Abrahamin historiallisuus

Patriarkkakertomusten historiallisuuteen uskovat ovat esittäneet erilaisia arvioita Abrahamin synnyin- ja kuolinvuodesta. Eräiden mukaan Abraham eli vuoden 2000 eaa. tienoilla.[1] James Ussherin kronologian mukaan Abraham syntyi vuonna 1996 eaa.[2] Encyclopædia Britannica ajoittaa Abrahamin toiminnan 2. vuosituhannen eaa. alkuun,[3] kun taas Uuras Saarnivaara laski Raamatun perusteella, että Abraham syntyi vuonna 2167 eaa.[4] Abrahamin elämäntarina nykypäivään säilyneessä muodossaan on kirjattu muistiin vasta viimeisinä ajanlaskua edeltäneinä vuosisatoina.[5]

Abrahamista on kirjoitettu suuret määrät tutkimuskirjallisuutta. Usein eri tutkijoiden mielipiteet ovat keskenään ristiriidassa.[6] Lähes täydellinen yksimielisyys vallitsee siitä, ettei Abraham ollut historiallinen henkilö.[7] Patriarkkakertomukset keskittyvät yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin vaiheisiin, mikä tekee suorien todisteiden löytämisestä käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Siksi Abrahamin historiallisuutta puoltava tutkimus on keskittynyt aikalaiskontekstin uskottavuuden todistamiseen. Nämäkin yritykset ovat jääneet pitkälti tuloksettomiksi, eikä Abrahamin yhteydessä mainittujen tapahtumien ja hallitsijoiden historiallisuudesta ole näyttöä.[8]

Katso myös: Mesopotamialainen vaikutus Raamatussa

Vanhan testamentin lähdehypoteesi perinteisessä muodossaan. Mooseksen kirjojen lähteenä oli neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisinä syntyivät Jahvisti (J) ja Elohisti (E), jotka myöhemmin yhdistyivät JE-lähteeksi. Deuteronomium (D) ja Pappiskirja (P) syntyivät vieläkin myöhemmin, ja lopulta redaktori muokkasi lähteiden pohjalta nykyisen Tooran. Vaikka alkuperäiset kirjat eivät ole säilyneet, eri lähteistä peräisin olevat tekstikatkelmat erottuvat poikkeavien tyyliensä ja teemojensa vuoksi, sillä redaktori ei poistanut kaikkia tekstien välisiä ristiriitaisuuksia.

Ennen 1800-lukua useimmat kristityt pitivät Raamattua maailman vanhimpana kirjana ja sen historiallisia kertomuksia erehtymättöminä. Tämä näkökanta kyseenalaistettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä voimakkaammin. Monet 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun arkeologit toivoivat, että Lähi-idän historian tutkiminen osoittaisi Raamatun kertomukset aidoiksi. Käytännössä kävi kuitenkin päinvastoin. Juutalaisten orjuudelle ja paolle Egyptistä ei löytynyt arkeologista näyttöä. Muinaisen Mesopotamian kirjallisuus puolestaan edelsi Raamattua jopa tuhansilla vuosilla.[9]

Abrahamin elämäntarina ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta,[10] vaan se lienee syntynyt pitkän ajan kuluessa useiden eri kirjoittajien luomuksena.[11] Suositun mutta kiistanalaisen hypoteesin mukaan Tooran lähteenä olisi ollut neljä erillistä kirjaa: Jahvisti, Elohisti, Pappiskirja ja Deuteronomium.[12] Tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, millaisia nämä lähteet olivat ja miten ne tulisi ajoittaa.[11] Tunnetuimman version lähdehypoteesista esitti Julius Wellhausen (1844–1918).[13] Hänen mukaansa Jahvisti ja Elohisti olivat toisistaan riippumattomat ja laadittiin 900-luvulla eaa. Deuteronomium syntyi ennen vuotta 622 eaa. Pappiskirja oli lähteistä myöhäisin ja syntyi 500-luvulla eaa. Lopuksi redaktori kokosi neljän lähteensä pohjalta nykyisen Tooran. Wellhausenin mukaan tämä tapahtui joskus vuoden 539 eaa. jälkeen.[14] Wellhausenin hypoteesista muunnelmineen tuli 1900-luvun alkuun mennessä Euroopan tutkijapiireissä erittäin suosittu.[15] Tämän käsityksen mukaan Abrahamista kirjoitti ensimmäisenä Jahvisti aikomuksenaan tuottaa Daavidin ja Salomon valtakuntaa oikeuttavaa propagandaa.[11]

