Aateliskirje

Aateliskirjeeksi tai -kirjaksi kutsutaan erityisesti asiakirjaa, jolla tietylle henkilölle läänitettiin aateluus. Keskiajalla aateluus ei ollut perinnöllistä, vaan sen sai niin sanottua rälssivapautta tai ratsupalvelusta vastaan, minkä vuoksi aateliskirjeitä kutsuttiinkin aluksi rälssikirjeiksi. Myöhemmin asiakirjaa kutsuttiin vaakunakirjeeksi haluttaessa erottaa aatelismies tavallisesta ratsupalvelusta suorittavasta ja veroista vapautetusta. Pohjoismaissa aateluudesta tuli perinnöllistä vasta 1500-luvulla, mistä lähtien aateliskirjeen merkitys oli entistä suurempi sen ollessa automaattisesti voimassa sukupolvesta toiseen. 1600-luvulla Pohjoismaihin perustettiin ritarihuoneita, jotka kelpuuttivat jäsenikseen miltei pelkästään vaakunakirjeiden omistajia, sillä niillä pystyi todistamaan kuulumisensa aateliin.

Aateliskirje

Tämän jälkeen uusien sukujen introdusoinnista ritarihuoneelle tuli tärkeä toimenpide, jonka yhteydessä kirjeiden aitous tarkistettiin ja vahvistettiin.[1] Alkuperäinen kirje jäi tämän jälkeen yleensä säilytettäväksi ritarihuoneelle.

Vaakunakirjeet

Vaikka keskiajalla kuka tahansa sai ruveta käyttämään omaa vaakunaa, vaakunakirjeet alkoivat yleistyä 1300-luvulta alkaen, koska hallitsijan myöntämällä vaakunalla katsottiin olevan suurempi arvovalta ja vahvempi oikeussuoja kiistatilanteissa. Pian aatelisvaakunoiden, kuten aatelisarvojenkin myöntäminen muodostui hallitsijoiden privilegioksi. Yleensä vaakunaehdotus lienee kuitenkin ollut aateloidulla etukäteen valmiina.[1]

Suomessa

Suomen ja Pohjoismaiden vanhin tunnettu vaakunakirje on Ruotsin kuningas Eerik Pommerilaisen vuonna 1420 ahvenanmaalaiselle Björn Pålssonille myöntämä, josta on säilynyt kopio Ruotsin valtionarkistossa. Autonomian ajan Suomessa vaakunakirjeet korvattiin muodollisesti Venäjän keisarin antamalla asiakirjalla eli ns. aatelisdiplomilla ja erillisellä vaakunamaalauksella, jotka kuitenkin käytännössä täyttivät edelleen saman tehtävän ja olivat edellytyksinä Suomen ritarihuoneeseen introdusoinnille.[1] Introdusointihakemukseen tuli vuoden 1869 ritarihuonejärjestyksen mukaan sisältyä aateloinnista todistavien asiakirjojen ohella vaakunamaalaus ja -selitys sekä kuitti Ritarihuonesalin seinälle ripustettavan vaakunan maksusta. Vaakunamaalaus oli ennen keisarin allekirjoitusta hyväksytettävä prokuraattorilla. Toisinaan tämä hylkäsi ensimmäisen ehdotuksen, jolloin oli laadittava uusi.[2]

Suomen ritarihuoneen kokoelmissa on säilynyt toistasataa vaakunakirjettä eri vuosisadoilta.[3]

Katso myös

Lähteet
  • Historian sanakirja, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1999
  • Wilhelm Brummer: Kuninkaan ja keisarin armosta – vaakunoita aatelille 1420–1912, teoksessa: Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa (toim. Antti Matikkala & Wilhelm Brummer). SKS, Helsinki 2011.

Viitteet
  1. Brummer 2011, s. 110–111.
  2. Brummer 2011, s. 115–117.
  3. Brummer 2011, s. 119.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.