Australian alkuperäiskansat

Pääartikkeli: Australian esihistoria

Ensimmäiset asukkaat saapuivat Australiaan Aasiasta Kaakkois-Aasian saarten kautta noin 70 000 vuotta sitten.[6] Sen mahdollisti nykyistä matalammalla ollut merenpinta, jolloin maasiltoja pitkin liikkuminen onnistui. Joissakin paikoissa oli kuitenkin täytynyt käyttää veneitä, mikä oli maailmanhistorian vanhinta tunnettua merenkäyntiä. Noin 35 000 vuotta sitten asutus oli levittäytynyt koko mantereelle, myös koillis- ja kaakkoiskolkkiin. Tasmaniasta tuli saari noin 13 500–8 000 vuotta sitten merenpinnan noustessa, jolloin sinne levittäytynyt väestö jäi muista eristyksiin.

Alkuperäiskansoilta on löytynyt todisteita tuhkauksesta jo 40 000 vuoden takaa, ruumiin koristelusta 30 000 vuoden takaa ja pitkistä tavaroiden kauppamatkoista 10 000 vuoden takaa. On epäselvää tapahtuiko muuttoliike Australiaan yhdessä vai useammassa aallossa. Alueella ei kuitenkaan ole nykytiedon mukaan elänyt ruumiinrakenteeltaan nykyihmistä (Homo sapiens sapiens) alkukantaisempia ihmisiä. Australian koillisosista löytyneet pääkallot antavat merkkejä kahdesta ruumiinrakenteeltaan erilaisesta ihmistyypistä, ja nykykäsitys on melko yksimielinen siitä, että populaatiossa oli suurta vaihtelua. Joidenkin väitteiden mukaan eräs Murray-joella elänyt ihmisryhmä olisi harjoittanut itsensä koristelua kalloa muokkaamalla, mikä olisi johtanut erilaiseen ulkonäköön.[7]

Osa Australian alkuperäiskansoista on muista nykyisistä alkuasukkaista fyysisesti selvästi poikkeavia negriittejä. Heitä on kutsuttu myös pygmeiksi, sillä miesten keskipituus on 140–150 cm ja naisten 15–30 cm vähemmän. Heitä asuu edelleen Pohjois-Queenslandissa, mutta viime vuosikymmeninä heidän yhteisönsä ovat sekoittuneet muihin alkuasukaskansoihin. Joidenkin tutkijoiden mukaan nämä negriittikansat ovat Australian ensimmäisten asukkaiden jälkeläisiä ja vanhempaa perua kuin muut, vasta kolmannessa muuttoaallossa saapuneet alkuasukkaat, jotka tultuaan syrjäyttivät negriitit. Joidenkin mukaan kysymys siitä, tapahtuiko Australian asuttaminen yhdessä vai kolmessa vaiheessa, ja se, ketkä olivat maanosan ensimmäisiä asukkaita, politisoitui 1960-luvulla yhtenäisyyttä korostavan aboriginaalien poliittisen liikkeen synnyn myötä.[8]

Brittien saapuessa vuonna 1788 aboriginaalit asuttivat koko mannerta ja olivat sopeutuneet kirjaviin ilmasto- ja luonnonoloihin aina kuumankosteista sademetsistä kuiviin autiomaihin.[9] Arviot alkuperäisväestön lukumäärästä vaihtelevat 300 000 ja yli miljoonan välillä.[10]