Nykyään pidetään todennäköisenä, että Ensimmäinen Mooseksen kirja hahmottui pääpiirteissään vasta Babylonin vankeuden (597–539 eaa.) aikana tai pian sen jälkeen.[16] Osa tutkijoista ajoittaa Tooran vieläkin myöhäisemmälle kaudelle ja katsoo sen syntyneen hellenismin vaikutuksesta.[17] Erimielisyyttä on myös siitä, missä järjestyksessä lähteet syntyivät.[18] Kaikki lähteet eivät välttämättä olleet kirjallisia, vaan lopulliseen Tooraan koottiin aineistoa runoista, lauluista ja suullisista proosakertomuksista. Todennäköisesti lähteet eivät myöskään kehittyneet toisistaan erillään, vaan ne edustivat yhteisen perinteen jatkuvaa uudelleentulkitsemista.[19]

Voimakkainta babylonialainen vaikutus on 1. Mooseksen kirjan luvuissa 1–11, jotka kuvaavat maailman luomista ja muinaista historiaa. Kertomukset antavat Kaksoisvirranmaan myyteille uuden tulkinnan, joka todistaa Jahven olevan maailmankaikkeuden todellinen luoja ja valtias. Samalla 11 ensimmäistä lukua tarjoavat selityksen pakkosiirtolaisuudelle: ihmiset ovat langenneet syntiin aiemminkin, mistä on ollut seurauksena ankara rangaistus, mutta joka kerta Jumalan armo on lopulta voittanut. Muinaisaikojen historia päättyy kertomukseen Babylonian asukkaiden hybriksestä ja Baabelin tornin sortumisesta. Sitä seuraa kertomus Abrahamista, joka Jumalan siunaamana lähtee Mesopotamiasta ja saapuu luvattuun maahan.[20]

Pääartikkeli: Raamatullinen arkeologia

Englanninkielisen maailman vaikutusvaltaisin Abraham-tutkija oli William F. Albright, joka etsi Vanhan testamentin kertomuksille Raamatun ulkopuolista näyttöä. Tämä tapahtui vertaamalla Vanhan testamentin kertomuksia muinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen ja arkeologisiin löytöihin. Raamatullisen arkeologian kulta-aika sijoittui maailmansotien väliseen aikaan. Orastavan tieteenalan edustajat suhtautuivat työhönsä optimistisesti ja — Roger Mooreyn (1991) sanoin — tarjosivat ”yksinkertaisia arkeologisia vastauksia monimutkaisiin raamatullisiin kysymyksiin”.[21]

Albright piti sekä arkeologiaa että Raamattua pääpiirteissään luotettavina. Erityisen kiinnostunut hän oli patriarkkakertomuksista ja Joosuan valloituksista. Albrightin mukaan Abrahamia ja muita patriarkkoja koskevat tarinat olivat uskottava kuvaus keskipronssikaudella tapahtuneista heprealaisten muuttoliikkeistä.[22] Albrightin näkemysten tueksi asettui joukko vaikutusvaltaisia teologeja ja assyriologeja, tunnetuimpina G. Ernest Wright, John Bright, Ephraim Avigdor Speiser ja Roland de Vaux. He katsoivat arkeologian osoittaneen, että Raamatun kuvaukset patriarkoista olivat vähintäänkin uskottavia.[23] ”Patriarkaalista aikakautta” pidettiin todellisena historian ajanjaksona, ja sen ”löytämiseen” suhtauduttiin eräänä raamatullisen arkeologian suurimmista saavutuksista.[24] Albrightin mukaan:

»Abraham, Iisak ja Jaakob eivät enää ole irrallisia hahmoja, puhumattakaan siitä että he olisivat pelkkä heijastuma Israelin kansan myöhemmästä historiasta; he näyttävät nyt todellisilta aikansa lapsilta, jotka kantavat samoja nimiä, liikkuvat samoilla seuduilla, vierailevat samoissa kaupungeissa – – ja noudattavat samoja tapoja kuin aikalaisensa. Patriarkkakertomuksilla on siis kautta linjan historiallinen ydin, vaikka onkin luultavaa, että alkuperäisten runojen ja myöhempien proosasaagojen pitkä suullinen kertomaperinne on huomattavasti vääristänyt tapaa, jolla Ensimmäinen Mooseksen kirja kertoo alkuperäisistä tapahtumista.»
(W. F. Albright: The Archaeology of Palestine (Penguin Press, 1960)[25])

