Africanis

Africanis näyttää dingon ja vinttikoiran risteytykseltä.[3] Sen ulkonäössä on piirteitä niin vinttikoirasta kuin lyhytkarvaisesta keskikokoisesta portugalinpodengostakin.^lähde? Sen kuuluu olla keskikokoinen, hoikkarakenteinen, lyhytkarvainen, atleettinen, ketterä ja nopea mutta kuitenkin lihaksikas.[2][3] Se on hieman korkeuttaan pidempi.[2] Sen säkäkorkeus on 50–60 cm[3][4] (3 cm vaihtelu molempiin suuntiin sallitaan), ja se voi olla minkä värinen tahansa[2][4]. Selässä saattaa toisinaan kasvaa samanlainen harja kuin rhodesiankoiralla, thai ridgebackilla, phu quocinkoiralla ja hottentottikoiralla[2][3], mutta ridge-mutaatioon liittyvästä dermoid sinus -terveongelmasta johtuen tällaisia yksilöitä ei yleensä suosita jalostuksessa. Pää on pitkänomainen[3][4], kartionmuotoinen[4] ja virtaviivainen[4]. Kartionmuotoinen kuono on lähes yhtä pitkä kuin kallo-osa. Otsapenger on vähäinen. Silmät ovat soikeat ja niiden koko vaihtelee keskikokoisista suuriin. Niiden sävy vaihtelee meripihkanväriset tai mustiin.[4] Korvat ovat v:n muotoiset[4] ja ne voivat olla joko pystyt, puolipystyt tai riippuvat[3][4] - toisinaan jopa keskenään eriasentoiset^lähde?. Raajat ovat pitkät ja häntä kärjestään hieman ylöspäin kaartuva.[3] Yleensä africanis on lyhyt- ja sileäkarvainen, mutta myös karkeakarvaisia yksilöitä esiintyy.[4]

Africanis on älykäs ja seurakoirana ystävällinen. Uusiin tilanteisiin se suhtautuu kuitenkin varautuneesti.[3] Se soveltuu paitsi metsästykseen, myös karja-, vahti- ja seurakoiraksi. Se on vuosisatojen saatossa oppinut hakeutumaan ihmisten läheisyyteen saadakseen ravintoa ja lämpöä. Se on erinomainen juoksija, ja se tarvitsee hyvin paljon tilaa. Se on ystävällinen, mutta se vartioi reviiriään tarkkaan.

Africanis on ikivanha rotu, kenties kaikkein vanhimpia. Se polveutunee muinaisen Egyptin koirista, ja sen perimä johtaa Niilin suistolle 4700-luvulle eaa. asti.[2][3] Sieltä se levisi nopeasti paikallisten heimojen mukana ensin Saharan alueelle ja sieltä n. 200-luvulla etelään[3], Niilin jokivartta pitkin Sudaniin ja edelleen eteenpäin[2] - sen arvellaan saavuttaneen Etelä-Afrikan viimeistään 570-luvulla[2][3]. Joidenkin lähteiden mukaan sen esi-isät olisivat olleet Niilin laaksoon idästä saapuneita afrikkalaisia villikoiria ja muinaisia vinttikoiria. On olemassa paljon todisteita siitä, että paikallinen afrikkalainen koira olisi Lähi-idästä tulleiden koirien jälkeläinen.[2]

Faaraoiden aikaisessa Egyptissä sekä hoikkien ja nopeiden vinttikoirien että tyypillisten paikalliskoirien kasvattaminen oli erittäin yleistä. Ensimmäiset kesykoirat saapuivat eteläiseen Afrikkaan bantukieliä puhuneiden heimojen mukana varhaisen rautakauden aikana, ja samoihin aikoihin myös muita niloottista alkuperää olevia koiria kulkeutui alueelle. Nämä muuttoaallot kulkivat pitkin keskistä isoa hautavajoamaa ja isojen järvien aluetta; seuraavaksi ne saapuivat Zimbabween ja Zambiaan ja saavuttivat lopulta Botswanan ja Etelä-Afrikan.[2]

Varhaisin todiste kesykoirasta Etelä-Afrikassa on vuoteen 570 ajoittuvat jäänteet, jotka löytyivät läheltä Etelä-Afrikan ja Botswanan välistä rajaa. Vuodesta 650 lähtien Tugelan laakson alajuoksulla on esiintynyt kotikoiria. Khoisanit (hottentotit) ja bantut ovat todistettavasti käyneet kauppaa keskenään 800-luvulta lähtien, mikä lienee vaikuttanut myös paikallisten koirien leviämiseen.[2]

Puolivillinä koirana rotu vaelteli välillä itsekseen ja toisinaan sitä taas käytettiin karjan ohjailemiseen, vartiointiin, metsästykseen tai pelkästään seuralaiseksi. Muuan heimopäällikkö käytti 7000-päisen karjansa kontrollointiin 70 africanista.[3] Satojen vuosien ajan afrikkalainen koira sopeutui Etelä-Afrikan vaihteleviin olosuhteisiin ja kehittyi erilaiksi paikallismuunnoksiksi - jotka kaikki kuitenkin kuuluivat samaan rotuun.[2]

On esitetty teoria, jonka mukaan arabialaisten kauppiaiden, itämaisten merimiesten ja portugalilaisten tutkimusmatkailijoiden mukana alueelle kulkeutuneet koirat voisivat risteytyä paikalliseen koiraan ja olla uhka tämän rotupuhtaudelle. Sekoittuminen muihin rotuihin kävi aiempaa mahdollisemmaksi 1800-luvulla, kun Zulumaasta ja Transkeista tuli Britannian siirtomaita.[2] Niilin jokisuistoilta ja Afrikan muista osista on kuitenkin löydetty todisteita, joiden mukaan africanis olisi säilynyt melko samanlaisena jo tuhansia vuosia.^lähde?

Puhdasrotuisia yksilöitä voi nykyaikana löytää perinteisiltä heimoalueilta, joilla vieläkin noudatetaan ikivanhaa elämäntapaa. Nykyaikaistuminen, Etelä-Afrikan nopea yhteiskunnallinen muutos ja ulkomaisten rotujen suosio verrattuna paikalliseen koiraan ovat luoneet suuren uhan africaniksen tulevaisuudelle.[2] Pretoriassa paikallinen rotuyhdistys Africanis Society of Southern Africa on ottanut tehtäväkseen rodun suojelemisen.[2][3]

Africanis on säilynyt alkukantaisena ja melko terveenä luonnollisen jalostuksen ansiosta. Sillä on myös luontainen vastustuskyky useita loisinfektioita kohtaan.[3]

Africaniksen turkki ei tarvitse erityisiä hoitotoimenpiteitä. Africanis tarvitsee hyvin paljon tilaa, sillä luonnollisessa elinympäristössään Afrikassa se juoksee ja metsästää hyvin paljon. Africanis on myös seurallinen koira. Se ei tarvitse erikoisruokia.

• Afrikan koirarotu: Africanis (englanniksi)
• Morris, Desmond: Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds. Ebury Press, 2001.

• Tietoa Etelä-Afrikasta: Africanis (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)