Afrikan talous

Maanviljelijöitä Burkina Fasossa

Vedenkuljetusta Mosambikissa

Afrikan talouden tärkein sektori on maatalous, jossa työskentelee 60 prosenttia afrikkalaisista. Noin kolme viidesosaa Afrikan maanviljelijöistä saa juuri sen verran satoa, että pystyy elättämään perheensä.[11] Pieniltä tiloilta ei jää ylimääräistä satoa myyntiin lähes lainkaan. Afrikassa on kuitenkin huomattava määrä suurtilallisia jotka viljelevät tuottoisampia viljelykasveja kuten kahvia, puuvillaa, kaakaota ja kumia. Näitä tiloja johtavat yleensä suuryhtiöt, ne kattavat kymmeniä neliökilometrejä ja työllistävät suuren määrän ihmisiä.

Vientituotteiden laajaa viljelyä miljoonien nälkää näkevien maanosassa ovat kritisoineet lukuisat kansalaisjärjestöt. Monet syyttävät tästä Japania, Euroopan unionia ja Yhdysvaltoja, jotka tukevat voimakkaasti omia viljelijöitään.[12]. Esimerkiksi EU:n budjetista noin puolet menee maataloustukiin[13]. Tuet johtavat esimerkiksi viljan, puuvillan ja maidon ylituotantoon, mikä puolestaan laskee näiden tuotteiden markkinahintoja.[14] Alhaisten hintojen takia Afrikan viljelijät pystyvät kilpailemaan lännen ja Japanin kanssa vain niillä tuotteilla, jotka eivät sovellu hyvin kasvatettavaksi pohjoisen ilmastossa. Rikkaat teollisuusmaat myös suojaavat maatalouttaan korkeilla tuontitulleilla.

Afrikan maatalouden vuotuinen kasvu on ollut 2,5 %. Afrikasta on löydetty onnistuneita keksintöjä, joita on saatu levitettyä ja sovellettua, ja joilla ruoantuotanto ja kansalaisten toimeentulo on parantunut. Afrikkalaiset ovat myös nostaneet uudestaan esiin vanhat historialliset keksinnöt. Näistä esimerkiksi kassava on laji joka soveltuu erinomaisesti Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Joillakin paikoilla kassavasato on ollut niin laaja, että ruokaa on jäänyt yli tarpeiden. Tämä taas on synnyttänyt uusia työpaikkoja jalostus- ja kuljetusaloilla. Myös kasvinjalostus on kehittynyt Afrikassa, se on pystynyt tuottamaan tautien ja tuholaisten kestäviä, nopeakasvuisia uusia lajikkeita. Keniassa taas maidontuotanto on kasvanut kolmen prosentin vuosivauhdilla jo 20 vuotta pienmaidontuottajien suuren määrän ja saaman koulutuksen sekä tuen avulla. Maaperää säästäviä menetelmiä ovat muun muassa maan minimimuokkaus ja tehostettu kesannointi, typpeä sitovilla kesantokasveilla. Muita menestystarinoita ovat Afrikan maissin jalostus, pienviljelijämuotoinen puuvillankasvatus[15], joka on pärjännyt hyvin huolimatta pohjoisen valtavista maataloustuista.[16].

Joissakin Afrikan maista hallitukset ovat ryhtyneet tukemaan viljelijöitä länsimaisilla maataloustuilla. Suosittuja ovat olleet erilaiset tuet joilla viljelijät saavat joko ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi kemiallisia lannoitteita.[17]

Markkinoiden sanelemana kaikki ylimääräinen viljelyala Afrikassa käytetään vientiin tarkoitettujen viljelykasvien viljelyyn. Tämä huonontaa alueiden ruokaturvaa, koska kriisin tai huonon satokauden sattuessa varastossa ei ole ylimääräistä ruokaa. Teollisuusmaiden ylimääräinen ruoka yleensä tuhotaan, koska ei ole järkevää kuljettaa sitä pitkien matkojen päähän markkinoille, joilla ei liiku paljon rahaa. Ihannetapauksessa tuottoisien viljelykasvien viljely voi rikastuttaa maata, jos sitä ei tehdä ruuantuotannon kustannuksella.

