Abdelkader

Abdulqadirin 1830-luvulla hallitsemat alueet Algeriassa.

Abdelkader syntyi 6. syyskuuta 1808 Guetnassa lä'hellä Mascaraa.[1] Hänen isänsä Muhyi al-Din ibn Mustafa al-Hasani al-Jaza’iri oli paikallisen suufilaisen veljeskunnan ja uskonnollisen koulun johtaja. Ranskan armeija hyökkäsi nimellisesti Osmanien valtakunnan alaiseen Algeriaan vuonna 1830. Algerialainen yhteiskunta oli hyvin jakaantunut ja siksi kyvytön puolustautumaan tehokkaasti ranskalaisia vastaan. Merkittävintä vastarintaa johtivat uskonnolliset veljeskunnat ja niihin kuuluva Abdulqadirin isä, Muhyi al-Din. Vuonna 1832 Muhyi al-Din äänestytti poikansa veljeskunnan johtoon ja Abdulqadir sai vastuun vastarinnan järjestämisestä Oranissa ja Mostaganemissa. Abdulqadir julisti jihadin ranskalaisia vastaan ja sai arvonimen amir al-mu’manin, eli vapaasti käännettynä ’uskollisten johtaja’. Hän osoittautui kyvykkääksi komentajaksi, ja ranskalaiset taipuivat lopulta solmimaan Desmichelsin sopimuksen vuonna 1834, joka jätti Oranin ja sen lähialueet Abdulqadirin haltuun. Sittemmin hän laajensi hallitsemiaan alueita Médéaan ja Milianaan voitti Camille Trézel at Mactan johtamat ranskalaiset joukot taistelussa. Voittojen jälkeen hän solmi vuonna 1837 Tafnan sopimuksen, joka laajensi hänen hallitsemiaan alueita.[2]

Tafnan sopimuksen jälkeen Abdulqadir vietti kaksi vuotta vahvistaen valtaansa alueillaan. Hänen pääasiallinen tukikohtansa oli vaihtelevasti Mascara ja Tiaretin linnoitus. Hän uudisti verotusta ja tarjosi esimerkiksi koulutusmahdollisuuksia paikallisille. Virkamiehiä palkattiin taitojen perusteella heimosuhteiden sijaan. Abdulqadirilla oli käytössään noin 2 000:n miehen vahvuinen vakinainen armeija, jota tarpeen vaatiessa täydensivät heimosoturit ja vapaaehtoiset. Linnoitetut kaupungit kuten Boghar, Taza, Tiaret, Sebdou ja Saga tarjosivat suojaa ranskalaisten rannikon suunnasta tekemiltä hyökkäyksiltä, ja samalla Abdulqadir levitti omaa valtaansa vielä Ranskan ulottumattomissa oleville alueille Algerian sisämaahan. Vain vuodessa hän laajensi valtaansa laajalle alueelle aina Kabyliesta pohjoisessa Biskran keitaalle Marokon rajalla.[2]

Vuonna 1841 Ranskan Algerian kenraalikuvernööriksi nousi paikallisia oloja tunteva Thomas-Robert Bugeaud. Ranskan asenne Algerian suhteen muuttui, enää ei katsottu riittäväksi miehittää rannikkoa, vaan myös sisämaa tuli saattaa ranskalaisen hallinnon alle. Bugeaud oli puolestaan suunnitellut Algerian olosuhteisiin sopivia taktiikoita. Hänen johtamansa joukot tuhosivat Abdulqadirin linnoitetut tukikohdat, perustivat omia tukikohtiaan ja järjestivät partioita vasta valloitetuilla alueilla. Sodankäynti tuli erityisen kalliiksi paikalliselle väestölle ranskalaissotilaiden polttaessa kyliä ja viljelyksiä. Vuonna 1842 Abdulqadir vietti jonkin aikaa maanpaossa Marokon sulttaanin Abd al-Rahmanin luona, joka tuki hänen toimintaansa brittien välittämillä aseilla. Abdulqadir menetti kuitenkin sulttaanin tuen Bugeaudin voitettua Algeriassa sotaan liittyneet marokkolaiset joukot Islyn taistelussa vuonna 1844. Abdulqadirilla ei näin enää ollut aseita tai tarpeeksi hallittua aluetta jatkaakseen sotaa ranskalaisia vastaan. Vuonna 1847 hän antautui kenraali Christophe-Louis-Leon Lamorcièren johtamille ranskalaisille.[2] Abdulqadiria pidettiin ensin vankina Ranskan Paussa, kunnes silloinen presidentti ja myöhemmin Ranskan keisari Louis Napoléon Bonaparte antoi hänelle luvan matkustaa Bursaan ja sieltä edelleen Damaskokseen Syyriaan.

Damaskoksessa Abdulqadir kirjoitti teoksen Rappel à l’intelligent, avis à l’indifférent. Ranska antoi hänelle suuren eläkkeen ja oman berberivartioston. Vuonna 1871 hän katkaisi välit yhteen poikaansa, joka oli yrittänyt yllyttää algerialaisia ranskalaisia vastaan Constantinen alueella. Abdulqadir kuoli 26. toukokuuta 1883.[1]