Erimielisyys vallitsi siitä, kuinka suuri osa Raamatun kertomuksista palautuu historiallisiin tapahtumiin.[24] Ensimmäisen Mooseksen kirjan jakeessa 14:13 mainitaan Abrahamin olleen ʿibri. Tämä on yhdistetty muinaista Lähi-itää asuttaneeseen puolinomadiseen ʿapiru-kansaan, joka mainitaan eräissä 2. vuosituhannen lähteissä. Lähteiden perusteella ʿapirut olivat kuitenkin olemassa koko 2. vuosituhannen ajan, joten maininta ei juuri auta historiallisen Abrahamin ajoittamisessa. Lisäksi luku 14 sopii huonosti kokonaisuuteen ja lienee myöhäinen lisäys. Vaihtoehtoisen hypoteesin mukaan monet Palestiinan kaupungeista autioituivat 2. vuosituhannen alussa. Samoihin aikoihin kirjoitetuissa akkadilaisissa teksteissä mainitaan ”amorilaiset”.[26] Hypoteesin mukaan vaeltavien amorilaisten sota- ja rosvojoukot aiheuttivat kaupunkikulttuurin taantumisen, ja Abraham oli yksi näistä amorilaisista. Raamattu ei kuitenkaan kuvaile Abrahamia amorilaiseksi, eikä myöskään aikalaislähteistä löydy mainintoja paimentolaisten hyökkäyksistä.[27]

Abrahamin historiallisuutta perusteltiin Marista ja Nuzista 1920- ja 1930-luvuilla löytyneillä nuolenpääkirjoituksilla.[28] Marin tekstit kuvailevat 2. vuosituhannella eaa. lampaita kasvattaneita puolinomadeja.[29] Tämä muistuttaa Abrahamin tarinasta, joka myös kuvaa paikoilleen asettuneen väestön ja paimentolaisten vuorovaikutusta. Liikkuvan ja liikkumattoman väestön yhteiseloa on kuitenkin esiintynyt Lähi-idässä koko kirjoitetun historian ajan, ja tällaisia yhteiskuntia on edelleen olemassa.[26] Nuzin hurrinkielisistä teksteistä puolestaan on löydetty tukea Abrahamin perheen syntymä- ja perimysoikeutta koskeville käytännöille[30] sekä Ensimmäisen Mooseksen kirjan 20. luvun kuvaamille sisarusavioliitoille.[26] On kuitenkin epäselvää, voiko yksittäisen kaupungin hurrinkielisen väestön 1300–1400-luvuilla eaa. harjoittamia tapoja yleistää koskemaan koko 2. vuosituhannen eaa. muinaista Lähi-itää.[30] Sisarusavioliittoja koskevia tulkintoja on puolestaan kritisoitu tarkoitushakuisuudesta. Kun tekstiä luetaan ilman Raamatun luomia ennakko-odotuksia, paralleelit katoavat.[26]

Tell el-Muqayyarista vuonna 1854 löytyneet tekstikaiverrukset osoittivat, että sumerit olivat kutsuneet kaupunkiaan nimellä Urim.[31] Laajalti uskotaan, että kaupunki oli sama kuin Abrahamin kotikaupungiksi mainittu ”Kaldean Uur”.[32] Tätä mieltä oli esimerkiksi sotienvälisen ajan huomattavimpiin arkeologeihin kuulunut Leonard Woolley. Vuonna 1936 Woolley julkaisi yleistajuisen kirjan Abraham. Recent Discoveries and Hebrew Origins, jonka kuvaukset muinaisen Lähi-idän kronologiasta, historiasta ja maantieteestä myötäilivät Raamattua.[32] Tutkijat eivät kuitenkaan ole asiasta yksimielisiä, ja Raamatun Uur saattaa todellisuudessa tarkoittaa Harranin lähellä sijaitsevaa Uraa.[32]

Saksassa 1900-luvun alun tieteellistä raamatuntutkimusta hallitsivat Wellhausenin lähdeteoria, joka käsitteli Tooran kirjoitettua historiaa, sekä muotokritiikki, joka oli kiinnostunut Tooraa edeltäneestä suullisesta perimätiedosta.[21] Saksalaisen raamatuntutkimuksen huomattavimmat nimet olivat muotokriitikot Albrecht Alt ja Martin Noth.[33] Arkeologian sijaan he tutkivat tekstin sisäistä todistusaineistoa.[21] Alt ja Noth arvostelivat Albrightin koulukuntaa liiallisesta optimismista ja katsoivat, ettei Abrahamin historiallisuudesta ollut suoraa näyttöä.[23]

