Aaro Salo

Nilsiässä syntyneen Aaro Salon vanhemmat olivat renki Henrik Johan Hiltunen ja Vilhelmiina Hynynen.[2] Hän kävi kiertokoulua ja suoritti yksityisesti ylemmän kansakoulukurssin. Salo oli 12-vuotiaasta lähtien maa- ja metsätöissä, lämmittäjänä sekä postinkantajana. Vuonna 1895 hän lähti maalarioppilaaksi Iisalmeen ja työskenteli 1896-1903 Viktor Långin maalariliikkeessä Helsingissä. Iisalmeen palattuaan Salo perusti oman maalariliikkeen ja rakensi 16-huoneisen vuokratalon kaupungin keskustaan Ilvolankadun ja Päiviönkadun kulmaan.[3][4] Hän suunnitteli myös vuonna 1908 valmistuneen Iisalmen työväentalon.[5]

Vuonna 1896 Salo oli perustamassa Iisalmeen wrightilaista työväenyhdistystä. Kaksi vuotta myöhemmin Salo liittyi Helsingin työväenyhdistyksen maalareiden ammattiosastoon ja samalla hänestä tuli sosialidemokraattiseen puolueen jäsen.[4] Ensimmäisen sortokauden aikana Salo vaikutti myös aktivistiliikkeessä.[3] Syksyllä 1905 sosialidemokraatit käynnistivät Salon johdolla Iisalmen työväenyhdistyksen hiipuneen toiminnan uudelleen ja suurlakon jälkeen hän organisoi useita työväenyhdistyksiä lähiseudulle. Salo toimi Iisalmen työväenyhdistyksen puheenjohtajana 1906-1907 ja osallistui sen edustajana muun muassa Tampereen torpparikokoukseen.[4][6][7]

Vuonna 1907 Salo valittiin kansanedustajaksi Suomen ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa. Hän jätti eduskunnan vuonna 1914 muihin kiireisiinsä ja terveydentilaansa vedoten.[6] Salo oli myös jäsenenä Iisalmen kaupunginvaltuustossa 1905-1911 sekä kaupungin rahatoimikamarissa 1912-1915. Vuosina 1915–1917 hän oli Kuopiossa ilmestyneen Savon Työmiehen vastaava toimittaja. Salo valittiin jälleen kansanedustajaksi vuoden 1917 vaaleissa.[2]

Sisällissodan käynnistyttyä Salo kieltäytyi Otto Ville Kuusisen tarjoamasta kansanvaltuuskunnan kirjanpitäjän tehtävästä. Hän pysytteli sivussa punaisten toiminnasta ja yritti helmikuun puolivälissä palata kotiseudulleen yhdessä maalaisliiton kansanedustajan Kusti Arffmanin kanssa. Maaliskuussa Salo määrättiin muutaman viikon ajaksi Suomen Osuustukkukaupan kiertäväksi tilintarkastajaksi. Sodan päätyttyä Salo matkusti kotiinsa Iisalmeen, josta hän oli toukokuun puolivälissä palaamassa Helsinkiin osallistuakseen eduskunnan istuntoon.[6] Iisalmen suojeluskunta kuitenkin pidätti Salon ja toisen sosialidemokraattisen kansanedustajan Armas Paasosen, vaikka heillä oli Helsingin kaupunginviskaalin Adolf Mestertonin ja eduskunnan sihteerin Iivar Ahavan antamat todistukset, etteivät he osallistuneet kapinaan.[8][9]

Kesäkuun vaihteessa Salo siirrettiin Kuopion vankileirille ja sieltä heinäkuun alussa muiden vangittujen kansanedustajien tavoin Sörnäisten kuritushuoneeseen.[6] Lokakuussa 1918 Salo sai valtiorikosoikeudelta kahden vuoden kuritushuonetuomion, joka muutettiin viiden vuoden ehdolliseksi rangaistukseksi.[10] Tuomion syynä olivat väitetyt kiihotuspuheet sekä syksyllä 1917 annettu Me vaadimme -julistus.[6] Tammikuussa 1919 valtiorikosylioikeus korotti tuomion kahdeksaan vuoteen julkisesta kehotuksesta kapinaan ja yllytyksestä valtiopetokseen, mutta valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim armahti Salon jo kesäkuussa, koska ei katsonut tämän ottaneen vaikuttavasti osaa kapinaan.[11][12]

Tammisaaren pakkotyölaitoksesta vapauduttuaan Salo jatkoi kunnallispolitiikassa. Vuonna 1920 kommunistit valtasivat Iisalmen työväenyhdistyksen, jolloin hän perusti nykyisinkin toimivan Iisalmen sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen.[4][7] Salo valittiin jälleen Iisalmen kaupunginvaltuustoon 1920-luvun alussa ja vuodesta 1931 lähtien hän oli myös kaupunginhallituksen jäsen.[3][13] Presidentin valitsijamiehenä Salo oli vuosina 1925 ja 1931. Lisäksi Salo toimi muun muassa Ylä-Savon Osuusliikkeen hallituksen puheenjohtajana.[2]