Ahvenanmaan miehitys

Ruotsalaisia tykkimiehiä venäläisten tykkien ääressä Haraldsbyn kylässä.

Sisällissota laajeni Ahvenanmaalle punaisten karkotettua 7. helmikuuta Uudestakaupungista sinne kokoontuneista Vakka-Suomen suojeluskuntalaisista (valkoiset) koostuvat joukot. Häädetyt joukot suuntasivat jään ylitse kohti Ahvenanmaata, jonne he saapuivat 10. helmikuuta. Kapteeni Johan Fabrituksen johtama 460 suojeluskuntalaisen ryhmä ahdisteli saarille sijoitettuja venäläisiä, muun muassa vallaten Prästön lennätinaseman 14. helmikuuta. He ottivat vangeiksi parikymmentä venäläistä, joita vastarinnan sijaan kiinnosti vain lähestyvä kotiuttaminen.[3]

Samaan aikaan Ruotsin hallitus lähetti Ahvenanmaalle laivasto-osaston, johon kuuluivat jäänmurtaja Isbrytaren I, panssarilaiva HMS Thorin sekä kuljetusalus SS Runeberg. Mukana oli pieni sotilasosasto, joka tarkoituksena oli suojella paikallisia asukkaita venäläisen sotaväen ja suomalaisten muodostamalta uhalta. Ruotsalaiset rantautuivat Eckeröön 15. helmikuuta, josta rohkaistuneena suomalaiset valkoiset ottivat venäläisiltä haltuunsa Boxön ja Saggön linnoitukset, kuvitellessaan ruotsalaisten saapuneen heidän avukseen. Ruotsalaiset kuitenkin alkoivat käymään Maarianhaminassa neuvotteluja venäläisten ja valkoisten kanssa.[3] Neuvottelut kuitenkin katkesivat kahden päivän kuluttua, kun Turun seudun punaiset päättivät lähteä venäläisten avuksi ja lähettivät Ahvenanmaalle 17. helmikuuta jäänmurtaja Murtajalla 150 punakaartilaista. Samana päivänä käydyssä taistelussa valkoiset valtasivat Godbyn venäläisiltä, jotka kuitenkin onnistuivat pitämään hallussaan Jomalan kylän ja Sålisin linnoituksen. Kahden päivän kuluttua venäläiset ja punaiset yrittivät vielä tuloksetta vallata Godbytä takaisin.[3]

Ruotsalaiset joukot riisuvat venäläisiä aseista Degerbyn kylässä.

Tilanteen kehityttyä avoimeksi taisteluksi, päättivät ruotsalaiset puuttua asioihin, esittämällä valkoisille väärennetyn ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin nimissä laaditun käskyn vetäytymisestä saarilta. Mannerheim olisi kuitenkin vetäytymisen sijaan halunnut Ahvenanmaalla olleiden valkoisten miehittävän koko saariston ja sen jälkeen alkavan valmistautua hyökkäykseen kohti punaisten hallussa ollutta Turkua. Tätä varten oli Tukholmassa Alexis Gripenbergin johdolla varustettu aselaiva, jonka Ruotsin viranomaiset kuitenkin pysäyttivät jo satamaan. Koska Ahvenanmaan valkoisilla ei ollut tietoa Mannerheimin todellisesta määräyksestä, poistuivat he saarilta 20. helmikuuta.[3] Asioiden oikean laidan pian selvittyä Suomen senaatti esitti Ruotsin hallitukselle jyrkän vastalauseen ja Alexis Gripenberg valisti Tukholmassa Ruotsin lehdistöä maan hallituksen petollisesta menettelystä. Painostuksen alla Ruotsin hallitus joutui julkisesti vakuuttamaan, ettei tarkoituksena ollut ottaa Ahvenanmaata pysyvästi haltuun.[4]

19. helmikuuta Ahvenanmaalle saapui Ruotsista myös Vaxholmin rannikkotykistörykmentin komppania sekä vuorokautta myöhemmin amiraali Carl August Ehrensvärdin komentamat panssarilaivat HMS Sverige ja HMS Oscar II,[1] tarkoituksenaan tehostaa venäläisille esitettyjä vaatimuksia saarilta poistumisesta.[3] Venäläisillä ei ollut kiinnostusta ryhtyä taisteluihin ruotsalaisia vastaan ja niinpä heidän poliittinen edustajansa Vatslav Vorovski sopi 22. helmikuuta venäläisten jättävän Ahvenanmaan ruotsalaisille. Venäjän Itämeren laivastoa tuolloin hallinnut organisaatio Tsentrobalt antoi virallisen määräyksen vetäytymisestä seuraavana päivänä. Koko Ahvenanmaa siirtyi lopullisesti Ruotsin haltuun, kun Götan henkikaartin 500 miehen pataljoona nousi Eckerössä maihin 24. helmikuuta ja miehitti Maarianhaminan 2. maaliskuuta. Jäänmurtaja Murtaja puolestaan vei 300 venäläistä ja suomalaiset punakaartilaiset Turkuun.[3]

Saksalaisia Eckerön satamassa.