Alkuperäiskansat puhuivat yli kahtasataa kieltä. Useimmat ihmiset olivat kaksi- tai useampikielisiä. Sekä kielet että ihmisheimot olivat jakautuneet alueittain. Alueellisesti jakautuneita heimoryhmiä saattoi olla jopa viisisataa. Heimojen jäsenet muodostivat keskenään omalaatuisen tapakulttuurin, mutta ne eivät olleet taloudellisesti tai poliittisesti järjestäytyneitä. Useat heimot on nimetty ja jaoteltu niiden puhuman kielen mukaan, mutta tämä on harhaanjohtavaa, koska heimot muodostui pikemminkin asuinpaikan ja yhteisön mukaan. Minkäänlaista tietoisuutta etnisestä tai kansallisesta identiteetistä ei ollut. Myöskään heimojen väliset kulttuurierot eivät noudatelleet ekologisia alueita. Eri ryhmät olivat voimakkaassa kanssakäymisessä toistensa kanssa, kulttuurivaihtoa tapahtui laajalti ja erilaisia verkostoja muodostui sukulaisuuksien, avioliittojen, vaihtokaupan ja uskonnollisen kanssakäymisen myötä. Heimojen väliset raja-aidat ja konfliktitilanteet samoin kuin ”etnosentrismi” olivat yleisempiä tiheämmin asutuilla, luonnonvaroiltaan rikkaammilla alueilla.

Varsinkin aikaisemmissa ihmisrotujen luokitteluissa heistä käytettiin myös nimitystä australidit.

Ennen eurooppalaisasutuksen tuloa ainoastaan pohjoisrannikolla eläneet aboriginaalit kohtasivat ulkopuolisia ihmisiä. Jo ennen 1700-lukua Indonesian saaristosta peräisin olleet makassarikauppiaat alkoivat tehdä merimatkoja Arnheminmaahan, mistä he keräsivät merimakkaraa viedäkseen sitä Kiinaan. Heillä oli merkittävä vaikutus paikalliseen taiteeseen, musiikkiin, rituaaleihin ja työvälineisiin. Koillisessa Cape Yorkin niemimaalla on nähtävissä Uudesta-Guineasta peräisin olevien papualaisten vaikutus etenkin jousissa ja nuolissa, kanooteissa sekä naamioituna harjoitettavissa rituaalitansseissa ja rummun käytössä. Nämä vaikutukset eivät kuitenkaan levinneet syvemmälle maahan.[11]

Taiteilija Thomas Bainesin maalaus, jossa hän itse esiintyy alkuasukkaiden kanssa.

Vuonna 1788 alkoi brittiläinen asutus alueella. Uudisasukkaiden voimakas kulttuuri rajoitti alkuperäisväestön itsehallintoa ja perinteistä elämäntapaa. Aboriginaalit joutuivat tekemään kompromisseja ja muuttamaan elintapojaan sopeutuakseen uudisasukasväestöön. Ensimmäiset kontaktit olivat usein epäileviä mutta kuitenkin ystävällismielisiä. Vaikka Lontoosta tuli määräys taata alkuperäisväestön oikeudet ja kohdella heitä Britannian alamaisina, kehittyi uudisasukkaitten ja paikallisten välille pian kitkaa, pitkää konfliktien sarjaa aboriginaalien ja siirtolaisten kanssa kutsutaan Australian rajaseutusodiksi. Keskinäinen kommunikaatio oli hyvin vähäistä ja kulttuurilliset erot suuret. Sittemmin eurooppalaisasutus laajeni sisämaahan aboriginaalien maille ja oli ristiriidassa heidän pyhänä pitämiensä maanomistustensa kanssa.[11]

Uudisasukkaiden mukana tulleisiin kulkutauteihin ja väkivaltaisissa konflikteissa kuoli runsaasti alkuperäisväestöä. Australian kaakkoisosassa alkuperäisväestön määrä väheni niin radikaalisti, että heidän kaikkien uskottiin pian kuolevan. Sittemmin huolestuneisuus humanitäärisistä asioista sai siirtokunnan laatimaan lakeja alkuperäisväestöstä huolehtimiseksi, ensimmäisenä vuonna 1856 Victoriassa. Alkuperäisväestö siirrettiin reservaatteihin, ja heille annettiin ruokaa ja vaatteita. Lait eivät kuitenkaan suoneet alkuperäisväestölle minkäänlaista asemaa yhteiskunnan jäseninä, ja heidän tilanteensa vain heikkeni, kun heidät oli häädetty perinteisiltä asuma-alueiltaan, missä he olisivat selviytyneet metsästämällä ja keräilemällä.[11]