Timanttien etsintää Sierra Leonessa

Afrikan selvästi arvokkaimmat vientituotteet ovat mineraalit sekä öljy. Nämä luonnonvarat ovat keskittyneet muutaman valtion alueelle. Eteläisillä valtiolla on suuret määrät kultaa, timantteja sekä kuparia. Nigeria ja sen naapurimaat sekä Libya vievät ulkomaille merkittävät määrät öljyä. Nopeimmin Afrikassa on kasvanut juuri niiden maiden talous, joilla on öljyä tai mineraaleja.[18]

Vaikka kaivostoiminta muodostaa suurimman osan Afrikan vuosittain saamista tuloista, se työllistää vain pienen osan mantereen väestöstä, noin kaksi miljoonaa ihmistä. Voitot menevät yleensä joko isoille yhtiöille tai hallituksille. Molempien tiedetään kuluttavan suuren osan tästä rahasta yläluokan ylellisyyksiin tai suurprojekteihin, joiden tuoma hyöty on olematon.[19]^{lähde tarkemmin?}

Yhdistyneiden kansakuntien mukaan luonnonvarat ovat joskus osoittautuneet pikemmin kiroukseksi kuin hyödyksi alueelle,[20] koska esimerkiksi Kongossa on paljon mineraaleja, mutta maa on silti yksi maailman köyhimmistä maista. Tämä johtuu mineraalien omistusoikeusriidoista, jotka juontavat juurensa 1900-luvun alkuun. Kongon itsenäistyessä Belgian vallasta siirtomaahallitus oli haluton jättämään nämä luonnonvarat kongolaisille. Kongo pyysi YK:lta apua Belgian painostamiseksi, mutta se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Yrityksissään ratkaista ongelma Kongo etsi apua Neuvostoliitolta, mutta se johti maan entistä syvempiin ongelmiin: maa jakaantui kahtia, ja pitkä sota lännen ja idän välillä alkoi.

Afrikka on vähiten teollistunut maanosa; valtioista ainoastaan Etelä-Afrikassa teollisuus muodostaa talouden merkittävän sektorin. Vaikka Afrikassa olisi paljon halpaa työvoimaa, maanosan lähes kaikki luonnonvarat viedään ulkomaille jalostettavaksi.[21] Afrikan kehityspankki AFDB:n mukaan noin 15 % työntekijöistä on teollisuuden palveluksessa.

Suurinta osaa maailman teollisuudesta hallitsevat kansainväliset yhtiöt sekä niiden rahoittajat edellyttävät poliittista vakautta ennen kalliin tehtaan perustamista – ja tällainen vakaus on harvinaista Afrikassa. Myös hyvä infrastruktuuri ja luotettava sähkön saanti ovat sijoituskohteissa välttämättömiä. Näistä syistä maailman muut kehittyvät alueet kuten Intia ja Kiina ovat olleet houkuttelevampia kohteita yhtiöille, jotka ovat suunnitelleet tehtaan rakentamista tai sijoittamista paikallisiin yrityksiin.

Useissa Afrikan valtioissa on rajoitettu ulkomaisia investointeja paikallisen enemmistö-omistuksen takaamiseksi, ja hallitusten harjoittaman teollisuuden tiukan valvonnan takia Afrikkaan ei ole ollut houkuttelevaa sijoittaa. Lisäksi useissa maissa maissa väkivalloin tapahtunut maanryöstäminen valkoisilta on pelottanut länsimaisia investoimasta Afrikkaan. Yritykset edistää paikallista teollisuutta ovat kaatuneet rahan, teknologian ja koulutuksen puutteeseen. Teollisuuden vähäisyyteen Etelä-Afrikan ulkopuolella ovat olleet syynä mm. paikallisten markkinoiden niukkuus sekä tuotteiden vientiin liittyvät logistiset ongelmat.

Afrikassa matkapuhelinten käytön kasvu on suurinta maailmassa.[22] Afrikan matkapuhelinmarkkinat kasvavat lähes kaksi kertaa Aasian markkinoita nopeammin. [23]

Johannesburg Carlton Centerin katolta

Unepfin mukaan Afrikan pankkitoiminnassa on jo kauan ollut paljon ongelmia.[24] Koska paikalliset pankit ovat usein epävakaita ja korruptoituneita, hallitukset ja teollisuus luottavat yleensä kansainvälisiin pankkeihin. Poikkeus on Etelä-Afrikka, jossa on menestyvä pankkisektori. Sen menestystä ovat ainakin osaltaan siivittäneet apartheidin ajan kansainväliset talouspakotteet, joiden seurauksena markkinoita hallinneet brittipankit joutuivat vetäytymään maasta. Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina pankkitoiminta oli suurimmassa osassa Afrikkaa valtion tiukasti säännöstelemää, ja ulkomaiselle kilpailulle oli asetettu tiukat rajoitteet. Viime vuosikymmeninä pankkiuudistus on ollut yksi Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin tärkeimmistä tavoitteista, ja toiminnassa on myös tapahtunut useita merkittäviä muutoksia. Yksi tärkeimmistä muutoksista on ollut ulkomaisten pankkien helpompi pääsy markkinoille.[25] Menestyksekkäimmin ulkomaisia pankkeja maahansa on pystynyt houkuttelemaan Etelä-Afrikka.[26]

