Afrikaanerinationalismi

Abraham Kuyper

Kalvinistisilla afrikaanerikirkoilla oli keskeinen rooli afrikaanerinationalismin ja myöhemmin apartheidin synnyssä. Etelä-Afrikan kalvinistikirkot kävivät koko 1800-luvun ajan kamppailua modernismia vastaan ja kannattivat Abraham Kuyperin uuskalvinistista näkemyksiä. Kuyper katsoi, että Jumala hallitsi erillisiä luomakunnan piirejä, esimerkiksi kansakuntia, joita piti suojella liberalismilta ja vallankumouksellisilta aatteilta.[8] Kuyper vastusti myös valistusaatteen ihmisten yksilöllisyyden ja rationaalisuuden korostamista ja katsoi, että ne olivat johtaneet Ranskan vallankumouksen innoittamiin ajatuksiin vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Nämä ajatukset kyseenalaistivat hänen mielestään Jumalan auktoriteetin.[9][10] Näiden uuskalvinististen ajatusten pohjalta afrikaaneriteologit määrittelivät lukuisia erillisiä poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia piirejä, joilla oli omat itsenäiset kohtalonsa.[8] He tulkitsivat myös afrikaanerien historian kristillis-nationalistisen ideologian kautta. Jo Transvaalin presidentti ja Nederduitsch Hervormde Kerkin perustajajäsen Paul Kruger viittasi siihen "pyhänä historiana", jossa afrikaanerien muodostama volk oli valittu kansa, Suuri vaellus oli "pako Egyptin orjuudesta": exodus Kapmaasta brittien ikeestä buuritasavaltojen luvattuun maahan.[11]

Paul Kruger

1800-luvun aikana afrikaanerikirkkojen kanta nationalismiin oli enemmän käytännöllinen kuin idealistinen ja esimerkiksi rotuerottelu hyväksyttiin rauhanomaisena tapana hallita etnisesti monimuotoista yhteiskuntaa. Vuosien 1905-1909 laman aikana tämä asenne kuitenkin muuttui samalla kun uusi, pääasiassa afrikaanerien muodostama, "köyhien valkoisten" luokka syntyi.[8] Vuoteen 1939 mennessä rotuerottelusta oli tullut keskeinen osa kirkkojen oppia.[9]

»Erottelupolitiikka, jota afrikaaneri ja hänen kirkkonsa ajavat, on kirkon pyhä kutsumus niiden tuhansien kaupungeissa asuvien köyhien valkoisten auttamiseksi, jotka ovat häviämässä kamppailua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Erottelu tulee myös johtamaan erillisten terveiden kaupunkien syntymiseen ei-valkoisille, joissa he voivat kehittyä omalla tavallaan, luoda omat instituutionsa ja myöhemmin hallita itseään valkoisten suojeluksessa.»

Afrikaanerivaltiolla kristittynä sivilisaationa katsottiin olevan oikeus pysyä erillisenä muista ja hallita ympäröiviä "pakanakansoja".[11]

Vuonna 1954 kirkko antoi lopullisen siunauksensa apartheid-järjestelmälle lausunnossaan, jossa se muun muassa totesi:[12][13]

»Jumalan sana ei edistä tasavertaisuutta, vaan on todistettu raamatullinen periaate, että jokaisessa yhteisössä on pysyvä hierarkia auktoriteettien välillä. Ne, jotka ovat kulttuurillisesti ja henkisesti kehittyneempiä ovat velvollisia johtamaan ja suojelemaan vähemmän kehittyneitä.»

Oswald Spengler

1930- ja 1940-luvuilla monet maalliset ajattelijat osallistuivat afrikaanerinationalismin ideologiseen muotoiluun. Myöhemmin maan presidentiksi valittu Nicolaas Johannes Diederichs esitti kuyperilaisen nationalistisen oppirakennelman teoksessaan Nationalismi maailmankatsomuksena ja sen suhde internationalismiin. Diederichsin mukaan Jumala oli luonut kansakunnat ja näillä kansakunnilla oli jumalallinen oikeutus olemassaoloon toisistaan erillisinä. Tämän vuoksi afrikaanereilla oli oikeus hylätä brittien muodostama Etelä-Afrikka, jossa afrikaanerit joutuisivat elämään muiden etnisten ryhmien rinnalla vähemmistönä.[14]