Aseellista toimintaa seurasi pyrkimys sopeuttaa aboriginaalit yhteiskuntaan. Aboriginaalien ja eurooppalaisten lapsia otettiin huostaan aina 1940-luvulle saakka. Köyhyys oli ja on edelleen merkittävä ongelma alkuperäisväestön keskuudessa.[11]

1920- ja 1930-lukujen taitteessa perustettiin alkuperäisväestölle suoja-alueita, mutta useat aboriginaalit joko halusivat itse tai pakotettiin asumaan kaupunkien reuna-alueille, missä he muodostivat kielellisesti ja heimollisesti monimuotoisia yhteisöjä. Pian syntyi uudenlainen elämänmuoto aboriginaalien keskuuteen, joka kuului rakenteellisesti laajemmin australialaiseen yhteiskuntaan. 1960-luvun lopulla viimeisetkin perinteistä elämänmuotoaan harjoittaneet alkuperäisasukkaat muuttivat Isolta Hiekka-aavikolta kaupunkeihin. Perinteisten elämänmuotojen ja tapojen perinne kuitenkin säilyi jossakin määrin muotoaan muuttaneena uusissa kaupunkiyhteisöissä Australian kaakkois-, lounais- ja keskisissä itäosissa. 2000-luvulle tultaessa on ollut havaittavissa kulttuurillista elpymistä. Australian keski- ja pohjoisosissa perinteinen elämäntapa säilyi hieman muotoaan muuttaneena. Syrjäseuduilla alkuperäisasukkaitten on yhä mahdollista elää pitkälti samalla tavoin kuin ennen eurooppalaisen uudisasutuksen tuloa, kuitenkin lain puitteissa.[11]

1900-luvun loppua kohti tultaessa alkoi esiintyä vaatimuksia Australian valtionhallintoa kohtaan anteeksipyynnöstä alkuperäisasukkaita kohtaan. Vuosikymmeniä hallitus kieltäytyi pyytämästä anteeksi alkuperäisasukkaiden kohtelua, mutta helmikuussa 2008 pääministeri Kevin Rudd antoi julkisen, virallisen anteeksipyyntönsä aboriginaaleille.[12]

Ihmisten väliseen kanssakäymiseen vaikutti uskonnon lisäksi hyvin paljon perhesuhteet. Aboriginaaleilla oli hyvin pieni määrä sukulaisuutta ilmaisevia sanoja, mutta niiden merkitys oli laaja. Esimerkiksi tietty sukulaisuutta merkitsevä termi, kuten isä, saattoi tarkoittaa varsinaisen isän lisäksi myös tämän veljiä eli setiä, samaten äidin siskot olivat yhtä lailla äitejä. Nuoremman sukupolven edustajien täytyi osoittaa kunnioitusta ja tottelevaisuutta kaikkia ”isejään” ja ”äitejään” kohtaan, ja vaati niitä seuraavalta, nuoremmalta sukupolvelta. Tällaiset käytännöt eivät kuitenkaan vaikuttaneet emotionaalisiin suhteisiin, vaan suhde lähisukulaisiin oli läheisempi kuin muihin samalla hierarkiatasolla oleviin. Sukulaisuuskäytännöt kuitenkin muodostivat selkeän käyttäytymisen ohjenuoran. Lapsilta käytäntöjen noudattamista ruvettiin vaatimaan vasta aikuisuuden kynnyksellä. Avioliiton kanssa sukuun tulleiden asema oli usein samanlainen kuin verisukulaisiin. Ohjenuorat myös osoittivat kenen kanssa olisi mahdollista mennä naimisiin.[11]