Ulkomaisten investointien houkutteleminen Afrikkaan on ollut todella vaikeaa. Ulkomaiden hallitusten investointien taustalla saattaa usein olla tarkoitusperiä, jotka eivät ole Afrikan taloudelle edullisia, tutkimusten mukaan suuri osa Euroopan investointipankin investoinneista Afrikassa ovat hyödyttäneet vain Eurooppa.[27] EIP:n kehitysmaatuen hyödyt lähinnä Eurooppaan Kansainvälinen valuuttarahasto sekä Maailmanpankki asettavat rahaa lainaaville valtioilla tiukkoja vaatimuksia. Jopa afrikkalaiset ovat haluttomia sijoittamaan paikallisella tasolla: noin neljäkymmentä prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan säästöistä sijoitetaan muille markkinoille.

Afrikan maasto on vaikeaa kaupankäynnille, koska keskinen Afrikka on itäisintä osaa lukuun ottamatta lähes läpäisemätöntä sademetsää, mikä haittaa ihmisten ja tuotteiden kuljettamista. Kalaharin autiomaa eristää Etelä-Afrikan rikkaat alueet muusta Afrikasta, ja luonnollisesti myös Sahara haittaa kaupankäyntiä Pohjois-Afrikasta etelään. Vaikka Afrikassa onkin muutamia valtavia jokia kuten Niili, Niger, Kongo ja Sambesi sivujokineen, niistä ei muodostu yhtä tehokkaita kauppareittejä kuin esimerkiksi Euroopan tai Kiinan joista. Lisäksi useissa joissa on koskia ja putouksia, joten jokia pitäisi muokata, jotta niitä voitaisiin hyödyntää. Myös sisämaan kosteat maastot vaikeuttavat kuljetuksia. Vain vähän teitä on päällystetty, ja sadekauden aikana useat päällystämättömät tiet muuttuvat läpäisemättömiksi mutalammikoiksi.

Satelliittikuva Afrikasta

Afrikan maista suhteellisen monella ei ole yhteyttä merelle. Tällaisia sisämaan valtioita on Afrikassa enemmän kuin missään muussa maanosassa, ja niissä on myös suurempi väestötiheys kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikan tai Aasian tasangoilla ja aroilla. Zimbabwesta Etiopiaan ulottuva ylängöllä on tosin hedelmällinen tuliperäinen maaperä ja lauhkeampi ilmasto, mutta alueelle on haitaksi kansainvälisen kaupankäynnin hankaluus meriyhteyden puuttumisen vuoksi.

Afrikassa valtioiden varakkuus on melko suoraan verrannollinen niiden maantieteelliseen sijaintiin leveysasteissa. Yksi selitys tälle on se, että sivilisaatio on peräisin lauhkealta vyöhykkeeltä ja mahdollisesti myös sopeutuu parhaiten juuri sinne.[28]^{lähde tarkemmin?} Suurin osa maapallon väestöstä ja varallisuudesta sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä. Lähes kokonaan lauhkealla vyöhykkeellä sijaitsevaa Euraasiaa ovat historian aikana yhdistäneet monet maareitit, joita pitkin uudet ideat ja keksinnöt ovat levinneet uusille alueille. Pohjoista ilmastoa varten suunnitellut maanviljelytekniikat ja lääkkeet eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla tropiikissa.[29] Tämä teoria voi osittain selittää, miksi lauhkealla vyöhykkeellä sijaitseva Etelä-Afrikka on Afrikan selvästi rikkain alue ja miksi Etelä-Amerikan ja Indonesian trooppiset alueet ovat muun Afrikan lailla köyhiä. OECD:n jäsenmaiden joukossa ei ole yhtään trooppisen vyöhykkeen maata, ja ainoastaan kourallisella maista BKT asukasta kohden on maailman keskiarvoa suurempi.[30] Sijainnista trooppisella vyöhykkeellä ei suoraan seuraa köyhyyttä, mutta maailmanlaajuisesti on nähtävissä selvä yhteys ilmaston ja varallisuuden välillä.

Afrikalla on rikkaat luonnonvarat, mm. kultaa, timantteja ja runsaat öljyvarannot. Tehottoman hallinnon vuoksi ovat kuitenkin vain harvat Afrikan maat päässet hyötymään mineraalivaroistaan.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on aina ollut niukalti rakentamiseen soveltuvaa kiveä. Ennen siirtomaa-aikaa rakennukset rakennettiin pääasiassa savitiilistä, eikä niistä yleensä ole meidän päiviimme jäänyt edes raunioita. Ainoa huomionarvoinen poikkeus tähän on muinainen Zimbabwen kuningaskunta.