Historiallisten tapahtumien sijaan traditiohistoria oli kiinnostunut kansanperinteen alkuperästä. Useiden Vanhan testamentin kertomusten keskeinen teema on maan ja jälkikasvun hankkiminen. Traditiohistorian mukaan tämä heijastaa paimentolaisten halua omistaa laidunmaansa, joille he aluksi olivat asettuneet vain väliaikaisesti. Patriarkaaliset kertomukset käsittelisivät siten pysyvän asutuksen vähittäistä syntyä. Eri ryhmien asutushistoria henkilöityy eri patriarkkoihin, ja kansanperinteiden yhdistyessä ryhmien esi-isille on luotu perimysjärjestys: Abraham, Iisak ja Jaakob. Perinteisen käsityksen mukaan kertomukset syntyivät suullisena kansanperinteenä ja kirjoitettiin muistiin enemmän tai vähemmän lopullisessa muodossaan.[34]

Traditiohistoria tulkitsi Abrahamin paimentolaisuskonnon hahmoksi. Paimentolaisklaani palvoo ”isiensä jumalaa”, ja tämä usko henkilöityy Abrahamiin, joka kohtaa jumalan henkilökohtaisesti ja saa yliluonnollisen lupauksen maasta ja jälkeläisistä. Viitteitä paimentolaisuskontoon on nähty myös Abraham-kertomuksien mainitsemissa pyhissä puissa ja kivissä sekä toistuvissa kuvauksissa alttarien rakentamisesta. Viittaukset El-jumalaan kertoisivat kohtaamisista kanaanilaisten uskonnon kanssa. Vaihtoehtoisesti El on tulkittu alkuperäiseksi ”isien jumalaksi”, jonka tilalle myöhemmin tuli Jahve.[35]

Traditiohistoria tulkitsee Abraham-tarinoiden toisteisuuden todisteeksi niiden taustalla vaikuttaneesta suullisesta perimätiedosta. Kansanperinteeseen oli levinnyt muunnelmia samoista tarina-aihelmista, ja tarinoita kerännyt kirjuri päätyi sisällyttämään muunnelmat kirjaansa erillisinä kertomuksina.[36]

Kirjassaan The Historicity of the Patriarchal Narratives (1974) Thomas L. Thompson kritisoi voimakkaasti Albrightin koulukuntaa. Thompsonin mukaan arkeologia ei ole kyennyt todistamaan yhtäkään patriarkaaliseen aikaan sijoittuvaa kertomusta historialliseksi tai edes todennäköiseksi. Patriarkaalisen ajan erisnimet eivät Thompsonin mukaan todista mitään, sillä niiden tiedetään olleen käytössä uussumerilaiselta ajalta uusassyrialaiselle ajalle.[23] Paralleeleja patriarkaalisten kertomusten ja muiden aikalaislähteiden välillä on vain vähän ja nekin koskevat epäolennaisia seikkoja.[37]

Patriarkaalisissa kertomuksissa puhutaan amorilaisista, mutta tutkimuskirjallisuudessa tällä on harhaanjohtavasti tarkoitettu monia eri kansoja: Levantissa sijainnutta Amurrun kuningaskuntaa, Urin kolmannen dynastian aikaista martu-kansaa sekä Raamatun amorilaisia. Thompsonin mukaan tulisi puhua pelkästään ”varhaisista länsiseemiläisistä”, joiden olemassaolo ei vielä todista ”amorilaisten” dramaattista saapumista patriarkaalisen ajan Palestiinaan. Tutkimuskirjallisuudessa esitetty ajatus Abrahamista amorilaisen aasikaravaanin päämiehenä on siten virheellinen.[23]

Aramealaiset mainitaan patriarkkakertomuksissa toistuvasti. Thompsonin mukaan aramealaisten olemassaolosta on näyttöä vasta 1300-luvulta eaa. lähtien, ja suurin osa aramealaisia koskevista alkuperäislähteistä on peräisin vasta ensimmäiseltä vuosituhannelta eaa. Thompson tulkitsee patriarkaaliset kertomukset alkuperämyyteiksi, jotka valottavat 1. vuosituhannen kansojen taustoja ja esi-isiä. Muinaisen perimätiedon osuus on Thompsonin mukaan hyvin pieni.[37] Sen sijaan miljöökuvaus ja paikannimet viittaavat selvästi rautakauden Palestiinaan. Anakronismit ovat samalla myös kertomusten omaleimaisimpia piirteitä, jotka erottavat Israelin kansanperinteen muusta muinaisen Lähi-idän kertomaperinteestä.[38]