1940-luvulla merkittäväksi radikaalin afrikaanerinationalismin johtohahmoksi noussut ja apartheidin teorian keskisimpiin kehittäjiin lukeutuva Geoffrey Cronjé kehitti ajatusta pidemmälle.[15] Hän esitti, että niin kauan kuin afrikaanerit joutuivat elämään vähemmistönä rodullisesti ja kulttuurisesti erilaisessa ympäristössä, he eivät voisi antaa maan mustan enemmistön kehittyä taloudellisesti tai poliittisesti, koska se johtaisi mustien ylivaltaan. Cronje piti tätä kuitenkin epäoikeudenmukaisena ja -kristillisenä ja tarjosi ratkaisuksi täydellistä rotuerottelua (afrikaansiksi apartheid, erillisyys) mustien ja valkoisten välille.[14]

Oswald Spenglerin vaikutus Etelä-Afrikan oikeistoon oli hyvin merkittävä ja hänen teoksiaan luettiin laajasti maan afrikaaneri-intelligentsian piirissä. Pääministeri Hertzogin varauksellinen suhtautuminen demokratiaan vahvistui Spenglerin vaikutuksesta ja hän alkoi 1930-luvulla ihannoida ja edistää autoratiivisia hallintomalleja ja tuomitsi puheissaan puoluelaitoksen. Hänen mukaansa poliittiset puolueet edustivat erilaisia eturyhmiä eivätkä toimineet valtion tai volkin puolesta.[16]

Afrikaaneriälymystö päätyi yhdessä kansallispuolueen ja Broederbondin kanssa radikaaliin nationalismiin, jossa vastustettiin brittien ylivaltaa maan taloudessa ja politiikassa, kuin myös "etnistä sekamelskaa" (mengelmoes), joka oli aiheutunut mustista, maan sisäisistä, siirtotyöläisistä. Ratkaisuna näihin ongelmiin tarjottiin maan väestöllisen jakauman merkittävää muuttamista niin, että muodostuisi hallitseva brittiläisestä imperialismista vapaa afrikaaneritasavalta. Toisin kuin kalvinistisen kirkon piirissä, sekulaarissa nationalismissa ei kaupungistuneen keskiluokan vastustuksen vuoksi ehdotettu palaamista konservatiiviseen esi-moderniin buuripastoralismiin.[14]

Afrikaanerinationalistien pyrkimyksessä vahvistaa afrikaanerien taloudellista asemaa maan englanninkieliseen väestöön nähden nousee esiin Etelä-Afrikalle erityinen piirre, jossa luokkajaon sijaan yhteiskunta jakaantui enemmän etnisten rajojen mukaan. Esimerkiksi, vaikka aluksi afrikaanerityöväestö liittyikin englanninkielisten rinnalle ammattiliittoihin ja työväenpuolueeseen, eivät he kokeneet kuuluvansa yhtenäiseen valkoiseen työväenluokkaan ja pitivät työväenpuoluetta brittiläisen imperiumin liittolaisena.[17]

Ossewabrandwagin tunnus

Sekä afrikaanerinationalismilla että kansallissosialismilla oli yhteiset juuret pangermanismissa ja uskonnollissa nationalismissa, ja siksi jälkimmäisen rasistisia elementtejä siirtyi helposti myös edelliseen. Muun muassa tohtori Wallace Mills on todennut, että esimerkiksi afrikaanerien kritiikki kapitalismia vastaan oli sävyltään varsin antisemitististä.[18][5][19] Monet afrikaanerinationalistit katsoivat myös, että natsi-Saksan kaltainen vahva hallinto oli välttämätöntä volkin turvaamiseksi.

Juuri ennen toisen maailmansodan alkamista ja sen aikana näiden näkemysten vuoksi Etelä-Afrikassa syntyi useita natsimyönteisiä kansallismielisiä järjestöjä.[19] Broederbond organisoi partiolaisia jäljittelevän voortrekker-liikkeen afrikaanerinuorisolle. Sen suuri voimannäytös oli vuonna 1938 järjestetty alkuperäisten voortrekkereiden satavuotisjuhla, joka huipentui Voortrekker-monumentin peruskiven muuraukseen Pretorian liepeillä. Järjestön tavoite oli tehdä Etelä-Afrikasta valkoinen, afrikaanerien johtama tasavalta, joka pysyisi puolueettomana Ison-Britannian ja Saksan välisissä konflikteissa. Voortrekker-juhlallisuuksien myötä perustettiin myös Ossewabrandwag-liike (OB, härkävankkurivartijat), joka muodostettiin Saksan kansallissosialistisen liikkeen mallin mukaan. Järjestön 300 000 jäsentä vannoivat uskollisuutta kansalle (volk) ja kansanjohtajalle (volksleiter). Sotaan osallistuminen jakoi afrikaanereita syvästi: jotkut jopa aloittivat sabotaasikampanjan sotaponnisteluja vastaan. Muun muassa Etelä-Afrikan tuleva pääministeri John Vorster vangittiin sodanvastaisen ja kansallissosialistista Saksaa tukevan toimintansa vuoksi.[20]

