Aestit

Tacitus kuvasi Germania-teoksessaan balttilaisia heimoja ja kutsui heitä nimellä Aesti, gentes Aestiorum. Tacituksen mukaan aestit asuivat ”Suebin meren” rannalla, joka tarkoitti Itämerta.[1]

Tacituksen mukaan aestit puhuivat samantapaista kieltä kuin kelttiläisessä Britanniassa samaan aikaan puhuttiin[2], mutta väitteellä tuskin on todellisuuspohjaa. Tacituksen mukaan aestit käyttivät aseina ryhmysauvoja eli puisia nuijia, palvoivat jumaläitiä, pitivät taikakaluina villisian kuvia ja olivat ensimmäisiä jotka keräsivät ja kävivät kauppaa meripihkalla.[3] Meripihkakauppa on kuitenkin jo pronssikauteen palautuva ilmiö ja siten paljon Tacituksen aikoja vanhempi.

Cassiodorus kirjoitti vuosina 523–526 ostrogoottien kuninkaan Teoderikin nimissä kirjeen aestilaisille (Hesti). Historioitsija Jordanes mainitsi teoksessaan Goottien alkuperä ja teot aestilaiset. Hän viittaa goottien eepokseen, jonka mukaan ostrogoottien kuningas Ermanarik oli aikoinaan käynyt sotaretkellä aestilaisia vastaan. Cassiodoruksen maininnan mukaan aestit asuivat Itämeren kaakkoisrannikolla eli preussilaisten, sambialaisten ja kuurilaisten alueella.[1]

Einhard mainitsee noin vuosien 830–833 paikkeilla aestilaiset (aisti) Vita Karoli Magni -teoksessaan (Kaarle Suuren elämä). Anglosaksi matkailija Wulfstan kuvasi noin vuosina 890–893 aestilaisia. Hänen mukaansa he asuivat Itämeren rannikolla Veikselin suusta itään (Eastum, Eastland). Wulfstanin mukaan aestilaisilla oli Truso-niminen kauppapaikka, joka sijaitsi meripihkatiellä, lähellä nykyistä Elblągia. Trusossa myytiin meripihkaa, orjia ja turkiksia. Hänen mukaansa aestilaisilaisilla oli useita linnoitettuja kaupunkeja, jotka kävivät keskenään sotia. Lisäksi Wulfstan kuvasi muun muassa heidän hautajaistapojaan.[1]

Läntiset maantieteilijät alkoivat kutsua 800-luvulla länsibalttilaisia heimoja preussilaisiksi.[1]