AIDS-aktivisteja Etelä-Afrikassa

AIDS-kyltti Tansaniassa

Sairaudet liittyvät Afrikassa läheisesti maantieteeseen. Tropiikissa sairaudet leviävät nopeammin kuin lauhkeammilla alueilla. Merkittävin sairaus on jo pitkään ollut malaria, mutta uudeksi, valtavaksi ongelmaksi on noussut HIV:n ja AIDSin nopea leviäminen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.[31] HIV, jonka leviäminen yleensä riippuu alueen köyhyydestä, on Afrikassa iskenyt pahiten rikkaisiin maihin kuten Botswanaan, Swazimaahan ja Etelä-Afrikkaan.[32] Hoitamattoman HIV-infektion seurauksena kehittynyt AIDS on tappanut ja tappaa edelleen monessa Afrikan maassa joukoittain työtätekevää väestöä.

Terveydenhuollon kustannukset muodostavat kasvavan rasitteen monien Afrikan valtioiden taloudelle, yleisiä tauteja ovat muun muassa malaria, tuhkarokko ja keltakuume. HIVin hoitoon kehitetyt antiretroviraaliset lääkkeet (ARV) ovat 2019 käyttäjille ilmaisia kaikissa Afrikan maissa, joista raportoituja tietoja on saatavilla.^lähde? Trooppiset sairaudet ovat usein aivan yhtä kalliita hoitaa, jos lääkkeitä edes on olemassa[33]. Koska trooppiset alueiden ovat köyhiä, lääkeyritykset ovat haluttomia kehittämään lääkkeitä alueelle tyypillisiin sairauksiin. Sairaudet eivät ainoastaan harvenna työväestön määrää ja lisää terveydenhuollon kustannuksia, vaan ne myös vaikeuttavat maatalouden harjoittamista ja kuljetuksia karjan kuollessa sairauksiin. Samasta syystä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei ole juurikaan voitu käyttää kuormajuhtia kuljetuksiin tai hevosia työntekoon.[34]

Afrikassa HIV epidemia on vielä 2019 suuri ongelma, HIV positiivisia on 3 - 6%. Vuonna 2019 HIV on hoidettavissa HIV-estolääkityksellä, mutta kansalaiset eivät usein hakeudu ilmaisiin HIV testeihin ja levittävät HI virusta. Hoidettu HIV ei johda AIDS vaiheeseen eikä tartu, joten ongelma ovat testaamattomat ja ilmaisen ARV estolääkityksen ulkopuolella olevat HIV positiiviset kansalaiset.^lähde?

Afrikan siirtomaa-ajan merkityksestä taloudelle on monia mielipiteitä. Afrikka saavutti suurimman suhteellisen vaurautensa 1960-luvulla juuri ennen siirtomaavallan loppumista. Monet Afrikan maat eivät ole sen jälkeen saavuttaneet samaa varakkuuden tasoa. Jotkut pitävät tätä todisteena siitä, että siirtomaavalta auttoi maiden talouksia, mutta toiset väittävät, että juuri siirtomaavallan takia maat eivät kykene pärjäämään omillaan[35]

Siirtomaa-aikan siirtomaavallat painottivat taloudessa raaka-aineiden vientiä kerätäkseen suuria voittoja. Egyptistä tuli suuri puuvillan tuottaja, Ruanda-Urundi omistautui lähes kokonaan kahvin viljelylle ja Ylä-Volta palmuöljyn tuottamiseen. Valtion talouden perustumisella ainoastaan yhden tuotteen varaan on kuitenkin myöhemmin ollut vakavia seurauksia. Yhden tuotteen varassa oleva kansantalous olivat varsin haavoittuvaisia hinnanmuutoksille, ja talouden suunnittelu oli siksi vaikeaa.[36] Eräät asiantuntijat väittävät, että useat Afrikan tämänhetkisistä ongelmista ovat suoraa seurausta tällaisesta siirtomaapolitiikasta. Näin esittää esimerkiksi Walter Rodney kirjassaan How Europe Underdeveloped Africa.^{lähde tarkemmin?}

Kartta eurooppalaisista siirtomaaisännistä Afrikassa vuonna 1913. Siirtomaaisännät:

  Belgia

  Ranska

  Saksa

  Britannia

  Italia

  Portugali

  Espanja

  Itsenäiset alueet

Toiset asiantuntijat, huomattavimpana Frantz Fanon, ovat puolestaan väittäneet, että siirtomaa-ajan todelliset vaikutukset ovat psykologisia ja että vieras valta jättää maahan pysyvän alemmuuden tunteen, joka luo esteen kasvulle ja innovaatioille.