Vastavuoroisuuden periaate oli keskeisessä osassa aboriginaalien sukulaisuussuhteissa ja avioliitossa. Avioliitto ei ollut ainoastaan kahden ihmisen välinen suhde, vaan se yhdisti kaksi perhettä tai sukua, joilla, usein jo ennen liiton vahvistamista, oli samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Yleinen käytäntö koko Australian alueella oli, että he jotka saivat vaimon maksoivat tästä vastapalveluksen muodossa saman tien tai myöhemmässä vaiheessa. Yksinkertaisimmassa muodossaan vastavuoroisuus tarkoitti sitä, että miehet vaihtoivat sisaria ja naiset veljiä. Lapsien kihlaus oli yleistä ja saatettiin tehdä jo ennen kummankaan osapuolen syntymää. Avioliiton tunnustamiseen riitti usein että pariskunta eli julkisesti yhdessä ja täytti toisiaan sekä toistensa perheitä kohtaan tiettyjä velvollisuuksia. Sitova velvoitus näihin kuitenkin muodostui vasta lapsen syntymän jälkeen. Kaikkien ihmisten odotettiin avioituvan. Tyttö piti tavallisesti naittaa jo ennen murrosikää ja ihanteellinen sulhanen oli iältään vanhempi. Kuitenkin joissakin tapauksissa mies saattoi ottaa vaimokseen vanhemman lesken. Avioliittojen solmimiseen oli myös muita keinoja, kuten karkaaminen ja kaappaaminen sukuriitojen tai tappelujen keskeltä. Myös leskeksi jäänyt nainen saattoi joutua menemään naimisiin kuolleen miehensä veljen kanssa.[11]

Useimmilla miehillä oli kerrallaan vain yksi vaimo, mutta moniavioisuus oli myös sallittua ja hyväksi katsottua. Tavallisesti moniavioisissa liitoissa vaimoja oli kaksi tai kolme. Ison hiekka-aavikon alueella enimmäismäärä oli viisi tai kuusi, tiwi-heimolla 29 ja yolngu-heimolla 20–25 – useimmilla miehillä vaimoja oli 10–12. Useamman kuin yhden vaimon omistaminen oli usein merkki taitavuudesta, mutta myös taloudellisilla seikoilla oli merkitystä. Jotkut vaimot jopa painostivat miehiään ottamaan lisää vaimoja, jotta perheeseen tulisi lisää ruokaa ja lastenhoito helpottuisi. Purkaakseen avioliiton nainen saattoi yrittää karata. Mies sen sijaan pystyi antamaan pettymykseksi osoittautuneen vaimon jollekin toiselle tai eroamaan tästä.[11]

Lapsen sielun uskottiin tulevan sikiöön uniajasta. Varhaislapsuudessa lapselle läheisin henkilö oli äiti, mutta myös muut henkilöt osallistuivat läheisesti lapsen kasvattamiseen. Imettäminen lopetettiin lapsen ollessa 2–3-vuotias, mutta se saattoi jatkua jopa viiden tai kuuden vuoden ikään saakka. Ympäröivän elämän mukana lapsi oppi ja tälle opetettiin yksityiskohtaisesti oikeaoppiset käytöstavat liittyen sukulaisuussuhteiden mukaisiin käyttäytymisnormeihin. Pienet lapset kulkivat äitinsä ja muiden naisten mukana ruoankeruussa. Tytöt jatkoivat tätä myös vanhempina, mutta pojat jätettiin vanhemmiten enemmän oman onnensa nojaan.[11]