Pääartikkeli: Broederbond

Afrikaner Broederbondin johtajistoa vuodelta 1918.

Kansallispuolue painotti afrikaanerien kansallista identiteettiä ja sen vaikutuksesta joukko koulutettuja afrikaanereita, muun muassa Hollannin reformoidun kirkon pappeja, perusti vuonna 1918 salajärjestön Broederbond eli Veljeskunta, joka hyväksyi jäsenikseen vain afrikaaneja.[28]

1930-luvun aikana Broederbondin jäsenet kehittivät afrikaanerinationalistista ideologiaa pyrkien luomaan yhteisen "kristillis-kansallismielisen" identiteetin kaikille valkoisille, afrikaansia puhuville eteläafrikkalaisille. Huolimatta Broederbondin pyrkimyksistä "afrikaanerisoida" Etelä-Afrikka, uuden kristillis-nationalistisen identiteetin leviäminen oli hidasta ja innotonta. Vaalitulosten perusteella suurin osa ohjelman kohderyhmästä, eli valkoisista afrikaansia puhuvista eteläafrikkalaisista ei äänestänyt esimerkiksi kansallispuoluetta kuin vasta 1960-luvulla.[5]

Broederbond loi myös uuden kansankapitalismin (volkskapitalisme) käsitteen, jonka avulla pyrittiin saamaan talouselämä pois vieraiden "juutalaisten" ja "brittiläisten" elementtien hallinnasta ja sovittaa se afrikaanerien kansalliseen luonteeseen. Volkskapitalisme pyrki parantamaan keskimäärin englanninkielistä valkoista väestönosaa huonommassa taloudellisessa asemassa olevien afrikaanerien tilannetta. Afrikaanerien "taloudellisen vapautumisen" toteuttamisen keinoista käydyssä väittelyssä esitettiin niin utopistisia suunnitelmia poistaa "köyhien valkoisten" ongelman osuuskuntien avulla, kuin maltillisia ehdotuksia rahoituslaitoksista, joissa afrikaaneripääomaa pyrittiin kanavoimaan tuottaviin investointeihin.[29] Vaikka volkskapitalisme onnistui kehittämään joitain afrikaanerien omistamia yrityksiä kuten Sanlam ja Volkskas kansallisesti merkittäviksi suuryrityksiksi, ohjelman taloudelliset hyödyt suurimmalle osalle köyhistä afrikaanereista olivat vähäiset.[5]

Broederbond ja kansallispuolue pyrkivät aggressiivisesti levittämään afrikaansin käyttöä hollannin kustannuksella.[28] Afrikaansinkielinen Raamattu julkaistiin 1930-luvun alkupuolella, kielen käyttöä kouluissa lisättiin ja useita järjestöjä, kuten Afrikaanse Taal en Kultuurvereniging (Afrikaansin kieli- ja kulttuuriseura) ja Afrikaanse Kultuurvereniginge (Afrikaansinkielisten kulttuurijärjestöjen liitto) perustettiin.[28]

1930- ja 1940-lukujen aikana afrikaanerinationalistit loivat afrikaanerien "kuvitteellisen yhteisön", joka sisälsi karttoja ja tarinoita kansan sankarillisesta historiasta, sen moraalisesta tarkoituksesta ja sen paikasta muiden kansojen joukossa. Näitä ajatuksia levitettiin uuden afrikaanerimedian kautta, johon kuuluivat muun muassa kristillis-nationalistinen aikakauslehti Koers, kansantajuisempi Inspan ja Huisgenoot, kirjakustantamo Burger Boekhandel ja sanomalehdet Die Burger, Transvaler ja Volksblad.[14]

