Abd al-Rahman Khan

Abd al-Rahman afgaanisotien aikoina.

Abd al-Rahman Khan syntyi vuoden 1844 paikkeilla Kabulissa.[1] Hänen isänsä oli Muhammad Afzal Khan, emiiri Dust Muhammadin vanhin poika. Dust Muhammadin kuoltua vuonna 1863 Afganistan ajautui kuusi vuotta kestäneeseen sisällissotaan hänen poikiensa välillä. Taistelujen osapuolia olivat Afzal Khan, hänen veljensä Muhammad Azam Khan ja yksi Dust Muhammadin nuoremmista pojista Šir Ali Khan. Šir Ali Khan oli Dust Muhammadin itse nimeämä perijä, ja hän kukisti veljiensä armeijat nopeasti. Afzal Khanin poika Abd al-Rahman oli kuitenkin koonnut oman joukon tukijoita, joiden kanssa hänen onnistui syrjäyttää Šir Ali vuonna 1866. Abd al-Rahman nostatti valtaistuimelle ensin isänsä ja tämän kuoltua pian setänsä Azam Khanin. Tällä välin Šir Alin oli kuitenkin onnistunut koota joukkonsa uudelleen brittien ja poikansa Muhammad Jaqub Khanin tuella. Tammikuussa 1869 hän kukisti kilpailijansa, tällä kertaa lopullisesti. Abd al-Rahman joutui pakenemaan Mazar-e Šarifin kautta Venäjän keisarikuntaan.[2]

Šir Alin valtakaudella Venäjän kasvava vaikutusvalta Keski-Aasiassa alkoi uhata brittejä ja heidän hallitsemaansa Intian niemimaata. Tilanne johti lopulta toisen afgaanisodan syttymiseen vuonna 1878. Britit valtasivat maan pääkaupunki Kabulin, mutta muualla maassa tilanne riistäytyi heidän käsistään. Sotilaallisesti he olivat ylivoimaisia, mutta maan hallitseminen olisi edellyttänyt kallista sotilasosastojen jatkuvaa läsnäoloa. Britit halusivat tilannetta ratkaisemaan brittiläismielisen paikallisen vahvan hallitsijan. Vaihtoehdoksi osoittautui Abd al-Rahman, joka oli palannut Afganistaniin. Ensin häntä epäiltiin liian venäläismieliseksi, olihan hän viettänyt vuosia maanpaossa Venäjällä. Lopulta Abd al-Rahmanin onnistui kuitenkin vakuuttaa britit brittimielisyydestään. Muita ehdokkaita ei sitä paitsi juurikaan ollut. Abd al-Rahman nousi valtaistuimelle vuonna 1880, ja britit tasoittivat hänen tietään ennen maasta lähtöään kukistamalla sotilaallisesti esimerkiksi Ghelzait.[3] Abd al-Rahmanille toimitettiin lisäksi rahaa ja nykyaikaisia kiväärejä.[4] Vastineeksi briteille oli annettu oikeus johtaa maan ulkopolitiikkaa.[1]

Abd al-Rahmanin valtakunnalla oli kuitenkin useita ongelmia. Maa oli hajanainen, ja suuria osia hallitsivat autonomiset ja sotilaallisesti järjestäytyneet heimot. Keskushallintoon suhtauduttiin vihamielisesti, ja esimerkiksi veroja maksoivat vain heikoimmat. Abd al-Rahman halusi nykyaikaistaa maan luomalla suoraan hallitsijan alaisen byrokratian ja ensisijaisesti hallitsijalle uskolliset asevoimat. Toimet olivat selvästi heimojen autonomian vastaista, ja uudistukset synnyttivät odotetusti kiivasta vastarintaa. Heimot olivat kuitenkin myös kykenemättömiä laajaan yhteistyöhön keskenään, ja Abd al-Rahman saattoi kukistaa eri heimot yksitellen. Ensin Abd al-Rahman kukisti kilpailijansa, kuten Muhammad Aijub Khanin, ja valtasi Kandaharin ja Heratin. Valtakautensa aikana hän teki kaikkiaan noin neljäkymmentä sotaretkeä Afganistanin heimojen kukistamiseksi. Jalalabadin alueen kukistettujen šinwari-paštujen kapinallisten pääkallot koottiin suureksi torniksi ja yhtä verisesti kukistettiin toisen afgaanisodan sankarin Din Muhammadin Ghelzaiden keskuudessa nostattama kapina vuonna 1887. Myös omien kaaniensa johtamien uzbekkien kapina kukistettiin vuonna 1888.[4] Vuosina 1891–1893 Hazaradžatin šiialaiset hazarat kukistettiin verisessä sodassa.[5] Vuonna 1897 kukistettiin vielä pakanallinen Kaferestan eli sittemmin Nurestan. Nurestanilaiset pakkokäännytettiin islamiin.[6] Emiirin otteista vaikuttuneet britit antoivat hänelle lempinimen "Rautaemiiri". Abd al-Rahman itse arvioi vuonna 1894 hänen sotaretkillään saaneen surmansa 120 000:n afgaanin.[4]