Saksan keisarikunnan ja Neuvosto-Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta, jonka jälkeen saksalaiset olivat aloittaneet etenemisensä Baltiassa. Samalla he päättivät ottaa haltuunsa myös strategisesti tärkeän Ahvenanmaan, koska tiedossa ei ollut, siirtyisikö toistaiseksi puolueettomana pysytellyt Ruotsi vielä ympärysvaltojen puolelle. Koska Suomen valkoiset sen sijaan olivat Saksan liittolaisia, tilasivat he Vaasassa sisällissodan aikana toimineelta senaatilta pyynnön Ahvenanmaan miehittämisestä, joka saapui Berliiniin 22. helmikuuta.[3] Saksalaisten tarkoituksena oli koota joukkoja Ahvenanmaalle ja tehdä siitä tukialue, jonka jälkeen suoritettaisiin maihinnousu Rauman alueelle valkoisten avuksi. Selkämeren huono jäätilanne kuitenkin muutti suunnitelmia ja maihinnousu päätettiin tehdä Rauman sijasta Hankoon.

Amiraali Hugo Meurerin johtama Saksan keisarillisen laivaston osasto lähti purjehtimaan Danzigista kohti Ahvenanmaata 28. helmikuuta. Huonon jäätilanteen hidastamana taistelulaivat Rheinland ja SMS Westfalen saapuivat lopulta Eckeröön 5. maaliskuuta, maihinnousujoukkonaan majuri August Schenck zu Schweinsbergin komentama 14. Mecklenburgin jääkäripataljoona.[3] Saksalaisten koko sotilasosasto tunnettiin myös nimellä Aalands-Detachement.[1] Vuorokautta myöhemmin ruotsalaiset joutuivat solmimaan saksalaisten kanssa sopimuksen Ahvenanmaan jakamisesta. Sen mukaan ruotsalaisia joukkoja jäi toistaiseksi Maarianhaminaan sekä Jomalaan ja molemmat osapuolet saivat käyttää Eckerön satamaa. Saarille pystytettiin myös Suomen senaatin hallinto, jonka edustajaksi Mannerheim lähetti meriupseeri Hjalmar von Bonsdorffin Ahvenanmaan suomalaiseksi sotilaskuvernööriksi.[3]

Saksalaisten maihinnousu Eckerön postitalon rannassa.

Saksalaiset vangitsivat noin 1 000–1 200 vielä saarilla ollutta venäläistä ja ruotsalaiset puolestaan internoivat noin 250 ukrainalaista, puolalaista, liettualaista ja virolaista sotilasta Boråsin lähellä sijaitsevan leirin kautta Trelleborgiin, josta heidät luovutettiin saksalaisille Sassnitziin.[1] Maarianhaminan satamasta saksalaiset saivat sotasaaliiksen kuljetusalus Zaštšilan ja neljä hinaajista varusteltua miinanraivaajaa, jotka myöhemmin päätyivät suomalaisille. Norrvikin satamasta he kaappasivat myös hinaaja Ljodin sekä suomalaisen matkustajalaiva SS Balticin, jolla oli tarkoitus evakuoida venäläistä varusväkeä Lumparnista. Saksalaiset kuitenkin vangitsivat venäläiset ja kuljettivat heidät Liepājaan. Saksalaiset kärsivät miehityksen aikana myös tappioita, kun jäänmurtaja SMS Hindenburg osui miinaan Eckerön länsipuolella 9. maaliskuuta ja upposi. Kymmenen päivää myöhemmin toinen saksalaisalus ajoi miinaan lähes samassa paikassa, mutta pystyi omin voimin jatkamaan satamaan.[3]

Ruotsalaiset alkoivat vetämään joukkojaan pois 14. maaliskuuta,[1] mutta panssarilaiva Oscar II ja yksi komppania pysyttelivät Ahvenanmaalla aina sisällissodan loppuun toukokuun puoliväliin saakka. Tämän jälkeen ruotsalaiset katsoivat parhaimmaksi poistua, koska eivät pystyneet enää perustelemaan toimintaansa vieraan valtion alueella kenenkään suojelemisella. Viimeiset ruotsalaiset vetäytyivät saarilta 26. toukokuuta 1918. Tämän jälkeen Ruotsi ja Saksa sopivat vielä, etteivät ruotsalaiset ottaisi Ahvenanmaan tilanteen selvittelyyn mukaan muita länsivaltoja, vaan linnoitteiden purkaminen hoidettaisiin yhdessä kolmen maan voimin, jonka jälkeen saaret palaisivat vuonna 1856 sovittuun demilitarisoituun tilaan.[3] Linnoitteet hävitettiin lopulta vuoden 1919 aikana.[1]

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Ruotsi pyrki saamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaistuksi Versailles’n rauhassa, mutta rauhansopimukseen ei tullut Ahvenanmaata koskevia määräyksiä.[2] Saarilla järjestettiin vuonna 1919 myös uusi kansanäänestys, jossa äänestäneistä 10 000 asukkaasta 9 900 halusi liittyä Ruotsiin.[5] Vuotta myöhemmin Iso-Britannia vei asian vastaperustetun Kansainliiton käsiteltäväksi, joka antoi lausuntonsa 3. elokuuta 1920. Ruotsi olisi halunnut saaret itselleen, mutta Kansainliiton mukaan ne jäivät Suomelle, jonka puolestaan piti antaa takeet Ahvenanmaan väestön oikeuksien kunnioittamisesta. Lisäksi saarten vuodelta 1856 peräisin olevan demilitarisoinnin katsottiin edelleen olevan voimassa. Lopullisen päätöksensä asiasta Kansainliitto teki 24. kesäkuuta 1921.[2]