Pääartikkeli: Apartheid

Kyltti Durbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt Kansallispuolue (nimellä Herenigde Nasionale Party, entinen GNP) lähti kampanjoimaan uuden Apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Se ajoi rotujen välisten avioliittojen kieltämistä ja maassa olevien intialaisten välitöntä kotiuttamista Intiaan Etelä-Afrikalle "vieraina elementteinä". Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla. Eräs Malanin hallituksen ministereistä oli Jan de Klerk, Etelä-Afrikan tulevan presidentin Frederik de Klerkin isä.[20]

Kansallispuolueen apartheid-politiikkaa tukivat ennen kaikkea ne, jotka kokivat aikaisemman järjestelmän itselleen epäreiluksi, eli erityisesti afrikaanerityöläiset ja -maanviljelijät. 1940-ja 50-luvuilla Daniel François Malanin johtamana puolue pyrki saamaan maan takaisin afrikaanerien käsiin. Afrikaansista tehtiin maan toinen virallinen kieli, ja sen asema julkisten palveluiden kielenä vahvistui. Myös englanninkieliset lapset velvoitettiin opettelemaan afrikaansia kouluissa. Afrikaanerien osuus virkamieskunnasta kääntyi nousuun, ja vuoteen 1974 mennessä 80 % vanhempien virkamiesten paikoista oli afrikaanereilla.[30]

Kansallispuolueen toteuttama afrikaanerinationalistinen politiikka huipentui vuonna 1961, kun Etelä-Afrikka puolueen johdolla erosi Kansainyhteisöstä ja muuttui tasavallaksi.[26] Apartheid-ohjelman lisäksi kansallispuolue toteutti myös arvokonservatiivista politiikkaa, jossa pornografia, uhkapelit ja muut niiden kaltaiset paheet kiellettiin "afrikaanerielämäntavalle" vieraina ilmiöinä.[19] Vuonna 1957 säädetty Immorality Amendment Act teki jopa aviorikoksen ja sen yrittämisen laittomiksi.[31]

Etelä-Afrikassa vuoden 1966 maaliskuun 31. päivänä pidetyissä parlamenttivaaleissa hallitseva nationalistinen puolue saavutti suurimman vaalivoittonsa maan historiassa.[32]

Erilaiset näkemykset parhaasta tavasta ylläpitää omaa kansallista identiteettiä monikulttuurisessa yhteiskunnassa johtivat myöhemmin afrikaaneriväestön jakaantumiseen. 1960-luvulla osa väestöstä katsoi, että oman identiteetin säilyttäminen vaati tiukkaa eristäytymistä, kun taas toiset katsoivat, että afrikaaneriuden tiukasta rajaamisesta tulisi luopua.[33] Tämä ilmeni B. J. Vorsterin puheenjohtajakaudella puolueesta eronneena radikaalina Uudelleenrakennettuna kansallispuolueena (Herstigte Nasionale Party), joka vuoden 1970 vaaleissa sai 3,59 %:n kannatuksen kansallispuolueen saadessa 54,86 %.[26] 1980-luvulle tultaessa tämä jako syveni koko afrikaaneriudelle uhkana pidettyjen apartheid-järjestelmän vastaisten koti- ja ulkomaisten kampanjoiden vuoksi.[33] Eräs tuolloin syntynyt merkittävä äärinationalistinen poliittinen ja puolisotilaallinen afrikaaneriryhmä on Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB), jota vuonna 1988 kannatti arviolta 5-7 % valkoisista eteläafrikkalaisista.[34] 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla liikettä ravistelivat useat henkilökohtaiset ja sotilaalliset skandaalit, jotka johtivat sen kannatuksen nopeaan laskuun.

1990-luvulla kansallispuolue joutui myöntämään, että sen apartheid-politiikka oli epäonnistunut, ja Frederik Willem de Klerkin johdolla se purki vuodesta 1948 luodun poliittisen järjestelmän.[5] ANC:n ja Kansallispuolueen johtamien neuvottelujen aikana Toukokuussa 1993 joukko entisiä poliisi- ja sotilaskomentajia perusti ”kenraalien komitean” vastustamaan enemmistövaltaa. Maan puolustusvoimien entisen komentajan Constand Viljoenin johtama Vapausrintama (afrikaansiksi Vryheidsfront) suunnitteli vuonna 1994 afrikaanerien Volkstaatin perustamista voimakeinoin. Vapausrintamaan kuulunut johtama AWB toimeenpani oman pommikampanjaansa.[35]

Bophuthatswanan bantustan koostui 19 eri maa-alueesta.