1800-luvun lopulla rasismista ja sosiaalidarvinismista tuli merkittäviä ideologioita Euroopan kulttuurissa. Valkoisen rodun nostaminen mustien yläpuolelle aiheutti pitkäaikaiset jälkiseuraukset maissa, joihin kohdistui laaja eurooppalaisten maahanmuutto, kuten Etelä-Afrikassa ja Rhodesiassa. Vieläkin vahingollisempi oli käsitys, jonka mukaan etiopialaiset ja tutsit olisivat rodullisesti ylivertaisia muihin afrikkalaisiin nähden. Yhteiskunnan jakautumisella keskenään vihamielisiin kansallisuuksiin oli kauaskantoiset kielteiset vaikutukset, etenkin Ruandassa ja Burundissa.

Eurooppalaiset toimivat siirtokunnissaan ripeästi varmistaessaan, että yhteiskunnan kaikki tärkeimmät tehtävät olivat heidän hallussaan. Tämä ei koskenut ainoastaan hallintoa, vaan myös lääkäreitä, lakimiehiä sekä älymystöä. Siirtomaavalta suhtautui korkeasti koulutettuun alkuperäisväestöön epäluuloisesti ja piti heitä nationalisteina sekä imperialismin vastustajina mm. Kultarannikolla ja Maghrebissa. Siirtomaiden hallinto ei siksi panostanut lainkaan paikalliseen yläluokkaan. Hallinto rahoitti koulutusta, mutta vain perusasioiden kuten lukutaidon oppimisen osalta. Maiden itsenäistyttyä eurooppalaiset muuttivat sankoin joukoin pois Afrikasta, ja hallintoa jäi hoitamaan kouluttamaton ja harjaantumaton paikallisväestö. Esimerkiksi alueeltaan laajassa neljästä maasta koostuvassa Ranskan Päiväntasaajan Afrikassa asui ainoastaan viisi korkeasti koulutettua alkuperäisväestön edustajaa.

Yksi tapa tutkia sitä, mikä vaikutus kolonialismilla on ollut Afrikan eri maiden talouksiin, on vertailla kahta erilaista siirtomaapolitiikkaa ja niiden tuloksia. Ryöstötalouden kohteeksi joutuneet alueet, kuten Leopold III:n Kongon vapaavaltio, eivät ole pärjänneet. Portugalin pitkään jatkunut haluttomuus siirtomaidensa luovuttamiseen ja siitä seuranneet pitkät itsenäisyyssodat vaikuttivat kielteisesti Mosambikin ja Angolan talouteen. Ranskan hallinnassa olleilla mailla on mennyt paljon paremmin, ja entiset brittiläiset siirtomaat ovat menestyneet kaikkein parhaimmin.[37] Epäsuhtaisuuden voidaan kuitenkin nähdä myös johtuvan muusta syystä. Britannia oli Afrikan valloituksen aikaan maailman mahtavimpia valtioita ja kykeni täten poimimaan maanosan tuottavimmat alueet itselleen. Suuri merimahti Ranska kykeni myös valtaamaan tuottavia alueita, ja Belgia joutui tyytymään talouden kannalta epäedullisiin sisämaan alueisiin.

Samaa tapaa käyttäen voidaan verrata koko Afrikkaa muihin entisiin siirtomaa-alueisiin kuten Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Toisen maailmansodan lopulla Etelä-Amerikka oli näistä alueista taloudellisesti vahvin.[38] Aasian entisistä siirtokunnista on puolestaan kehittynyt yhden sukupolven aikana maailmantalouden uusi voimatekijä.

Afrikan valloituksen aikana eurooppalaiset määrittivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maiden rajat usein leveys- ja pituuspiirien perusteella luonnollisten rajojen sijaan. Joissain tapauksissa tämä vaikeutti asutuskeskusten ruokatoimituksia ja eristi ne läheisistä luonnonvaroista. Afrikan maiden keinotekoiset rajat halkaisivat yhtenäisiä kulttuurialueita, heimoalueita, kielialueita sekä uskontoon perustuvia kokonaisuuksia. Niistä seurasi etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä, jotka estivät kansallisen yhtenäisyyden ja lisäsivät sisäistä väkivaltaa. Toisaalta uudet rajat loivat entistä monikulttuurisempia yhteiskuntia.

