Ahlaisten–Noormarkun rintama

Ahlaisten–Noormarkun rintama Suomen sisällissodan Satakunnan rintaman rintamalohko, joka muodosti rintaman rannikkolohkon. Helmikuun lopussa 1918 käynnistyneet taistelut käytiin lähinnä Ahlaisten, Noormarkun ja Pomarkun kuntien alueella. Taistelut päättyivät punaisten vetäytyessä Porin seudulta 12.–13. huhtikuuta.

Ahlaisten–Noormarkun rintama
Osa Suomen sisällissodan Satakunnan rintamaa
Päivämäärä:

21. helmikuuta – 13. huhtikuuta 1918

Paikka:

Ahlainen, Noormarkku, Pomarkku, Porin mlk, Merikarvia, Kullaa

Lopputulos:

punaisten perääntyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Paavo Talvela
Gunnar von Hertzen

Kustaa Salminen
Hannes Uksila
Oskar Haimila
Armas Honkasalo
Aksel Aarre

Tappiot

54 kaatunutta[1]

147 kaatunutta[1]

Taustaa

Sisällissodan käynnistyessä tammikuun lopussa punaiset ottivat haltuunsa Satakunnan suurimmat asutuskeskukset Porin ja Rauman sekä strategisesti tärkeän Tampereen radan. Rintamalinjan muodostuessa punaiset perustivat helmikuun ensimmäisen viikon aikana tukikohtansa Poriin, Noormarkkuun, Laviaan, Suodenniemelle, Hämeenkyröön ja Kyröskoskelle. Valkoiset puolestaan asettuivat Merikarvialle, Kankaanpäähän ja Ikaalisiin. Valkoisilla oli pulaa joukoista, sillä helmikuun alussa he saivat koottua ainoastaan neljästä komppaniasta muodostetun Porin pataljoonan, joka asettui Kankaanpäähän. Helmikuun lopussa valkoiset saivat lisävoimia ja onnistuivat muodostamaan kahdesta pataljoonasta kootun rykmentin.[2]

Valkoisten tarkoituksena oli vallata Pori ja edetä auttamaan Varsinais-Suomen suojeluskuntalaisia. Maaliskuun alussa Uudenkaupungin suojeluskuntalaiset joutuivat kuitenkin vetäytymään Ahvenanmaalle. Samaan aikaan valkoiset suunnittelivat jo Tampereen valtausta, minkä johdosta rannikolle ei haluttu sitoa liikaa joukkoja. Tämän vuoksi rintamalohko jäi sodan kokonaiskuvan kannalta sivunäyttämön rooliin. Taistelut jatkuivat kuitenkin aktiivisina, sillä valkoisten komentajat Paavo Talvela ja Gunnar von Hertzen saivat johtaa joukkojaan itsenäisesti.[3]

20. helmikuuta käynnistyneen punaisten yleishyökkäyksen tavoitteena oli aluksi edetä Noormarkkuun. Siellä joukkojen piti jakaantua kahtia toisen osaston jatkaessa Pomarkkuun ja toisen Pohjanlahden rantatietä pitkin Merikarvialle. Reposaaresta lähti samaan aikaan kolmas osasto saariston kautta Merikarvialle katkaisemaan valkoisten perääntymistiet. Tämän jälkeen joukkojen oli tarkoitus jatkaa Etelä-Pohjanmaalle ja yhtyä samanaikaisesti Pohjois-Hämeestä saapuviin joukkoihin.[4]

Punaisten hyökkäysvaihe
Pääartikkelit: Ahlaisten taistelut ja Pomarkun taistelut

Ensimmäinen hyökkäys

Tampereelta lähetetyn aselastin myöhästyessä punaisten hyökkäys käynnistyi vuorokauden myöhässä 21. helmikuuta. Noormarkun miehityksen jälkeen osa punaisista jatkoi Oskar Haimilan johdolla Pirttijärvelle ja Ahlaisten kirkonkylään. Seuraavaan iltaan mennessä ne etenivät vastarintaa kohtaamatta Merikarvian Haminaholmaan ja Pohjansahalle. Rauman ja Turun punakaartilaisista koottu 300 miehen osasto puolestaan miehitti Pomarkun kirkonkylän. Pomarkusta tehtiin tunnusteluja Honkakosken ja Leväsjoen suuntiin, mutta kyliä ei miehitetty.[4]