Tytöille kasvu aikuisuuteen ja avioliittoon kävi ennalta määrätyn kaavan mukaisesti. Tavallisesti jo ennen murrosikää tytöt olivat oppineet keräämään ruokaa ja siirtyivät elämään aviomiehensä kanssa. Sen sijaan poikalasten elämä muuttui merkittävästi aikuistumisen myötä valmistauduttaessa rituaaliin. Poikien tulevaisuus oli pitkälti vanhempien miesten päätettävissä. Aikuistumisriitin ajankohta vaihteli alueittain: Isolla Hiekka-aavikolla se oli 16, Kimberleyssä 12, aranda-heimon keskuudessa vähintään 10–12 ja koillisessa Arnhem Landissa 6–8 vuotta. Yleisesti ottaen poika oli valmis aikuistumisriittiin, kun hän oli saavuttanut murrosiän ja merkit parran kasvusta alkoivat näkyä.[11]

Aboriginaalien keskuudessa aikuistumisriitti oli symbolinen kuoleman herättäminen, minkä johdosta alkoi uusi elämä aikuisena. Kun riitin kohde lähti leiristään, naiset voivottelivat ja ääntelivät muulla tavoin symboloidakseen myyttisen olennon ääntä, jonka sanottiin nielaisevan nuorukaisen ja oksentavan tämän takaisin uuteen elämään. Aikuistumisriiteissä laulettiin lauluja ja harjoitettiin rituaaleja, joilla oli myös opetuksellinen tarkoitus. Suurimmassa osassa Australiaa myös ympärileikkaus oli tärkeä rituaali. Muita laajalti suoritettuja rituaaleja olivat syväviilto eli loven tekeminen virtsaputkeen, joka oli merkittävässä osassa pyhässä salaisessa rituaalissa, nenän väliseinän lävistäminen, hampaiden vetäminen (keskeinen osa aikuistumisriittiä Uudessa Etelä-Walesissa), veren vuodattaminen kädestä tai siittimen lovesta, hiusten poistaminen, arpien tekeminen ja tulella leikkiminen. Naiselle murrosikä merkitsi täydellistä tai ainakin osittaista eristäytymistä, minkä jälkeen heidät koristeltiin ja puhdistettiin rituaalisesti. Joillakin alueilla rituaaliin kuului neitsyyden vieminen tai immenkalvon puhkaiseminen, mutta yleisesti ottaen naisten aikuistumista ei juhlittu rituaalimuodossa.[11]

Ympärileikkauksen jälkeen pojat osallistuivat entistä enemmän aikuisten puuhiin. He eivät kuitenkaan saaneet saman tien mennä naimisiin, vaan heidän täytyi käydä läpi muita rituaaleja, kuten esimerkiksi juuri syväviilto. Miehen naimisiinmenoikää viivytettiin lähemmäs kolmeakymmentä, kun vaimon ikä saattoi olla 12–13 vuotta. Miehen aikuistumisrituaali oli esimakua uskonnolliselle toiminnalle, johon kaikki miehet osallistuivat. Se merkitsi myös useiden käytännön elämään liittyvien asioiden oppimista. Aikuisuus lisäsi vaikutusvaltaa, mutta toi myös velvollisuuksia. Suuri määrä tietoa piti saada kulkemaan eteenpäin nuoremmille sukupolville. Prosessi jatkui koko eliniän.[11]

Aboriginaaleilla ei ollut päälliköitä tai muita instituutioita, joille poliittinen valta olisi keskitetty. Jossakin määrin aboriginaaliyhteisöissä oli sekä hierarkkisia että egalitaristisia piirteitä. Tasa-arvo oli vallalla lukuun ottamatta kuitenkaan naisten asemaa. Kuitenkin tietyillä alueilla, kuten koillisessa Arnhem Landissa, Bathurstilla ja Melvillellä, läntisellä Cape Yorkin niemimaalla sekä aranda-kansan keskuudessa Australian keskiosassa on löytynyt todisteita vahvoista hengellisistä johtajista, joiden valta ylsi myös maallisiin asioihin. Ikä ja sukupuoli määräsivät ihmisen aseman yhteiskunnassa. Suurimmillaan eriarvoisuus tuli esille uskonnollisissa asioissa. Naisia ei päästetty miesten salaisiin ja pyhiin rituaalitoimituksiin, ja miehillä etuoikeuksien määrä kasvoi iän myötä heidän oppiessaan asioita oppimisriiteissä. Aboriginaalikulttuurit olivat kuitenkin melko vapaita sikäli, että miehelle ei ollut mitään sosiaalista estettä edetä uskonnolliseksi johtajaksi mikäli vain hänen omat kykynsä siihen riittivät.[11]