Siirtomaa-aikaa edeltäneet rajansa säilyttäneet maat eivät kuitenkaan ole menestyneet muita maita paremmin. Esimerkiksi Ruandan ja Burundin lähihistoria on ollut ongelmien sävyttämä, vaikka niiden rajat ovatkin lähes samat kuin vanhat vauraiden kuningaskuntien rajat. Ikivanha Etiopian valtio, joka oli valloitettuna vain hetken, on yksi maanosan köyhimmistä valtioista, ja etnisesti yhtenäinen Somalia on nykyään pahassa kaaoksessa.

Afrikka on myös moniin pieniin valtioihin jakautunut maanosa. Menestyksekäs talouskasvu vaatisi alueellista yhteistyötä, joka on vaikeaa poliittisten jännitteiden vuoksi.

Afrikan viralliset kielet

Afrikaans	Portugali
Arabia	Espanja
Englanti	Swahili
Ranska	Muut kielet

Kielten moninaisuus vaikuttaa suuressa osassa Afrikkaa talouskasvuun. Afrikassa puhutaan yli 2 000 eri kieltä [39]. Vuonna 2005 kuusi kymmenestä maailman runsaskielisimmästä maasta sijaitsi Afrikassa. Yksin Tansaniassa lähes 27 miljoonaa ihmistä puhuu 127 eri kieltä. [40]

Lisäksi ongelmia tuottaa se, että monissa maissa hallinnon kieli on entisen siirtomaavallan kieli, englanti, ranska tai portugali, ja myös suuri osa poliittisesta keskustelusta käydään eurooppalaisilla kielillä. Vain yläluokka puhuu näitä kieliä tarpeeksi hyvin voidakseen osallistua poliittiseen keskusteluun, eikä suurimmalla osalla väestöstä siten ole mahdollisuutta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.[41]

Afrikan köyhyystilanne on hankala osittain myös sisäpoliittisten tendenssien takia. Demokratia ei ole onnistunut saamaan Afrikassa paljon jalansijaa, vaan sen tilalle on lähes aina tullut keskitetty, autoritäärinen valtiomuoto kuten sotilasdiktatuuri. Jotkut hallitsijat ovat kyllä työskennelleet parantaakseen kansalaistensa oloja, mutta toiset ovat käyttäneet valtaansa ainoastaan omien etujensa ajamiseen. Yksi pahamaineisimmista hallitsijoista oli Zairen Mobutu Sese Seko (1965–1997), jonka hallinto ryösti kansakunnan varoja[42] siinä määrin että hänen valtakauttaan on nimitetty kleptokratiaksi. Seko Sekon tasalle yltävät Nigerian pahamaineinen sotilasdiktaattori Sani Abacha (1993–1998) ja Kenian Daniel arap Moi.[43]

Kansainvälisissä arvioinneissa Afrikan taloudet luokitellaan yleisesti maailman korruptoituneimpiin. Rehottavaan lahjontaan ovat syynä köyhyys, huonosti hoidettu siirtomaavallan purkaminen ja supervaltojen kylmän sodan aikainen tapa tukea jokaista poliittiselta suuntaukseltaan sopivaa hallitsijaa tämän hallitsemistavoista ja ihmisoikeusrikkomuksista riippumatta.[44]

Afrikan maiden itsenäistymisen jälkeen maanosa on kärsinyt kymmenistä sodista, sekä sisällissodista että valtioiden välisistä sodista. Sodat ovat lisänneet köyhyyttä, kun valtiot ovat kuluttaneet niukkoja resurssejaan asevarusteluun. Kehitys on taantunut, kun sodan seurauksena ulkomaiset sijoittajat ovat lähteneet, infrastruktuuria on tuhoutunut ja pysyviä vihollisuuksia on syntynyt.

Monet konflikteista ovat kylmän sodan perintöä. Sekä Naton että Varsovan liiton maat käyttivät kehitysapuvaroja Afrikan maiden houkuttelemiseen omalle puolelleen. Apu oli sidottu aseiden hankintaan, lahjoittajamaat sulkivat silmänsä korruptiolta ja lahjoitusten väärinkäytöltä. Korruptio juurtui Afrikkaan ja alkoi haittasi talouskehitystä. Afrikkaan syntyi konflikteja, joissa kylmän sodan osapuolet avustivat toiseen leiriin kuuluvien valtioiden alueilla toimivia kapinallisia ryhmittymiä.

Kylmän sodan jälkeen väkivalta on lisääntynyt Afrikassa, vaikka lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysapurahoja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sisällissotia on ollut ympäri Suurten järvien aluetta: Somaliassa, Sudanissa, Mosambikissa, Liberiassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Guinea-Bissaussa. Kansainvälisiä sotia ovat olleet ensimmäinen ja toinen Kongon sota sekä Etiopian ja Eritrean välinen konflikti.