25. helmikuuta valkoiset käynnistivät vastahyökkäyksen tarkoituksenaan oli murtautua punaisten linjojen läpi ja viedä aseita Uudenkaupungin suojeluskuntalaisille. Pirttijärvellä käydyn taistelun seurauksena Haimilan johtamat punaiset vetäytyivät takaisin Noormarkkuun. Saarrostusta pelätessään punaiset vetäytyivät seuraavana yönä myös Pohjansahalta takaisin Reposaareen. Pomarkussa valkoiset etenivät varhain aamulla 25. helmikuuta punaisten selustaan Noormarkkuun johtavalle tielle, ja pakottivat heidät perääntymään Pomarkun kirkon taakse. Kaksi tuntia myöhemmin punaiset onnistuivat konekivääritulellaan torjumaan Honkakosken suunnasta hyökänneen toisen valkoisten osaston. Valkoiset yrittivät iltapäivällä hyökätä vielä kirkonkylän itäpuolelta, mutta kun Noormarkun suunnassa ollut osasto samanaikaisesti irrottautui asemistaan pääsivät punaiset myöhään illalla vetäytymään.[4] Pomarkun taisteluissa kaatui 10 punaista ja 7 valkoista.[3]

Punaisten hyökkäys oli näin 26. helmikuuta mennessä takaisin lähtöasemissaan Reposaareessa ja Noormarkussa. Uusi rintamaesikunta perustettiin Noormarkkuun A. Ahlström Oy:n tiloihin, jossa se toimi huhtikuulle saakka. Rauman punakaartin joukot perääntyivät Poriin, ja Helsingin punakaartin joukot palasivat saamansa käskyn mukaisesti takaisin Helsinkiin.[4]

Toinen hyökkäys

Punaisten rintamapäällikkönä toiminut Oskar Haimila vangittiin 28. helmikuuta syytettynä perääntymiskäskyn antamisesta sekä juopottelusta taistelun aikana. Samana päivänä punaisten esikunnassa hyväksyttiin August Wesleyn rintamanoikaisusuunnitelman mukainen uusi hyökkäyssuunnitelma. Gustav Keldmanin johtamien Euran, Eurajoen ja Kokemäen punakaartien komppanioiden tehtäväksi tuli edetä Merikarvialle ja jäädä odottamaan uusia määräyksiä. Hjalmar Roströmin johtaman Porin ja Pomarkun punakaartien osastot puolestaan hyökkäsivät Pomarkkuun kahdelta eri suunnalta. Toisen osaston piti kiertää lännestä Kiilholman kautta valkoisten selustaan ja toisen osaston edetä kirkonkylään suoraan Harjakankaalta. Valtauksen jälkeen oli tarkoitus lähettää osasto Ahlaisten Lampissa olleiden valkoisten selustaan. Hyökkäyssuunnitelma oli pääosiltaan esikuntaan kuuluneen Frans Koskisen laatima. Siihen liittyi myös Lavian punaisten toiminta, jonka tarkoituksena oli sitoa Kankaapäässä olleita valkoisia.[4]

Hyökkäys käynnistyi 1. maaliskuuta kello 3, jolloin Porin punakaartin II komppania lähti etenemään Harjakankaalta. Suunnitelmasta poiketen osasto kiersi idästä Lassilan kautta, koska alueella oli tavattu valkoisia. Varsinainen hyökkäys käynnistyi neljä tuntia myöhemmin. Merikarvian suuntaan edennyt 600-miehinen osasto jäi Lampin sahan kohdalla valkoisten konekiväärien ristituleen ja joutui parin tunnin kuluttua vetäytymään takaisin Noormarkkuun menetettyään viisi kaatunutta. Pomarkkuun hyökänneet kaksi Porin punakaartin komppaniaa juuttuivat myös tulitaisteluun valkoisten kanssa, ja lopulta puoli viiden aikaan iltapäivällä Roström veti joukkonsa takaisin Noormarkkuun. Lassilan kautta kiertänyt osasto ei ehtinyt taisteluun mukaan lainkaan, vaan se käännytettiin takaisin muiden punaisten jo vetäydyttyä.[4]

Tämän jälkeen tilanne rannikkolohkolla rauhoittui runsaan viikon ajaksi lähes kokonaan. Ainoa taistelu käytiin 6. maaliskuuta, jolloin valkoiset yrittivät hyökätä Lampaluodon, Bastuskärin ja Anttooran saariin yhdeksän kilometrin levyisellä rintamalla.[4]