Hallintoa ruvettiin pystyttämään brittien maksamien avustusten tuella. Kabuliin perustettiin hallintovirastoja, jotka vastasivat ministeriöitä. Maakuntiin asetettiin palkattuja virkamiehiä, ja samalla paikalliset päälliköt ja uskonnolliset johtajat työnnettiin aluehallinnon ulkopuolelle. Armeijan luomiseksi otettiin käyttöön asevelvollisuus niin sanotun kahdeksan perheen järjestelmällä. Yhden perheen oli annettava poika asevelvollisuutta suorittamaan ja seitsemän muuta maksoivat verojen kautta tämän ylläpidon. Tärkeä osa Abd al-Rahmanin vallankäyttöä olivat myös väestönsiirrot. Ghlezaiden heikentämiseksi 10 000 heistä siirrettiin pohjoiseen tadžikkien ja uzbekkien maille. Vihamielisessä ympäristössä Ghelzaiden olisi pakko turvautua keskushallintoon levottomuuksien mahdollisesti syttyessä. Islam pyrittiin nostamaan yhdistäväksi ideologiaksi. Šaria-lakiin pohjautuva lainsäädäntö korvasi paikalliset perinnelait. Uskonoppineet otettiin valtion palkkalistoille heidän sitouttamisekseen.[5] Hallinnon uudistaminen oli pitkälti mahdollista, koska Abd al-Rahmanin asema oli suojassa ulkoisilta uhilta. Brittien kanssa solmittu Gandamakin sopimus takasi brittien avun Venäjän mahdollisen hyökkäyksen varalta. Vastineeksi briteille jouduttiin kuitenkin tekemään myönnytyksiä. Yksi tällainen vastahakoisesti tehty myönnytys oli taipuminen Henry Mortimer Durandin vetämään Durand-linjaan, joka muodosti sittemmin Afganistanin ja Brittiläisen Intian välisen rajan, vaikka raja leikkasi monin paikoin esimerkiksi kylien ja klaanien alueita sekä laidunalueita ja vaellusreittejä.[7] Rajakiistoja oli myös lännessä. Venäläiset olivat levittäneet vaikutusvaltansa turkmeenien alueille. Venäläisten kanssa syttynyt Pandždihin kriisi oli johtaa sotaan, mutta asia selvitettiin lopulta diplomatian keinoin. Pandždihin keidas meni venäläisille, mutta tärkeämpi Herat säilyi afgaanien käsissä.[8]

Abd al-Rahmanin hauta Bagh-e Zarnegarin puistossa Kabulissa.

Abd al-Rahman kuoli 1. elokuuta 1901 Kabulissa, jonne hänet haudattiin myöhemmin. Hänen seuraajakseen julistettiin hänen poikansa Habib Allah Khan, ja nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Afganistanin historiassa vallanvaihdos sujui ilman ennen tyypillistä eri kilpailijoiden välistä sisällissotaa. Jälkeensä Abd al-Rahman oli jättänyt nykyaikaisen valtion perustan, jonka rajat oli varmistettu kansainvälisin sopimuksin. Hänen seuraajiensa onnistui irtautua brittien hallinnasta ja saavuttaa maalle täysi itsenäisyys myös ulkopolitiikan suhteen.[8]