Ad extirpanda

Ad extirpanda oli paavi Innocentius IV:n antama bulla, paavillinen käskykirje, joka antoi katolisen kirkon inkvisitiolle luvan hankkia harhaoppisina pidetyiltä tunnustus kiduttamalla. Innocentius antoi bullan 15. toukokuuta 1252. Se oli reaktio Lombardiassa tapahtuneeseen paavin asiamiehen murhaan, josta katolinen kirkko syytti etelä-Ranskan kataareja.[1]

"Tapa, jolla inkvisition tuomitsemat poltettiin roviolla." Kuvan tapahtumat sijoittuvat Lissaboniin. Tuntemattoman tekijän kaiverrus 1600-luvulta.

Innocentius IV ei aloittanut itse inkvisitiota, mutta antamansa Ad extirpanda mahdollisti sen satoja vuotta kestäneen kiduttamisen. Innocentius asetti joitakin rajoituksia, kuten kidutus piti lopettaa mikäli uhri oli vaarassa kuolla tai menettää jonkin raajoistaan. Lisäksi kidutusta ei saanut käyttää kuin kerran ja sitä ohjaavan inkvisiittorin tuli olla varma epäilystään. Innocentius halusi, ettei kerettiläisiä kohdeltaisi sen paremmin kuin varkaita tai murhaajia, mutta hän piti tunnustamisen hankkimista tärkeänä, sillä tällöin kidutus olisi hänen mukaansa lainmukaista. Hän kuitenkin lisäsi, että "pakon edessä jokainen laki saa väistyä".[1]

Rajoituksista huolimatta katolisen kirkon inkvisitiolaitos kovensi vuosien varrella otteitaan. Vangittujen omaisuus takavarikoitiin katoliselle kirkolle. Kerettiläisiksi epäillyt, jotka eivät tunnustaneet harhaoppisuuttaan ja väittivät olevansa kristittyjä, vangittiin ja heitettiin tyrmään, jossa he saattoivat virua pitkiä aikoja samalla kun inkvisiittorit keräsivät todisteita heitä vastaan.[1] Esimerkiksi Espanjan inkvisitiolaitos kidutti muun muassa kerettiläisinä pitämiään islamista kristinuskoon kääntyneitä moriskoja herkästi ja välillä myös ilman todisteita. Inkvisiittorit suosivat moriskojen kohdalla kidutusta, koska se näytti olevan ainoa paikka, jossa moriskot sanoivat sen mitä inkvisiittorit halusivat kuulla.[2]

Inkvisition käyttämä strappadon kaltainen kidutuskeino aiheutti usein uhreilleen sijoiltaan menneitä käsivarsia ja murtumia ranteisiin. Toinen paljon käytetty keino oli vesikidutus, jossa penkkiin sidotun uhrin suuhun kaadettiin vettä aiheuttaen tälle tukehtumisen vaaran sekä laajasti turvonneen vatsan. Vaikka kiduttajat pyrkivät välttämään kuolemantuottamista kidutuksen aikana, kidutettavia silti ajoittain kuoli ja lisäksi moni saattoi tehdä itsemurhan joko ennen kidutusta sen pelossa tai jälkeenpäin sen traumatisoimana.[2] Lisäksi monet inkvisition edessä kerettiläisyytensä tunnustaneet teloitettiin valtion toimesta. Teloittamisesta aiheutuneet kustannukset kirkko korvasi valtiolle maksamalla sille osan omaisuudesta, jonka se oli takavarikoinut teloitetulta.[1]

Katolinen kirkko luopui virallisesti kiduttamisesta vasta vuonna 1816. [3]