Perinteisesti suurimmat erimielisyyksien aiheet liittyivät naisiin, uskonnollisiin asioihin ja kuolemiin. Jotkut naiset riitelivät aviomiestensä kanssa, karkasivat ja lähtivät kaikkien sääntöjen vastaisesti toisen miehen matkaan. Tällainen käytös aiheutti vakavia riitoja sukujen kesken. Pyhien lakien rikkomista pidettiin kaikkein vakavimpana rikoksena. Kuolemantapauksien sattuessa, olivat ne sitten luonnollisia tai tapaturmaisia, etsittiin usein ”murhaaja” ylemmiltä voimilta kysymällä, ja mahdollisesti tätä kohtaan suoritettiin rangaistustoimenpiteitä.[11]

Aboriginaalikulttuureissa lain ja järjestyksen ylläpito järjestettiin hyvin paikallisesti. Suku piti keskenään jäsenensä kurissa ja kaikki noudattivat käytäntöä ylläpitää rauhaa. Myöskään tuomioistuimia ei pahemmin ollut lukuun ottamatta Murray-joen alaseutua, missä klaanien päämiesten neuvosto neuvotteli ongelmista ja valituksista.[11]

Vaikka aboriginaalien yhteiskuntaa ei suoranaisesti hallittukaan gerontokraattisesti, olivat merkittävät henkilöt helposti erotettavissa. Tavallisesti he olivat vanhempia miehiä, joiden vahva asema juonsi juurensa uskonnollisesta ja henkilökohtaisesta asemasta.[11]

Kalliomaalaus

Australian alkuperäisasukkaiden pyhiin rituaaleihin kuului olennaisesti dramaattiset esitykset, joissa käytettiin monimutkaisia tanssiliikkeitä. Myös muissa seremonioissa mukana oli tanssia, pantomiimiä ja laulua viihde- ja rentoutumistarkoituksessa. Laulujen tyyli vaihteli Keski-Australian ja Ison hiekka-aavikon kolmesta tai useammasta toistetusta sanasta koostuneista kupleteista huolitelluimpiin Arnhem Landin lauluihin, joissa aiheet olivat mielikuvituksellisia ja sanoilla muodostettiin kuvia ja maisemia. Varsinaista runoutta aboriginaaleilla ei ollut. Pyhissä seremonioissa lauletuissa mystisissä lauluissa oli satoja säkeistöjä. Myös jokapäiväisessä elämässä laulettiin paljon erilaisia lauluja. Pohjoisessa soitettiin instrumentaalimusiikkia didgeridoolla ja rytmikapuloilla. Eteläisillä alueilla ja keskiosissa myös bumerangia käytettiin soittimena.[11]

Aboriginaaleilla on myös hyvin rikas suullisten kertomusten perinne. Pyhien mytologisten kertomusten ohella myös jokapäiväisestä elämästä kertovia satuja ja tarinoita on paljon, joko historiallisesti tosia tai keksittyjä. Monista tarinoista liikkuu useanlaisia versioita riippuen kerrontatilanteesta ja kertojasta.[11]

Eri aboriginaalikulttuureissa on omanlaisensa kuvataiteen tyyli. Pyhistä esineistä ja asioista kertova taide tjurunga on keskittynyt pääasiassa Arandan alueelle, mutta sitä on nähtävillä suurella alueella Australiaa. Keski-Australiassa erityisen merkittävää oli vartalon koristelu rituaaleja varten muun muassa verellä ja okralla. Kaikkialla Australiassa pyhiin rituaaleihin tarvittiin tietynlaisia esineitä, joista kuitenkin suurin osa kertakäyttötavaraa. Ajatuksena olikin ollut valmistaa esine tiettyä rituaalia varten.[11]