Protektionismi tietyillä talouden sektoreilla teollisuusmaissa hidastaa Afrikan talouden kasvua. Yksi tärkeimmistä suojelluista sektoreista on maatalous. Useat kehitysmaat korjaavat suuria määriä satoa pienillä kustannuksilla, mutta eivät tällä hetkellä vie satoa ulkomaille niin paljon kuin olisi mahdollista. Suuret maataloustuet ja suuret tuontitullit teollisuusmaihin Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä Japanissa ovat syynä tähän.[12] Muutamien viime vuosikymmenten aikana tuet ja tullit ovat hitaasti laskeneet, mutta ovat silti yhä kohtalaisen korkeita. Kiinan raaka-aineiden tarve on lisääntynyt ja se on lisännyt vientiä Afrikasta, jolle Kiina onkin nykyään yhtä tärkeä kauppakumppani kuin Eurooppa ja Pohjois-Amerikka.[18]

Samalla kun teollisuusmaat ovat vaatineet Afrikkaa avaamaan markkinoitaan ja poistamaan kansallisia tukia, tämä on ollut osittain yksipuolista, koska teollisuusmaat ovat jättäneet itse maatalousmarkkinoittensa avaamisen Afrikalle puolitiehen eivätkä ole poistaneet omia maataloustukiaan. GATTin vapaakauppakeskusteluissa Afrikan johtajat ovat toistuvasti vaatineet teollisuusmaita poistamaan tukensa ja avaamaan markkinansa Afrikan maataloustuotteille. On väitetty, että tukien poistamisella olisi kolme etua Afrikalle ja muille kehitysmaille:

1. Teollisuusmaat tuottaisivat vähemmän ruokaa paikallisesti ja avaisivat siten kehitysmaille enemmän vientimarkkinoita.
2. Ruoan hinta nousisi ilman keinotekoisia tukia, mikä lisäisi kehitysmaiden ruoan viennistä saamia voittoja.
3. Kehitysmaat voisivat ottaa käyttöön tasapainoisemman maatalouspolitiikan ja tuottaa ruokaa sekä viljaa myös vientiä varten. Tällöin syntyvä ruoan ylijäämä suojaisi maita mahdollisilta nälänhädiltä.

Näkemykset siitä, kuinka ratkaisevaa kehityksen kannalta pohjoisen maatalousmarkkinoiden avaaminen on, vaihtelevat. Claire Melamedin mukaan pelkkä markkinoiden avaaminen ulkomailla ei ratkaise moniakaan Afrikan maiden kansalliseen tuotantoon liittyviä ongelmia. Christian Aid, järjestön mukaan, monet Afrikan maat olisivat pystyneet selviytymään ulkomaanveloistaan, jos niitä ei olisi pakotettu vapauttamaan markkinoitaan lainojen anteeksiannon vastineeksi.[45]^{lähde tarkemmin?} Kannatusta saa myös strukturalistisempi talousajattelu, joka painottaa maatalouden sijaan korkeamman jalostusasteen tuotteiden tuotannon kehittämistä hallituksen avustuksella.

Itsenäistymistään seuranneina vuosina monet Afrikan valtiot ottivat esikuvakseen kommunististen Neuvostoliiton ja Kiinan nopean teollistumisen. Talouden malliksi tuli suunnitelmatalous, ja kasvun vauhdittamiseksi investoitiin paljon raskasteollisuuteen kuten hiilen ja teräksen tuotantoon, mutta talouskasvuun tällä oli vain vähän vaikutusta. Vain harvasta maasta tuli muodollisesti sosialistinen ja vielä harvemmasta marxistinen. Kaikkialla valtion puuttuminen talouteen nähtiin talouskasvun kannalta tarpeellisena, varsinkin kun yksityiset yritykset ja sijoittajat eivät sijoittaneet alueelle.

Usein hallitusten lähtökohtana oli rahan lainaaminen ulkomailta ja sen käyttäminen talouden vauhdittamiseen sille tasolle, että laina kyetään maksamaan takaisin. Ajoittainen kasvu itsenäistymisen jälkeisinä vuosina jatkui. Maat keskittyivät vientiin voidakseen maksaa kehitystä varten otetut lainat. Vuoden 1973 öljykriisi iski Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan yhtä kovalla voimalla kuin muuhunkin maailmaan. Osa valtioista oli nettoviejiä, mutta useimmat valtiot olivat hyvin riippuvaisia tuontiöljystä. Taloudet alkoivat pian horjua ja 1980-luvulla Afrikkaa koettelivat vitsaukset kuten nälänhätä. Sosialistisia ja kollektiivisia hankkeita tukeneen Neuvostoliiton romahtaminen horjutti sosialistista menettelytapaa, varsinkin kun sosialistisen talousjärjestelmän ylläpitoon ei tämän seurauksena enää voinut saada kansainvälistä tukea.