Thompsonin mukaan Ensimmäinen Mooseksen kirja ”ei ole historiallinen teos vaan kokoelma kirjallisia perimätietoja”, joiden historiallisuus ja aikalaiskonteksti tulee arvioida erikseen jokaisen perimätiedon ja kerrostuman kohdalla.[39] Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. luku on Thompsonin mukaan patriarkkakertomusten ainoa kohtaus, jonka alkuperä saattaa olla historiografisessa kirjallisuudessa. Thompsonin mukaan taustalla saattaisi olla kirjallinen selonteko mesopotamialaisten Palestiinaan suuntautuneesta sotaretkestä. Tällaisia sotaretkiä oli todellisuudessa useitakin, mutta se ei tarkoita, että Abrahamin osuus olisi historiallinen. Pikemminkin idän kuninkaiden hyökkäys on erillinen perimätieto, joka pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana liitettiin osaksi patriarkkakertomuksia.[40] Patriarkkojen osuus on Thompsonin mukaan epähistoriallinen ja koko Abraham-kertomuksen myöhäisin kerrostuma.[23]

Thompson myönsi, että Abrahamin nimi oli hyvin vanha. Nimen muinaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että itse tarina olisi yhtä vanha. Thompson arvioi, että monissa tai jopa kaikissa Abraham-tarinoiden lähteenä toimineissa kertomuksissa päähenkilön nimi oli jokin muu.[41] Jahvisti päätti käyttää johdonmukaisesti nimeä Abraham, koska sen kansanetymologia (”kansojen paljouden isä”) sopi tarinan teemoihin (Herra lupaa tehdä Abrahamista suuren kansan).[41] Esimerkiksi Abrahamin muutto Uurista Kanaaniin on Thompsonin mukaan koostettu useista erillisistä perimätiedoista, joista osa kertoi Terahista, osa Abramista ja osa Lootista. Kun kertomukset yhdistettiin, Abraham nousi niiden päähenkilöksi, mutta vanhempi perimätieto näkyy tekstin sisäisissä ristiriitaisuuksissa. Terah saa Abrahamin 70-vuotiaana ja kuolee 205-vuotiaana. Terahin kuoltua Abraham jättää isänsä kodin. Tekstin mukaan Abraham oli tuolloin kuitenkin vasta 75-vuotias.[42]

The Historicity of the Patriarchal Narratives muutti Abraham-tutkimuksen pysyvästi.[7] Vuoteen 1974 saakka Abrahamin historiallisuutta oli pidetty todistettuna tai vähintäänkin todennäköisenä.[43] Vuosituhannen taitteeseen mennessä lähes kaikki tutkijat olivat kuitenkin omaksuneet Thompsonin minimalistisen näkökannan. William G. Deverin (2001) mukaan patriarkkoja tutkittiin perusteellisesti kokonaisen vuosisadan ajan, ja nyttemmin ”kaikki vakavasti otettavat arkeologit ovat luopuneet toivosta”, että Abrahamin, Iisakin tai Jaakobin historiallisuuden tueksi löytyisi jonkinlaista näyttöä.[7]

John Van Setersin mukaan Tooran lähteet eivät olleet erillisiä kirjoja, vaan kyse on perättäisistä redaktion kerrostumista. Deuteronomium (D) kirjoitettiin 700-luvulla eaa. ja se toimi Deuteronomistisen historian johdantona. Pakkosiirtolaisuuden lopulla Jahvisti (J) lisäsi maailman luomisesta Mooseksen kuolemaan ulottuvan selonteon; Abrahamin tarina on yksi näistä ihmiskunnan alkuperää kuvaavista kertomuksista. Lähteenä Jahvisti käytti tarinanpätkiä, joista osa oli kirjallisia ja osa suullista perimätietoa. Pakkosiirtolaisuuden päätyttyä Pappiskirjan (P) laatija lisäsi vielä uutta perimätietoa ja omaa ideologiaansa tukevaa aineistoa. Samalla Abrahamin tarina muokkautui nykyiseen asuunsa.[44]

John Van Seters esitti teoksessaan Abraham in History and Tradition (1975), että koko Tooran lähdehypoteesi oli ajateltava uusiksi. Hän kiisti erillisten kirjojen ja yksittäisen redaktorin olemassaolon. Sen sijaan kukin Tooran kirjoittajista tukeutui edellisiin.[45] Deuteronomistinen historia oli olemassa ensin, mutta se keskittyi Israelin ja Juudan myyttiseen historiaan eikä käsitellyt Abrahamia.[46] Kansanperinteen Abraham-tarinat eivät muodostaneet jatkuvajuonista kertomusta.[47] Nykyisen kertomuksen perusrungon hahmotteli Jahvisti, joka käytti lähteenään Elohistia sekä omia aineistojaan.[11] Jahvistin Van Seters ajoitti 500-luvulla eaa., pakkosiirtolaisuuden aikaan.[45] Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Pappiskirjan laatija teki tarinaan vielä pieniä muutoksia, jolloin Abrahamin elämäntarina saavutti nykyisen muotonsa.[11] Elohisti ei Van Setersin mukaan ole merkittävä erillisen perinteen ja toimitustyön kerrostuma.[44]

