Ahon hallitus

Hallitusta muodostettaessa oli ensimmäistä kertaa voimassa eduskunnan hyväksymä hallitusmuodon muutos, jonka mukaan tasavallan presidentin on uutta hallitusta muodostettaessa kuultava eduskunnan puhemiestä ja eduskuntaryhmiä. Itse asiassa muutos kuitenkin vain virallisti jo vakiintuneen käytännön. Jo ennen kuulemiskierrosta presidentti Mauno Koivisto oli ilmoittanut antavansa vapaat kädet hallituksen muodostamisessa ja heti sen jälkeen hän antoi vaalivoittajan Keskustan puheenjohtajalle, eduskunnan puhemieheksi valitulle Esko Aholle tehtäväksi tunnustella enemmistöhallituksen muodostamista. Vaalitappion kärsineen SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasio ilmoitti puolueen jäävän puoluetoimikunnan heti vaalien jälkeen tekemän päätöksen nojalla oppositioon. Näin SDP:n johto käsitteli asian jo ennen kuin puolueen eduskuntaryhmä ehti kokoontua.[1]

Varsinaisiin hallitusneuvotteluihin osallistuivat Keskusta, Kokoomus, RKP, Vihreä liitto ja SKL. Vihreä liitto vetäytyi neuvotteluista, koska se ei löytänyt yhteistä energiapoliittista linjaa Keskustan ja Kokoomuksen kanssa. Hallitusneuvottelujen kiperin kysymys syntyi valtiovarainministerin salkusta, jota molemmat päähallituspuolueet halusivat itselleen. Kiista ratkesi, kun päädyttiin antamaan valtiovarainministerin paikka Kokoomukselle ja ulkoministerin paikka Keskustalle. Keskustan ulkoministeriksi valittiin Paavo Väyrynen. Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen jäi sivuun hallituksesta, mutta valtiovarainministeriksi nousi Iiro Viinanen.[2] 36-vuotiaasta Esko Ahosta tuli Suomen nuorin pääministeri hänen ohitettuaan Ahti Karjalaisen, joka oli noussut pääministeriksi 39-vuotiaana vuonna 1962.[3]

Ahon hallitus asetti päätavoitteekseen Suomen talouden tervehdyttämisen vaihtotaseen alijäämää pienentämällä, ulkomaisen velkaantumisen pysäyttämisellä, työllisyyden turvaamistoimilla, tehostamalla julkista taloutta ja kääntämällä avoimen sektorin kansantuoteosuus nousuun. Ulkopoliittisiksi tavoitteikseen hallitus nimesi Suomen kansallisten etujen turvaamisen ja kansainvälisen aseman vahvistamisen.[3]

Osana energiapoliittista linjaansa Ahon hallitus antoi toukokuussa 1991 kauppa- ja teollisuusministeriölle valtuudet alkaa valmistella yli 30 vuotta kiistellyn Vuotoksen altaan rakentamista Itä-Lappiin ja kumosi Sorsan kolmannen hallituksen vuonna 1982 tekemän päätöksen, jonka mukaan allasta ei rakenneta.[4] Kesäkuussa 1992 hallitus myönsi Kemijoki Oy:lle luvan hakea varsinaista altaan rakennuslupaa. Hallituksen päätös ei ollut yksimielinen, sillä ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, puolustusministeri Elisabet Rehn ja kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi vastustivat altaan rakentamista.[5]

Ahon hallituksen toimikaudella Suomen kansainvälispoliittinen toimintaympäristö mullistui ennen kokemattomalla tavalla. Neuvostoliitto luhistui ja lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa, ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perustana ollut YYA-sopimus haudattiin vähin äänin.[6] Kesällä 1991 Ruotsin valtiopäivät asettivat Ruotsin ulkopoliittiseksi tavoitteeksi Euroopan yhteisön jäsenyyden, ja pääministeri Esko Aho taivutti oman puolueensa EY-jäsenyyden kannalle. Tammikuussa 1992 hallitus päätti, että Suomen mahdollisesta EY-jäsenyydestä järjestetään neuvoa-antava kansanäänestys. Suomen pääneuvottelijana EY-jäsenyysneuvotteluissa oli ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen.[7]

Ahon hallituksessa tapahtui sen toimikaudella useita ministerinvaihdoksia.

• Sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski erosi hallituksesta huhtikuussa 1992 vastalauseena hänen ministeriönsä hallinnonalaan kohdistetuille säästötoimille ja hänen tilalleen tuli kansanedustaja Jorma Huuhtanen.[8]
• Kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo sai eron hallituksesta omasta pyynnöstään elokuun alussa 1992, ja hänen tilalleen tuli valtiosihteeri Pekka Tuomisto.[9] Tuomisto puolestaan siirtyi elokuun alussa 1993 Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi ja hänen seuraajakseen tuli kansanedustaja Seppo Kääriäinen.[10]
• Ulkoministeri Paavo Väyrynen erosi hallituksesta toukokuussa 1993 keskittyäkseen kampanjaansa vuoden 1994 presidentinvaalissa ja uudeksi ulkoministeriksi valittiin MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto.[11] Haavisto puolestaan joutui jättämään hallituksen vakavan sairauden vuoksi tammikuussa 1995 ja ulkoministeriksi hallituksen jäljellä olleelle toimikaudelle tuli puolueisiin sitoutumaton Paavo Rantanen.[12]
• Opetusministeri Riitta Uosukainen siirtyi helmikuussa 1994 Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi eduskunnan puhemieheksi ja hänen tilalleen tuli hänen erityisavustajansa Olli-Pekka Heinonen.[13]
• Maa- ja metsätalousministeri Martti Pura erosi hallituksesta huhtikuussa 1994 siirtyessään Sodankylän kunnanjohtajaksi ja hänen tilalleen tuli eduskunnan toinen varapuhemies Mikko Pesälä.[14]
• Oikeusministeri Hannele Pokka erosi hallituksesta huhtikuussa 1994 siirtyessään Lapin läänin maaherraksi ja hänen tilalleen tuli kansanedustaja Anneli Jäätteenmäki.[14]
• Kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi erosi hallituksesta heinäkuussa 1994, koska hänelle ei myönnetty valtuuksia äänestää hallituksessa EU-sopimuksen allekirjoitusvaltuuksia vastaan. Kankaanniemelle ei nimitetty seuraajaa ja hänen eronsa merkitsi SKL:n siirtymistä oppositioon.[15]
• Puolustusministeri Elisabeth Rehn ja asuntoministeri Pirjo Rusanen siirtyivät vuoden 1995 alussa Suomen edustajiksi Euroopan parlamenttiin. Uudeksi puolustusministeriksi tuli kansanedustaja Jan-Erik Enestam ja uudeksi asuntoministeriksi kansanedustaja Anneli Taina.[16]

• Suomen 1990-luvun alun lama