Aallottaret

Aallottaret op. 73 on Jean Sibeliuksen vuonna 1914 säveltämä sinfoninen runo.

Aallotarten partituurin ensimmäinen sivu kriittisestä kokonaisjulkaisusta.

Yhdysvaltalainen säveltäjä Horatio Parker tilasi Stoeckelin mesenaattipariskunnan valtuuttamana Sibeliukselta 1913 sinfonisen runon Norfolkin, Connecticut, seuraavana vuonna pidettäville musiikkijuhlille.[1] Sibelius sävelsi teoksen maaliskuun 1914 aikana ja lähetti teoksen ensimmäisen version nimellä Rondo der Wellen huhtikuun alussa. Hän sai pian kutsun tulla johtamaan teos itse kantaesitykseen. Sibelius teki vielä Yhdysvalloissa muutoksia teokseen, koska katsoi merimatkallaan oppineensa tuntemaan valtameren paremmin. Konsertissa 4. kesäkuuta esitettiin Aallottarien lisäksi myös Pohjolan tytär ja säveltäjän varhaisempia, tunnetumpia teoksia. Konsertti oli suuri menestys, ja muiden muassa kriitikko Olin Downes kirjoitti tämän olleen harvoja kertoja, kun hän oli tuntenut olevansa maailmanneron edessä.[2]

Aallottarissa on runsaasti impressionistisia piirteitä, vaikka teos edustaa sointujen yhdistelyn klassisine sääntöineen enemmän myöhäisromantiikkaa. Sibelius käyttää staattisia sointikenttiä ja bassoäänessä usein toonikan sijasta muita säveliä. Teoksessa voidaan erottaa pointillistinen ”Aallotarteema” ja motiiviseen kehittelyyn pohjaava ”Valtameriteema”. Erik Tawaststjernan mukaan ”Sibeliuksen voi ajatella kuvaavan merta aamunkoitosta keskipäivän korkeuteen sarjana episodeja, joissa veden nymfien kepeä leikki vaihtelee raskaamman Okeanos-elementin kanssa”. Sibelius itse mainitsi päiväkirjamerkinnässään teoksen olevan sukua hänen neljännelle sinfonialleen.[3]