Erityisesti Arnhem Landissa, mutta myös muualla, on piirretty okralla tuoheen. Tällaisia kuvia on pääasiassa käytetty aikuistumisriiteissä noviisin neuvomiseen. Läntisessä Arnhem Landissa hahmot piirrettiin avoimeksi jätetylle taustalle ja yleistä oli piirtää myös eläinten ja ihmisten sisäelimet näkyviin. Kallio- ja luolamaalauksissa on esitetty muun muassa erilaisia autiomaan rituaaleja.[11]

Nykyisin Australian valtio maksaa aboriginaaleille ja puoliverisille aboriginaaleille kuukausittaista tukirahaa. Australiassa on myös ainakin Melbournen ja Alice Springsin läheisyydessä suuria aboriginaalihostelleja joita valtio ylläpitää, ja joissa geeniperimältään aboriginaaliksi itsensä todistava saa ilmaisen vuodepaikan ja muonituksen. Tämä kuukausittain maksettava sosiaalietuisuus herättää paljon keskustelua maan mediassa ja siitä kuulee väittelyä puolin ja toisin. Pääasiassa eurooppalaisten siirtolaisten jälkeiset vastustavat kuukausittaista maksua ja perustelevat monesti vaatimustaan aboriginaalien alkoholismin kasvulla, ja sillä etteivät he ole avustuksista huolimatta halukkaita elämään sisällä heidän tämän päivän yhteiskunnassaan.[15]

Kuitenkin 1800-luvun lopulta aina 1970-luvulle oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että aboriginaaleilta riistettiin oikeus heidän palkkoihinsa. Monissa tapauksissa tämä tarkoitti palkan varastavia korruptioituneita virkamiehiä ja työnantajia, tämä osittain esti aboriginaaliväestön adaptoitumista ympäröivään eurooppalaisten siirtolaisten yhteiskuntaan. Australian liittovaltiot ja kirkot ovat myös vaikeuttaneet asiasta puhumista ja tietojen julkistamista, pääasiassa Australiassa vallitsee yleinen vastahakoisuus rahojen takaisin maksussa.[15]

Yleinen käytäntö myös oli, että jos työnantajat eivät maksaneet rahapalkkaa, he maksoivat työn aboriginaaleille kääretupakalla ja viinalla, mikä selittää suuren prosentuaalisen alkoholismin heidän joukossaan. Tunnetaan myös tapaus, jossa aboriginaalimies on työskennellyt karjapaimenena 60 vuotta kuolemaansa asti aloittaen kymmenvuotiaana. Hän sai taskurahaa ainoastaan kerran vuodessa rodeon aikaan, ja hänen kuollessaan hänen työnantajansa hänelle luomalla säästötilillä, johon hänellä ei ollut oikeutta, oli jäljellä 99 dollaria.[15]

Jälkeenpäin on tunnustettu, että Australian vahva talous on pääasiassa saavutettu aboriginaaleja hyväksikäyttäen.[15] Yhden arvion mukaan pelkästään Queenslandin osavaltio on aboriginaaleille velkaa 500 miljoonaa dollaria kolmen vuosikymmenen ajan teetetystä työstä.[16]