Bophuthatswanan bantustanin kriisistä tuli käännekohta, jonka jälkeen valkoiset afrikaanerinationalistiset liikkeet eivät enää uhanneet demokraattista muutosta. Maaliskuussa 1994 ANC:tä kannattaneet kodinturvajoukot kaappasivat vallan nimellisesti itsenäisessä Bophuthatswanassa ja vangitsivat sen johtajan Lucas Mangopen. Constand Viljoen loi nopeasti suunnitelman, jossa joukko Vapausrintamaan kuuluneita Etelä-Afrikan armeijan ja poliisin upseereita hyökkäisi Bophuthatswanaan ja palauttaisi Mangopen valtaan tarkoituksena ylläpitää suurapartheid-järjestelmää. Mangope ilmoitti, että hyökkäyksessä ei saisi käyttää AWB:n jäseniä järjestön poliittisen arkaluonteisuuden vuoksi. AWB:n johtaja Eugène Terre'Blanche ehti kuitenkin jo 10. maaliskuuta johtaa 600 kannattajaansa hyökkäämään alueelle. Hyökkäys kuitenkin päättyi traagisesti Mangopen vastustajien miehittämälle katusululle. Laukaustenvaihdon jälkeen, televisiokameroiden tallentaessa tapahtumia, raivostunut musta poliisi ampui haavoittuneen AWB:n jäsenen. Tämä murensi hetkessä äärioikeiston käsityksen, jonka mukaan korkeampaan rotuun kuuluvat valkoiset pystyvät paremman koulutuksensa ja aseistuksensa ansiosta aina hallitsemaan mustia alkuasukkaita.[36]

Apartheid-hallinnon päätyttyä vuonna 1994 afrikaanerinationalismi on menettänyt suurimman osan aikaisemmasta kannatuksestaan.[5]

Erityisesti ANC:n ja Kansallispuolueen neuvotellessa Etelä-Afrikan demokratisoimisesta ennen maan ensimmäisiä vapaita vaaleja vuonna 1994 käytiin keskustelua myös afrikaanerien oman volkstaatin perustamisesta. Asian tutkimiseksi perustettiin Volkstaat-komitea. Komitean loppumietinnössä ehdotettiin alueellista itsemääräämisoikeutta niille alueille, joilla afrikaanerit muodostavat enemmistön sekä erityisen neuvoa-antavan afrikaanerikomitean perustamista.[37] Mielipidemittausten perusteella Volkstaatin perustamista kannattaa kuitenkin vain noin viidennes afrikaanereista.[38] Vuosina 1998–1999 maan hallituspuolue ANC ilmoitti, ettei se tule kannattamaan Volkstaatin perustamista, mutta pyrkii kaikin tavoin suojelemaan afrikaanerien kieltä ja kulttuuria maan muiden vähemmistöjen tavoin.[39]

Vaikka afrikaanerinationalismi on pääosin hävinnyt Etelä-Afrikan julkisesta elämästä, se elää edelleen Cyber Republic of the Boer Nationin ("Buurien kybertasavalta") kaltaisissa poliittisissa hankkeissa. Cyber Republic of the Boer Nation ilmoittaa olevansa Afrikan ainoa valkoinen alkuperäiskansa ja on yrittänyt vedota muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien alkuperäiskansojen foorumiin omien kulttuuristen, kielellisten ja uskonnollisten oikeuksiensa turvaamiseksi.[40] Myös jotkin marginaaliset oikeistolaiset poliittiset puolueet, kuten Herstigte Nasionale Party, ilmoittavat tavoitteekseen "afrikaanerinationalismin häpeilemättömän edistämisen".[41]

Kristillis-nationalistisen kasvatuksen perinnettä on jatkanut Beweging vir Christelik-Volkseie Onderwys (Kristillis-nationalistisen kasvatuksen liike), joka kasvattaa buuri-afrikaanerinuorisoa buurikulttuuriin, afrikaanerikalvinismiin ja afrikaansin kieleen.[42] Apartheidin purkamisen jälkeen AWB on pääosin lakannut toimimasta. Vuonna 2008 se kuitenkin herätettiin uudelleen henkiin, ja se pyrkii luomaan Etelä-Afrikasta irrottautuvan afrikaanerien oman valtion, Volkstaatin.[43]