1980-luvulla sosialistiset periaatteet hylättiin lähes koko Afrikassa, ja Washingtonin konsensuksen suuntaviivojen mukainen talousliberalismi nähtiin tilanteen ratkaisijana. Vuoteen 1990 mennessä neljäkymmentä Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiota oli hyväksynyt Kansainvälisen valuuttarahaston tiukat rakenneuudistussuunnitelmat. Kansainvälisen valuuttarahaston suosituksissa Afrikan valuuttojen arvo laskisi keskimäärin 50 %, valtion omistamia yhtiöitä myytäisiin ja hallinnon kuluja vähennettäisiin. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen nämä keinot näyttävät kuitenkin tuoneen yhtä vähän menestystä kuin sosialistiset menetelmät edellisinä vuosikymmeninä. Vuosittainen talouskasvu kohosi keskimäärin 2,3 prosentista 2,8 prosenttiin. Vain harva valtio vaurastui merkittävästi, ja monet valtiot jopa köyhtyivät 1990-luvun aikana.[47]

Nykyään on kiistanalaista, miksi uudistukset epäonnistuivat tehtävässään. Yhden koulukunnan mukaan ne epäonnistuivat siksi, että ne liittyivät vain talouteen, eikä ilman demokratian ja oikeusvaltion periaatteita voinut tapahtua kehitystä. Toisen koulukunnan mukaan tämä hillitty liberalismi oli pohjimmiltaan epätäydellistä.

Monet kehitysyhteistyöjärjestöt, muun muassa Christian Aid, ovat kritisoineet länsimaiden asettamia vaatimuksia Afrikan talouden liberalisoimiseksi. Kriitikkojen mukaan länsimaiden vaatima talouden liberalisointi on aiheuttanut Afrikan talouksille enemmän haittaa kuin hyötyä.[48]

Afrikan maat ovat itsenäistymisensä jälkeen saaneet vaihtelevia määriä kehitysapua. Kehitysavusta saatu hyöty on ollut vaihtelevaa; joissakin tapauksissa valtioiden johtajat ovat kavaltaneet itselleen suuren osa avusta. Kylmän sodan aikana kehitysavun antamisen tärkein päämäärä oli liittolaisten saaminen, joten sen myöntäjät katsoivat rahojen väärinkäyttöä usein läpi sormien. Kylmän sodan päätyttyä lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysyhteistyömäärärahoja.[49] Euroopan unioni pitää Afrikkaa keskeisimpänä kehitysavun kohdealueenaan, mutta edellyttää kuitenkin avun saajilta mm. ihmisoikeuksien, demokratian ja kestävän kehityksen periaatteiden noudattamista.[18]

Joidenkin mm. EU:n kansalaisten mielestä apua on suunnattu vääränlaisiin hankkeisiin.[50]^{lähde tarkemmin?} Vuosikymmenten ajan ajateltiin valtiojohtoisten suurhankkeiden vievän kehitystä parhaiten eteenpäin; nykyään monet avustusjärjestöt kuten Kiva pitävät tehokkaampana tukimuotona paikallisten yritysten tukemista. Myös Nobel-komitea myönsi Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2006 mikrolainan pioneerille.[51] Yksi kritiikkiä saaneista tukimuodoista on ruoka-apu. Joissakin tapauksissa ruoka-apu saattaa tuhota paikallisen maatalouden ja palvella vain lännen maataloustuottajia, jotka tuottavat maataloustukien seurauksena runsaasti ylimääräistä ruokaa.[52] Ruoka-avun antaminen onkin aikaisempina vuosikymmeninä johtunut pikemminkin lännen ylituotannosta kuin kehitysmaiden tarpeesta.

Erilaisten velkajärjestelyjen ajamisesta on tullut laajamittaista. Joka vuosi Afrikka maksaa länsimaisille pankeille enemmän pelkästään velkojen korkoina kuin se saa kehitysapuna takaisin näiltä mailta. Velkojen anteeksianto ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, mutta velkataakan helpottaminen voisi edistää Afrikan talouden kasvua. On ehdotettu, että velkojen anteeksiannon ehtona pitäisi olla kehitysapurahojen määrän pienentäminen. Voimakkaasti velkaantuneita köyhiä maita koskeva aloite (HIPC-aloite) käynnistettiin vuonna 1996 Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ehdotuksesta. Aloitteella on jo ollut myönteisiä vaikutuksia köyhimmille maille.[53]