Osittain tämän vuoksi nykyisin Australian alkuperäiskansoja koskevat monet ongelma, kuten köyhyys, alhainen koulutustaso, sairaudet, alkoholismi ja rikollisuus. Vuonna 2002 74 prosenttia yli 15-vuotiaista alkuperäisasukkaista kertoi asuinalueella olevan ongelmia. Yleisimmät ongelmat olivat varkaudet (43 %), alkoholi (34 %) ja vandalismi, graffitit sekä omaisuuden tuhoaminen (33 %). 82 prosenttia koki kokeneensa stressiä viimeisen vuoden aikana. Yleisimmät syyt olivat perheenjäsenen tai läheisen ystävän kuolema (46 %), vakava sairaus tai vammaisuus (31 %) ja työttömyys (27 %). Syrjäalueilla läheisen kuoleman (55 %) jälkeen suurimmat syyt olivat tungos kotona (42 %) sekä alkoholiin tai huumeisiin liittyvät ongelmat (37 %). Vähintään 18-vuotiaat alkuperäisasukkaat kokivat stressiä 1,5 kertaa todennäköisemmin kuin muut.[14]

Vuonna 2002 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan alkuperäiskansojen kulttuuri ei ole erityisemmin elpynyt vuodesta 1994. Hieman yli puolet alkuperäisväestöstä kokee kuuluvansa johonkin klaaniin, heimoon tai kieliryhmään. Perinteisillä asuinalueillaan asuvien määrä on vähentynyt. Myöskään perinteisten kielten puhuminen kotona ei ole lisääntynyt (noin 1/8). Syrjäisillä alueilla kulttuurillinen elpyminen oli ollut voimakkaampaa.[14]

Aboriginaalien pyhälle vuorelle, Ulurulle, kiipeäminen kiellettiin vuonna 2019. Päätöksen sulkemisesta teki Uluru-Kata Tjutan kansallispuiston hallitus jo vuonna 2017 tavoitteenaan suojella aboriginaalien kulttuuriperintöä.[17]

Alkuperäisväestöllä on myös muita enemmän terveysongelmia. Erityisesti esiintyy paljon sokeritautia, sydänvikoja ja hengitysongelmia. Vuonna 2002 ilmoitti 44 % alkuperäisasukkaista terveydentilakseen erinomaisen tai erittäin hyvän, 32 % hyvän ja 23 % heikoksi. Vähintään 18-vuotiaat alkuperäisasukkaat ilmoittivat terveydentilakseen heikon kaksi kertaa yhtä todennäköisesti kuin muut. Myös vammaisuuden tai pitkäaikaissairauden todennäköisyys oli 1,5-kertainen.[14] Vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan Australian alkuperäisväestöllä on muihin verrattuna 26-kertainen todennäköisyys sairastua dementiaan. Nuorimmat dementiasta kärsivät olivat 45-vuotiaita.[18]

Myös työttömyys on todennäköisempää alkuperäisasukkaiden keskuudessa kuin muilla. Työllisyystilanne on kuitenkin parantunut vuodesta 1994 vuoteen 2002 tultaessa. Vuonna 2002 alkuperäisasukkaiden palkkataso oli vain 59 % muun väestön palkkatasosta. Myös koulun kesken jättäminen sekä muutoin alhainen koulutustaso on alkuperäisasukkaiden keskuudessa suurempaa kuin muilla.[14]

Vuonna 2002 24 prosenttia vähintään 15-vuotiaista alkuperäisasukkaista ilmoitti joutuneensa fyysisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi viimeisen vuoden aikana. Luku oli lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1994. Vuonna 2002 16 prosenttia alkuperäisasukkaista oli pidätetty. Luku oli pienentynyt vuodesta 1994. Seitsemän prosenttia vähintään 15-vuotiaita kertoi joutuneensa vankilaan viimeisen viiden vuoden aikana.[14] Vuonna 2003 Australian vankiloiden vangeista 20 prosenttia oli alkuperäisasukkaita. Samana vuonna vankiloissa tapahtui 39 kuolemantapausta, joista kymmenen alkuperäisasukkaille. Vuonna 2004 alkuperäisasukkaiden osuus vangeista oli 21 prosenttia. Alkuperäisasukkaiden todennäköisyys joutua vankilaan on 11-kertainen muihin verrattuna.[19]