Van Seters perusteli tulkintaansa sekä arkeologialla että muotokritiikillä.[45] Yritykset asettaa Abraham 2. vuosituhannen eaa. tilanneyhteyteen ovat hänen mukaansa epäonnistuneet. Sen sijaan Raamatun mainitsemat henkilön- ja paikannimet, perheeseen ja yhteiskuntaan liittyvät käytännöt sekä kuvaukset paimentolaiselämästä osoittavat, että Abraham on 1. vuosituhannen luomus. Anakronismeja ovat esimerkiksi kuvaukset kesyistä kameleista sekä viittaukset filistealaisiin, aramealaisiin ja arabeihin. Abrahamin sotaa idän kuninkaita vastaan ei mainita aikalaislähteissä, eikä Elamin, Babylonian, Assyrian ja heettiläisten tiedetä koskaan liittoutuneen samanaikaisesti yhteistä vihollista vastaan. Yhdenkään valta ei ulottunut Palestiinaan saakka vielä 2. vuosituhannella eaa. Van Seters pitää Abrahamin elämäntarinaa historiantutkimuksen valossa mahdottomana, ja arvioi sen olevan verrattain myöhäinen lisäys Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomukseen.[48]

Van Seters kritisoi traditiohistorian tulkintoja.[34] Anakronismit ovat hänen mukaansa ylittämätön ongelma, sillä Jahve samaistettiin Eliin vasta pakkosiirtolaisuuden aikana. Samoin Jahven painottaminen ainoana oikeana jumalana yleistyy vasta pakkosiirtolaisuuden lähteissä. Van Setersin mukaan Abraham ei harjoita 2. vuosituhannen uskontoa vaan huomattavasti myöhäisempää juutalaisuutta sellaisena kuin pakkosiirtolaisuuden ja sen jälkeisen ajan kirjoittajan sen ymmärsivät.[35] Yksittäisten tarina-ainesten ikä voi vaihdella, mutta kertomusten kerääminen ja järjestäminen oli kirjallista toimintaa.[34] Van Setersin mukaan Abrahamia ei mainita pakkosiirtolaisuutta vanhemmassa profeettakirjallisuudessa, vaan vasta pakkosiirtolaisuuden myötä syntyi tarve hahmolle, jossa henkilöityy Israelin kansa ja sen oikeus esi-isiensä maahan.[49]

John Van Seters pitää Abraham-kertomusten vanhimpina kerrostumina 1) vierailua Egyptin kuninkaan hovissa, 2) Ismaelin syntymää ja Hagarin ensimmäistä karkotusta sekä 3) lupausta Iisakin syntymästä ja Saaran naurusta. Nämä tarinat edustavat pakkosiirtolaisuutta vanhempaa kansanperinnettä, jonka päähenkilönä on myyttinen esi-isä Abraham. Myöhäisempi mutta silti Jahvistia vanhempi kerrostuma on tarina Abimelekista ja Saarasta,[47] joka Van Setersin mukaan on tarkoitushakuinen muunnelma vanhemmasta tarinasta.[50] Kun Abraham ensimmäisen kerran salaa avioliittonsa (1. Moos. 12:10–20), kyseessä on ”viihdyttävä kansantaru, jossa Abraham voittaa nokkeluudessa egyptiläiset ja poistuu maasta mukanaan sekä vaurautta että vaimonsa”. Toinen versio (1. Moos. 20) sen sijaan pyrkii osoittamaan, ettei patriarkka syyllistynyt vääryyksiin. Abraham ei suoranaisesti valehtele, sillä Saara tosiaan on hänen sisarpuolensa. Myöskään kuningas Abimelekiä ei rangaista, vaan Jumala tunnustaa tämän syyttömyyden, ja tilanne ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Niinpä Jumalakaan ei ollut epäoikeudenmukainen. Myöhempi kirjoittaja yrittää näin takautuvasti vaikuttaa tapaan, jolla lukija tulkitsee kertomuksen vanhempia osia. Uudessa kertomuksessa jopa viitataan aiempaan Egypti-episodiin.[36]

