A. K. Cajander

Cajander syntyi Uudessakaupungissa. Hänen vanhempansa olivat alkeiskoulun rehtori Karl Alexander Cajander ja Mynämäen kihlakunnan kruununvoudin tytär Anna Mathilda Cajander Allenius.[7] A. K. Cajander oli naimisissa vuodesta 1906 Laina Elisabet Cederbergin kanssa.[8] Heidän lapsiaan olivat metsänhoitaja Kaarlo Erkki Kalela, kasvitieteilijä Aarno Kalela ja metsäntutkija Erkki Kalela. Aarno Kalelan pojista Jorma Kalela oli Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori ja suurlähettiläs Jaakko Kalela tasavallan presidentin kanslian entinen kansliapäällikkö.

Cajander kävi Turun suomalaisen klassillisen lyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1896. Hän opiskeli kasvitiedettä Helsingin yliopistossa, matkusti Siperiaan keräämään aineistoa vuonna 1903 valmistuneeseen väitöskirjaansa ja sai nimityksen kasvitieteen dosentiksi. Cajander kouluttautui myös metsänhoitajaksi Evon metsäopistossa. Hänet nimitettiin Helsingin yliopiston metsänhoidon opettajaksi alan opetuksen käynnistyttyä vuonna 1908 uudessa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa sekä kasvitieteen professoriksi vuonna 1911.

Cajander nimitettiin Metsähallituksen virkaatekeväksi ylijohtajaksi vuonna 1918, vakinaiseksi ylijohtajaksi vuonna 1927 ja uuteen pääjohtajan virkaan vuonna 1934, jolloin hän viimein luopui professuuristaan. Hän johti laitosta kuolemaansa asti. Cajander vaikutti Suomen metsätalouteen myös toimimalla valtionyhtiöiden Veitsiluoto Oy:n ja Enso-Gutzeitin hallintoneuvostojen puheenjohtajana 1930-luvulla.

Cajander oli Suomalaisen Tiedeakatemian esimies vuosina 1922–1923 ja Suomen Tiedeseuran puheenjohtaja vuosina 1935–1936.

Presidentti K. J. Ståhlberg kutsui Cajanderin yllättäen pääministeriksi kesäkuussa 1922, vaikkei tämä ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. Cajander oli tuolloin kokoomuksen jäsen, mutta hänen poliittiset mielipiteensä olivat lähempänä presidentin edustamaa edistyspuoluetta. Cajanderin I hallitus istui 166 päivän ajan, vuoden 1922 eduskuntavaalien ylitse. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen virkamieshallitus. Pääministeri Cajander hoiti samalla myös toisen maatalousministerin salkkua.

Tammikuussa 1924 Cajander nimitettiin vastaavissa olosuhteissa johtamaan toista hallitusta, joka toimi 135 päivää. Cajanderin II:n hallituksen kaudelle osui niin sanottu upseerikriisi, josta kuitenkin selvittiin välikohtauksitta. Cajander liittyi Kansalliseen Edistyspuolueeseen vuonna 1927. Seuraavana vuonna hänestä tuli Oskari Mantereen virkamieshallituksen puolustusministeri, ja hänet valittiin vuoden 1929 vaaleissa eduskuntaan Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Vuonna 1933 Cajander valittiin edistyspuolueen puheenjohtajaksi, missä tehtävässä hän toimi kuolemaansa asti. 1930-luvulla häntä pidettiin edistyspuolueen vasemman siiven johtavana poliitikkona, kun taas T. M. Kivimäki oli oikean siiven johtaja. Cajander johti ajoittain myös puolueen pieneksi kutistunutta eduskuntaryhmää sekä oli tasavallan presidentin valitsijamiehenä presidentinvaaleissa 1937 ja 1940.

Kolmannen kerran Cajander kohosi pääministeriksi keväällä 1937, tällä kertaa puolueensa edustajana eikä ammattiministerinä. Cajanderin III hallitus oli Suomen ensimmäinen punamultahallitus. Sen vahvat puolueet olivat maalaisliitto ja SDP, joten pientä edistyspuoluetta edustaneelle pääministeri Cajanderille jäi sovittelijan rooli hallituksen vahvojen miesten, maalaisliittolaisen puolustusministeri Juho Niukkasen ja sosiaalidemokraattisen valtiovarainministeri Väinö Tannerin välissä. Cajander aloitti sittemmin pysyväksi tavaksi muodostuneen hallituksen iltakoulun järjestämisen viikoittain. Cajanderin III hallituksen tärkeimmät aikaansaannokset olivat kansaneläkelain säätäminen, yliopiston pitkän kielikiistan ratkaiseminen ja viivyttelyn jälkeen myös puolustuslaitoksen uusien perushankintojen aloittaminen. Isänmaallisen kansanliikkeen lakkautusyritys sen sijaan ei onnistunut. Myös Ahvenanmaan linnoituskysymys jäi ratkaisematta.

Cajander ja hänen hallituksensa ovat kuitenkin jääneet historiaan ennen kaikkea roolistaan talvisotaan johtaneessa kehityksessä. Cajanderin sekä ulkoministeri Rudolf Holstin ja tämän seuraajan Eljas Erkon on katsottu hukanneen tilaisuuden sovun löytämiseen Neuvostoliiton kanssa epäolennaisuuksiin takertumisen tai poliittisen harkitsemattomuuden vuoksi niin sanotuissa Jartsev-neuvotteluissa keväällä 1938, viivytelleen liian pitkään puolustushankintojen aloittamisessa sekä suhtautuneen liian huolettomasti Neuvostoliiton vaatimuksiin ja sodanuhkaan syksyllä 1939. Sodan sytyttyä 30. marraskuuta 1939 hallitus sai vielä eduskunnan luottamuksen, mutta sen oli silti jätettävä paikkansa.

Sotavuosina Cajander jatkoi rivikansanedustajana ja Metsähallituksen johdossa sekä toimi lisäksi Suomen Huollon puheenjohtajana.

Cajander kuoli sydänhalvaukseen Eduskuntatalossa 21. tammikuuta 1943. Aiemmin samana päivänä hän osallistui vielä suuren valiokunnan kokoukseen, mutta ei saapunut illalla puolueensa eduskuntaryhmän kokoukseen, minkä jälkeen hänet löydettiin työhuoneestaan kuolleena. Hän oli kuollessaan 63-vuotias.[9]