A. J. Foyt

Foyt aloitti uransa kääpiö-autoilla 1956.[2][3] Jo vuoden 1957 lopulla hän siirtyi USAC-luokkaan, ja osallistui 60-luvusta lähtien Indianapolis 500-kilpailuihin.[2][3][4] Ensimmäisen Indy 500 -kisan Foyt voitti 1961, toisen kerran 1964.[2][3][4]

Vuonna 1965 onnettomuudessa Riverside International Racewaylla lääkäri julisti Foytin jo kuolleeksi, mutta ajaja Parnelli Jones elvytti hänet. Foyt kärsi vakavi rintavammoja, murtuneesta selästä ja nilkasta. Seuraavana vuonna hän palasi kilpa-auton ohjaamoon ja voitti Indy 500:n vielä kahdesti, 1967 ja 1977.[2][3][4]

USACin ohella Foyt ajoi myös NASCAR- ja IROC-sarjoja, sekä erilaisia kestävyysajoja.[2][3] Ensimmäisen NASCAR voittonsa Foyt sai jo kymmenennessä kilpailussa. Hän jatkoi NASCARissa ajamista aina vuoteen 1972 asti, ja lopetti sitten huipulta voitettuaan Daytona 500:n. IROC-mestaruuden hän voitti kahdesti: 1976 ja 1977.

Foyt on ainoa ajaja, joka on voittanut Le Mansin 24 tunnin ajon, Daytonan 24 tunnin ajon ja Sebringin 12 tunnin ajon. Yhteensä hän on voittanut 12 eri autourheilusarjan mestaruuden.

Uransa lopetettuaan Foyt perusti oman kilpatallinsa, joka kilpaili ensin CART-sarjassa, sitten NASCAR- ja IRL-sarjoissa.[2][3][5] Etenkin IRL:ssä A.J. Foyt Enterprises on ollut menestyksellinen; Scott Sharp jakoi mestaruuden 1996 ja Kenny Bräck voitti mestaruuden 1998 ja Indy 500:n 1999.[6][7]

Kilpa-ajamisen ja tallipäällikön tehtävien lisäksi Foyt on toiminut liikemiehenä, jonka yritysten liiketoiminta on keskittynyt muun muassa öljyyn, autokauppaan ja hautauspalveluihin.[3]

Foyt valittiin kunniajäsengalleriaan International Motorsports Hall of Fameen vuonna 2000, National Sprint Car Hall of Fameen 1990 ja Motorsports Hall of Fame of Americaan 1989.[8][9][10]