Jahvisti kokosi sekalaiset perimätiedot ja yhdisti ne teemalla Jumalan lupaamista jälkeläisistä ja Kanaanin perintömaasta.[51] Myös sukuluettelot ovat Jahvistin lisäystä, samoin erilaiset kehyskertomukset, joiden avulla yksittäiset tarinanpätkät yhdistyvät jatkuvajuoniseksi kokonaisuudeksi. Jahvistin omat kertomukset jakautuvat kahteen ryhmään: vanhemman perimätiedon toisintoihin sekä muunnelmiin itäisen Välimeren alueen kansanperinteen laajalle levinneistä tarina-aihelmista.[52]

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi naamioituneiden jumalten tutkimusretki ihmisten pariin (luku 19). Perimätieto Sodoman ja Gomorran tuhosta oli vanhempi ja laajalle levinnyt (esim. Jesaja 1:9–10), mutta Herran vierailu Abrahamin luona (luku 18) sitoo kertomuksen osaksi laajempaa kokonaisuutta ja antaa Abrahamille sovittelijan roolin, kun jumalallista tuomiota jaetaan. Lootin ja hänen tyttäriensä välinen seksi on Van Setersin mukaan muunnelma vanhemmasta versiosta, jossa jumala saapui tyttärien luokse ja siitti ammonilaisten ja mooabilaisten kantavanhemmat. Jahvistin käsittelyssä muinaiselle mytologialle tyypillinen alkuperämyytti saa huomattavasti pilkallisemman sävyn. Kertomus sidotaan Abrahamin vaiheisiin myös siten, että Jahvisti tekee Lootista Abrahamin sukulaisen.[53] Sodoman ja Gomorran tuhon jälkeen Jahvisti liittää mukaan tarinan Saarasta ja Abimelekistä. Van Setersin mukaan se ei kuitenkaan sovi kokonaisuuteen erityisen hyvin, sillä Saara on tässä vaiheessa jo hyvin vanha ja raskaana.[54]

Seuraavaksi Jahvisti kertoo uuden tarinan Hagarin karkotuksesta, joka tapahtuu Iisakin syntymäjuhlan yhteydessä.[54] Ensimmäinen versio on ismaelilaisten alkuperämyytti, kun taas Jahvistin versio korostaa Jumalan antamia lupauksia.[36] Iisak perii Abrahamin omaisuuden ja Jumalan antamat lupaukset, mutta koska Ismaelkin on Abrahamin poika, hänelle tehdään erillinen lupaus: myös Ismaelin jälkeläisistä tulee suuri kansa eli arabit. Sen jälkeen Abimelek ja Abraham solmivat uuden liiton. Sekin on toisinto vanhemmasta kansanperinteestä. Kun Abimelekin ja Abrahamin ensimmäinen kohtaaminen oli suunniteltu selittämään pois Abrahamin epäoikeudenmukaisuus, käsittelee uusi kohtaaminen Jumalan siunauksia ja niiden merkitystä muille kuin Abrahamista polveutuville kansoille.[54]

Iisakin uhraamisesta kertova tarina hyödyntää jälleen suosittua aihelmaa: jumala vaatii rakkaan lapsen uhraamista, mutta viime hetkellä paikalle ilmaantuu korvaava uhrieläin (vrt. Ifigeneia). Jahvisti kuvailee tapahtumaa koetukseksi ja korostaa, että koska Abraham selviytyi koettelemuksestaan, Iisak perii hänen siunauksensa. Iisakin vaimon etsintä on Jahvistin toisinto Jaakobin avioliitosta (29:1–14), josta kertova perimätieto on Jahvistia vanhempaa. Kummassakin kertomuksessa mies kohtaa kaivolla naisen, ja tämä johtaa sukulaisten väliseen avioliittoon. Jahvisti painottaa lisäksi, että rukouksiin vastataan Jumalan johdatuksella.[54]

Jahvistin tulkinnassa liiton takeeksi riittää pelkkä kuuliaisuus, ja liitto ulottuu myös Abrahamin jälkeläisiin.[51] Pappiskirjan lisäys on ympärileikkaus liiton merkkinä, mikä heijastaa diasporassa elävän yhteisön tarvetta erottua muista. Pappiskirja käyttää Jumalasta nimeä El Šaddai, sillä Jahven nimi ilmoitettiin Pappiskirjan mukaan vasta Moosekselle. Myös liittoa korostava nimenvaihdos on Van Setersin mukaan Pappiskirjan lisäys, ja alkutekstissä päähenkilöiden nimet olivat alusta pitäen Abraham ja Saara.[51] Saaran hautaaminen kuvaillaan tarkasti ja se tapahtuu ilman uskonnollisia seremonioita, mitä Van Seters pitää Pappiskirjan kannanottona vainajien palvontaa vastaan. Oletetusta hautapaikasta tuli joka tapauksessa pyhiinvaelluskohde sekä juutalaisille, kristityille että muslimeille.[55] Maininnat idän kuninkaista lienevät kaikkein myöhäisin kerrostuma, joka syntyi vasta hellenistisellä kaudella.[11]

