, se antaa kuvien puhua. Äänelliset efektit, musiikkia lukuun ottamatta, jota sitäkin on käytetty säästellen, ovat varsin niukat." Helsingin Sanomat kiitti Ailan kuvaustaiteellista tasoa, mutta piti tarinaa köyhänä ja yksiviivaisena. Näyttelijävalinnat saivat useimmilta kriitikoilta kehuja. Aamulehti: "Kuosmanen on verevä ja taitavasti kuvattu, mutta kohtalokkaan murhenäytelmän tuntua hän ei saa syntymään mykällä näyttelemisellään." Eräät kriitikot katsoivat Kuosmasen sortuneen poseeraukseen muutamissa lähikuvissa. Helsingin Sanomien mukaan Kuosmanen "omalaatuisine kasvoineen" oli mitä oivallisin valinta Ailaksi. Rautavaaran "jykevän miehistä ilmeikkyyttä" pääkaupunkilaisjulkaisu piti edullisena "sanattomien tunteiden" esiintuonnille. Pihlajamäen "monumentaalisten kasvojen" lehti katsoi luovan aivan sanoittakin "vanhan tietäjänaisen tunnelmaa".[3]

Aila – Pohjolan tytär oli Jack Witikan ensimmäinen kokoillan elokuva. Brittiläinen elokuvatuottaja ja -ohjaaja Michael Powell kutsui Witikan vuonna 1948 Englantiin tutustumaan paikalliseen elokuvantekoon. Pari vuotta myöhemmin Witikka sai houkuteltua Powellin yhdeksi tuottajaksi Lappi-aiheiseen draamaan, jonka kuvaaja olisi Erik Blomberg. Tuotannon valvoja ja elokuvan leikkaaja oli Powellin ystävä ja kollega, englantilainen John Seabourne. Witikka ja Blomberg laativat elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, nimeltään Arctic Fury, jossa ei juurikaan ollut vuorosanoja. Seabourne oli mukana lopullisen käsikirjoituksen teossa. Valmiiseen elokuvaankin tuli vain 80 repliikkiä.[4]

Blomberg kertoi Filmihullu-lehdessä vuonna 1981, että Seabourne oli kyllä mainio heppu, mutta tämä epäonnistui täysin Ailan leikkauksessa. Elokuvan epäonnistuminen johti Blombergin mukaan uuteen Lappi-aiheiseen filmatisointiin: syntyi Valkoinen peura. Aila – Pohjolan tytär sai nimensä Jean Sibeliuksen sinfonisesta fantasiasta. Sibeliuksen musiikkia käytettiin Ailan äänitaustana säveltäjän itsensä suostumuksella. Witikka anoi elokuvalle verovapautta painottamalla sitä, että se oli "vakava yritys luoda suomalaiselle elokuvalle pohja kansainvälisten filmimarkkinoiden valloittamiseksi".[5]

• Suomen kansallisfilmografia 4, ISBN 951-37-0575-7.
• Elonet Aila - Pohjolan tytär