Agnès Varda

Valmistuttuaan Varda työskenteli jonkin aikaa freelancerina. Hän sai vuonna 1951 paikan Théâtre National Populairen virallisena valokuvaajana. Hän työskenteli teatterissa vuoteen 1961.[4] Siellä Varda tutustui näyttelijöihin, jotka esittivät pariskuntaa hänen ensimmäisessä elokuvassaan. Vardalle siirtyminen valokuvaamisesta elokuvaamiseen oli luonnollinen, sillä hän halusi luoda sanoja kuviensa yhteyteen ja toisaalta tutkia aikaulottuvuutta.[5] Esikoisohjaus La Pointe courte kuvattiin vuonna 1954. Se sai nimensä Sèten lähellä olleesta kalastajakylästä, ja siinä näytteli monia paikallisia kalastajia. Elokuva sai hyvän vastaanoton Cahiers du cinéman kriitikoilta.[6]

Varda jatkoi valokuvaamista La Pointe courten jälkeen ja teki myös useita kokeellisia lyhytelokuvia. Ranskan matkailuvirastolle hän ohjasi elokuvat Ô saisons, ô châteaux ja Ranskan Rivieralle sijoittunut Du côté de la côte. L’Opéra-Mouffe puolestaan näytti raskaana olevaa naista tutkimassa Pariisin köyhää naapurustoa.[6]

Varda palasi pitkään elokuvaan vuonna 1962, jolloin valmistui Cléo viidestä seitsemään.[6] Se kertoo laulajasta, joka odottaa syöpätutkimustensa tuloksia. Elokuva etenee todellisessa ajassa.[7] Cléo viidestä seitsemään lasketaan usein kuuluvaksi uuteen aaltoon, vaikka Varda itse ei kuulunutkaan liikkeen sisäpiiriin. Varda ei koskaan työskennellyt uuden aallon keskeisessä lehdessä Cahiers du cinémassa, ja toisaalta hän keskittyi näytelmäelokuvien ohella dokumentteihin. Vardan, Alain Resnais’n ja Chris Markerin sanotaan olleen uuden aallon sisällä omassa niin sanotussa ”Groupe Rive Gauche” -ryhmässä, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.[8]

Varda teki Cléo viidestä seitsemään -elokuvan jälkeen dokumentin Salut les Cubains, joka koostuu noin 1 500 valokuvasta, jotka esittävät kuubalaisia toimissaan. Vardan kokeellinen Onnen hetket sai Hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla ja Ranskassa Louis Delluc -palkinnon.[9] Se oli Vardan ensimmäinen värielokuva, ja sitä kehuttiin muun muassa visuaalisesta kauneudestaan ja uuden romaanin rakenteesta.[7] Onnen hetkiä seurasi elokuva Les Créatures.[9]

Vardan puoliso Jacques Demy teki vuonna 1967 sopimuksen Columbia Picturesin kanssa. He asuivat seuraavat kolme vuotta Kaliforniassa. Vardakin yritti päästä sopimukseen jonkin ison elokuvayhtiön kanssa, mutta tällaista sopimusta ei ikinä syntynyt.[10] Varda kuvasi kuitenkin Yhdysvalloissa muutamia elokuvia. Oncle Yanco oli Vardan kunnianosoitus sedälleen.[11] Loin du Vietnam ja Black Panthers olivat puolestaan poliittisia elokuvia. Ensinmainittu kritisoi Yhdysvaltain läsnänoloa Vietnamissa, ja jälkimmäinen esitti myötämielisesti Mustien panttereiden aktivisteja. Vuonna 1969 valmistunut Lions Love oli puolestaan Vardan ensimmäinen englanninkielinen elokuva.[9]

Varda palasi 1970-luvun alussa Ranskaan ja teki vuonna 1974 dokumenttielokuvan Daguerréotypes, joka päätti kymmenen vuotta kestäneen kauden, jonka aikana tehtyjä elokuvia pidetään Vardan tuntemattomimpina.[10] Daguerréotypes kuvaa pienen, dagerrotypian kehittäjän Louis Daguerren mukaan nimetyn kadun varrella eläviä ja työskenteleviä ihmisiä. Sen jälkeen Varda teki feministisen elokuvan Onni on olla nainen.[9] Sen hän suunnitteli vuosien 1965–1975 välisenä aikana tapahtuneen ehkäisy- ja aborttikieltoja vastaan käydyn taistelun tapahtumista.[12]

Varda teki vuonna 1981 Los Angelesissa pienen budjetin dokumentin Seinät kertovat, missä hän kuvasi seinämaalauksia ja niitä tehneitä taiteilijoita. Los Angelesiin Varda oli alkujaan mennyt EMI Filmsin elokuvasopimuksen takia. Vardan EMI-projekti ei kuitenkaan ikinä toteutunut. Siellä hän ohjasi myös dokumentin Documenteur.[9]

Vaikka Yhdysvalloissa EMI-tuotanto ei edennyt lopulta tuotantoon asti, Varda oli koko 1980-luvun ajan tuottelias. Ulysse (1982) voitti vuonna 1982 parhaan lyhytdokumentin César-palkinnon. Kuin taivaan lintu toi Vardalle puolestaan vuonna 1985 Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan. Varda teki 1980-luvulla myös muun muassa elokuvat Kung fu master ja Jane B. par Agnès V.[13]

Vardan aviopuoliso Jacques Demy kuoli vuonna 1990, ja monissa 1990-luvun elokuvissaan Varda käsittelee miehensä muistoa.[13] Jacquot – poika Nantesista (1991) on tribuuttielokuva, jossa Varda luo miehensä lapsuuskuvan miehensä muistojen mukaan.[9] Sen lisäksi Varda teki Les demoiselles ont eu 25 ans -dokumenttielokuvan Rochefortin tyttöjen tekemisestä ja elämäkertadokumentin L’Univers de Jacques Demy. Vuonna 1995 ilmestyi puolestaan elokuvan satavuotisen historian kunniaksi Les cent et une nuits de Simon Cinéma.[14]

Vardan 2000-luvun ensimmäinen elokuva oli dokumentti Elämä on kaunis, josta hänet palkittiin Ranskan kriitikkoliiton Méliès-palkinnolla.[15] Vuonna 2017 The New York Timesin kriitikot arvioivat puolestaan sen 2000-luvun 25 parhaan elokuvan joukkoon.[16] Elämä on kaunis oli saanut inspiraationsa Jean-François Millet’n maalauksesta Tähkänpoimijat, jossa kuvataan muiden jäljelle jättäneiden viljojen poimijoita. Varda laajensi näkökulman tämän päivän ”poimijoihin”. Elokuvan suosion ansiosta Varda teki sille kaksi vuotta myöhemmin jatko-osan Deux ans après.[17]

Varda teki vuonna 2009 omasta elämästään dokumenttielokuvan Les Plages d’Agnès. Siitä hänet palkittiin parhaan dokumenttielokuvan César-palkinnolla.[18] Vuonna 2017 sai puolestaan ensi-iltansa Vardan taiteilija JR:n kanssa tekemä Kasvot, kylät, joka sai parhaan dokumenttielokuvan Oscar-ehdokkuuden.[19] Siinä 89-vuotias Varda ja 33-vuotias JR matkustavat ympäri Ranskaa, tapaavat erilaisia ihmisiä ja tekevät heidän kanssaan taidetta.[20]