• Raamatun historiallisuus

• Campo, Juan Eduardo: Encyclopedia of Islam. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-1-4381-2696-8. Google-kirjat (viitattu 7.10.2021). (englanniksi)
• Ernst, Carl, W.: How to Read the Quran. A New Guide, with Select Translations. Edinburgh University Press, 2011. ISBN 978-0-7486-5070-5.
• Gmirkin, Russell: Berossus and Genesis, Manetho and Exodus. Hellenistic Histories and the Date of the Pentateuch. New York & London: T&T Clark, 2006. ISBN 978-0-567-13439-4. Google-kirjat (viitattu 9.12.2020). (englanniksi)
• Dever, William G.: What Did the Biblical Writers Know and When Did They Know It? What Archeology Can Tell Us About the Reality of Ancient Israel. Grand Rapids, Michigan: Wm. B. Eerdmans Publishing, 2001. ISBN 978-0-8028-2126-3. Google-kirjat (viitattu 13.10.2021). (englanniksi)
• Hoffman, Daniel: The Abraham Chiasm: The Structure of the Abrahamic Narrative of Genesis (PDF) Knowing Scripture. 15.12.2016. Viitattu 11.10.2021. (englanniksi)
• Kugler, Robert & Hartin, Patrick: An Introduction to the Bible. Grand Rapids, Michigan: Wm. B. Eerdmans, 2009. ISBN 978-0-8028-4636-5. Google-kirjat (viitattu 9.12.2020). (englanniksi)
• Lichtenstein, Murray & Rothkoff, Aaron & Hirschberg, Haïm Z’ew: Terah (Encyclopaedia Judaica) Encyclopedia.com. 29.5.2018. Viitattu 9.11.2021. (englanniksi)
• Mark, Joshua J.: Bible World History Encyclopedia. 2.9.2009. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
• Mark, Joshua J.: Eridu Genesis World History Encyclopedia. 7.5.2020. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
• Mark, Joshua J.: Ur World History Encyclopedia. 28.4.2011. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
• Moorey, Peter Roger Stuart: A Century of Biblical Archaeology. Louisville, Kentucky: Westminster John Knox Press, 1991. ISBN 978-0-664-25392-9. Google-kirjat (viitattu 14.10.2021). (englanniksi)
• Pardee, Dennis: The Historicity of the Patriarchal Narratives: The Quest for the Historical Abraham by Thomas L. Thompson. (Kirja-arvostelu.) Journal of Near Eastern Studies, July 1977, 36. vsk, nro 3, s. 222–224. The University of Chicago Press. JSTOR. Viitattu 13.10.2021. (englanniksi)
• Pardee, Dennis: Abraham in History and Tradition by John van Seters. (Kirja-arvostelu.) Journal of Near Eastern Studies, April 1979, 38. vsk, nro 2, s. 146–148. The University of Chicago Press. JSTOR. Viitattu 13.10.2021. (englanniksi)
• Saarisalo, Aapeli: Raamatun sanakirja. 7. painos (2. uudistettu painos 1965). Korkeakoski: Data Universum, 2005. ISBN 952-5367-39-8.
• Saarnivaara, Uuras: Voiko Raamattuun luottaa? Raamatun johdanto-oppi, historia, arkeologia ja tulkinta. Toinen korjattu painos. Suolahti: Ev.lut. Herätysseura, 1982. ISBN 951-689-055-5.
• Sarna, Nahum ym.: Abraham (Encyclopaedia Judaica) Encyclopedia.com. 21.5.2018. Viitattu 7.10.2021. (englanniksi)
• Thompson, Thomas L.: The Historicity of the Patriarchal Narratives. The Quest for the Historical Abraham. Harrisburg, Penssylvania: Trinity Press International, 2002. ISBN 1-56338-389-6. Archive.org (viitattu 14.10.2021). (englanniksi)
• Van Seters, John: Abraham (Encyclopedia of Religion 1987) Encyclopedia.com. 18.5.2018. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
• Van Seters, John: The Pentateuch. A Social-Science Commentary. Sheffield: Sheffield Academic Press, 1999. ISBN 1-84127-027-X. (englanniksi)
• Zelkowitz, Marvin V.: Documentary hypothesis overview (PDF) cs.umd.edu. University of Maryland: Department of Computer Science. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)