Kolmas hyökkäys

Punaisten viimeinen hyökkäysvaihe käynnistyi 9. maaliskuuta. Se tehtiin kolme päivää aikaisemmin Satakunnan rintaman komentajaksi tulleen Kustaa Salmisen laatiman suunnitelman mukaan. Rannikkolohkolla tarkoituksena oli edetä Noormarkusta Ahlaisiin, Pomarkkuun ja Lassilaan. Rintamanosalle keskitettiin noin 1 700 miestä. Noormarkun joukkojen ylipäällikkönä oli Haimilan vangitsemisen jälkeen toiminut Porin punakaartin päällikkö Armas Honkasalo, mutta nyt hänet syrjäytettiin ja tilalle tuli Helsingin punakaartiin kuulunut Aksel Aarre.[5]

Ahlaisten saaristossa punaiset yrittivät 9.–10. maaliskuuta edetä mantereelle 600 miehen voimin kuuden kilometrin levyisellä rintamalla, mutta valkoiset onnistuivat pitämään asemansa. Aarren johtamat Helsingin, Leppävaaran, Porin, Rauman ja Pomarkun punakaartien komppaniat puolestaan käynnistivät 9. maaliskuuta 500 miehen hyökkäyksen Pomarkkuun. Taistelu alkoi hieman ennen puoltapäivää ja jatkui koko iltapäivän ajan. Lopulta valkoiset onnistuivat saartamaan punaisten oikean siiven, jossa ollut Leppävaaran punakaartin komppanja lyötiin hajalle ja se kärsi pahoja tappioita. Seuraavana paikalta vetäytyi Porin punakaartin komppania, jota pian seurasivat loput punaisten osastot. Myös Poosjärven kautta valkoisten selustaan kiertämään lähetetty osasto vetäytyi takaisin Noormarkkuun. Harjakankaalta Lassilaan hyökännyt 300 miehen vahvuinen osasto joutui myös palaamaan iltapäivällä juututtuaan taisteluun vankkojen kiviaitojen takaa puolustautuneita valkoisia vastaan.[5] Pomarkussa käydyissä taisteluissa kaatui 13 punaista ja 2 valkoista.[3]

Valkoiset siirsivät punaisten hyökkäyksen jälkeen osan miehistään Tampereen piiritykseen, niin että rannikkolohkolle jäi ainoastaan noin 500 miestä. Punaiset eivät olleet tietoisia joukkojen vähenemisestä, vaan katsoivat valkoisten uhkaavan Mäntyluodon satamaa, ja käynnistivät 14. maaliskuuta rannikolla laajan hyökkäyksen 900 miehen voimin. Punaiset hyökkäsivät Ahlaisten kirkonkylän edustalle, mutta valkoiset onnistuivat lopulta pitämään asemansa Paavo Talvelan johdolla tehdyn vastahyökkäyksen ansiosta. 16. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät kahdella komppanialla Noormarkun kirkonkylään, jonka jälkeen taistelut taukosivat asemasodaksi. Rintamalinja jäi ennalleen Lampaluoto–Kellahti–Noormarkku–Harjakangas–Kullaa-linjalle.[5] Alueella nähtiin vain tykkitulta ja käytiin hajanaisia partioiden välisiä kahakoita, joita oli erityisesti Harjakankaan ja Lassialan välillä.[6]

Valkoisten hyökkäys Noormarkkuun
Katso myös: Noormarkun–Harjakankaan taistelut

Maaliskuun lopussa punaisilla oli Ahlaisten–Noormarkun rintamalohkolla noin 1 800 miestä. Jäiden heikettyä punaiset tyhjensivät saariston pikkusaaret ja keskittivät rannikolla olleet joukkonsa Porin edustalle Lampaluotoon. 24. maaliskuuta Pietarista evakuoitu Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunta ylitti rintamalinjan Lampaluodossa jatkaen matkaansa Tornion kautta Ruotsiin.[6]

Asemasotavaiheen aikana Porissa oli syntynyt rintamapäällikkö Kustaa Salmisen vastainen oppositio, joka ryhtyi syrjäyttämään Salmista tämän käydessä Tampereella. Opposition johtomiehenä oli toimittaja Hannes Uksila, joka oli kyllästynyt joukkojen kurittomuuteen ja väkivaltaisuuksiin. 27. maaliskuuta Uksila kirjoitti Tampereen pääesikunnalle ja Kullervo Mannerille osoitetun pitkän viestin, jossa hän uskoi valkoisten olevan helposti lyötävissä ja tarjoutui piiriesikunnan tukemana ylipäälliköksi. Tampereella tilanne kuitenkin nähtiin toisin, sillä Poriin oli jo 23. maaliskuuta lähetetty määräys valmistatumisesta perääntymiseen, kun valkoisten pelättiin katkaisevan rautatien.[6]

30. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät päämajan määräyksen mukaisesti Noormarkkuun, jotta punaisia saataisiin sidottua rannikolle ja näin estettäisiin lähettämästä apuvoimia Tampereelle. Taisteluista tuli koko rintamalohkon verisimmät.[3] Punaiset torjuivat valkoisten etenemisen Kellahdessa sekä Pomarkkuun johtavalla maantiellä, mutta Kaapalasta edenneet joukot pääsivät kirkonkylän tuntumaan. Hyökkäys kuitenkin pysäytettiin iltapäivällä ja valkoiset perääntyivät. Harjakankaalle valkoiset hyökkäsivät kolmesta eri suunnasta, mutta punaisten puolustus kesti, ja hyökkääjä joutui vetäytymään illan pimettyä. Tilanne rintamalohkolla jäi entiselleen, mutta valkoiset onnistuivat tavoitteessaan. Punaiset vahvistivat asemiaan Noormarkussa ja Harjakankaalla, eivätkä lähettäneet apujoukkoja Tampereen puolustukseen Karkun rintamalle.[6] Noormarkun ja Harjakankaan taisteluissa kaatui 27 valkoista ja ainakin 50 punaista, joista osa oli antautuneina teloitettuja.[3]

Punaiset jättävät rintaman
Katso myös: Ruosniemen taistelu

Valkoisten vallattua Tampereen 6. huhtikuuta kulki rannikkolohkon rintama linjalla Lampaluoto–Noormarkku–Harjakangas–Palus–Kullaa.[6] Punaisten rintamakomentajaksi tullut Hannes Uksila sai samoihin aikoihin vetäytymiskäskin, jota hän ei kuitenkaan noudattanut. Sen sijaan Uksila yritti mobilisoida koko työväestön punakaartiin ja teki vielä pakko-ottoja. Niiden epäonnistuttua Uksila ryhtyi vihdoin suunnittelemaan vetäytymista tarkoituksenaan viedä joukkonsa Mäntyluodosta meren ylitse ja antautua Ruotsin viranomaisille. Jäätilanne esti suunnitelman toteuttamisen ja lopulta Porin esikunta teki päätöksen maanteitse tapahtuvasta vetäytymisestä iltapäivällä 10. huhtikuuta. Käsky välitettiin rintamajoukoille seuraavana aamuna, jonka jälkeen Reposaaressa ollut punaisten tykistö ryhtyi tyhjentamään varastojaan tulittamalla valkoisten asemia Ahlaisten kirkonkylässä.[7]

Varsinainen perääntyminen alkoi 11.–12. huhtikuuta välisenä yönä, jolloin Noormarkusta irrottautuneet joukot vetäytyivät Poriin tuhoten taakseen jättämänsä Noormarkunjoen sillat. Jälkijoukko joutui vielä taistelukosketukseen heitä seuranneiden valkoisten kanssa Ruosniemessä 13. huhtikuuta. Viimeiset punaiset poistuivat Porista aamulla 13. huhtikuuta kello 10, jonka jälkeen valkoiset ottivat kaupungin haltuunsa iltapäivän aikana.[7] Rintamalohkon itäisen siiven muodostaneet Kullaan joukot vetäytyivät samana päivänä Nakkilaan, jossa ne liittyivät itää kohti pakeneviin punaisiin.[8] Perääntyminen suuntautui Kokemäen ja Huittisten kautta Punkalaitumelle, josta punaiset kuun lopussa jatkoivat edelleen kohti itää. Osa Porin seudun punaisista vetäytyi junalla Tyrväälle jatkaen Karkun rintamalle viivyttämään pohjoisesta hyökkäävia valkoisia.[7]

Lähteet
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9.
  • Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 67–68. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet
  1. Roselius 2006, s. 67–68.
  2. Roselius 2006, s. 63.
  3. Roselius 2006, s. 64–66.
  4. Lappalainen 1981, s. 43–46.
  5. Lappalainen 1981, s. 51–53.
  6. Lappalainen 1981, s. 153–155.
  7. Lappalainen 1981, s. 188–191.
  8. Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 312–313. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.