Ašina

Kiinalaisessa Tanšu kronikassa [2] Ašina-suvun alkuperästä kerrotaan seuraavaa: ”Tobastsien valloittaessa Pohjois-Kiinan saivat he valtaansa myös 500 Ašina-suvun perhettä. Nämä 500 perhettä olivat peräisin eri sukujen sekoituksista šensin alueen länsiosista, jonka hunnit ja snjabilaiset valloittivat kiinalaisilta 300-luvulla. Ašina-suku oli hunniruhtinas Muganjun alaisena Hesin alueella (Huanhen ja Nanšanin välillä). Vuonna 439 tobastsit voittivat hunnit ja liittivät Hesin Wein imperiumiin. ”Silloin Ašinan 500 perhettä pakeni zhuzhantsilaisten luo. He asettuivat Altai-vuorille ja kaivoivat rautaa zhuzhanilaisille.”

Tekstissä ei mainita turkkilaisten kansojen alkuperästä, vaan ainoastaan hallitsevan perheen alkuperästä. Ašina-suku oli pienen soturijoukon päällikkö, jollaisia oli joka puolella snjabilaisissa ja hunnien ruhtinaskunnissa. Näitä sotajoukkoja ei voi nimetä valtioksi, koska sellaisia oli paljon levottomilla 200–400-luvuilla. Useimmista ei jäänyt historiaan mitään mainintoja.

Kiinalaiset nimittivät alaisiaan ”Ašina-Tu-kju”. Tu-kju tarkoittaa turk+jut eli turkit eli turkkilaiset. Sanan pääte turk-kjut tulee mongolin kielen monikosta. Muinaisturkkilaisessa kielessä kaikki poliittiset termit muodostettiin mongolin kielen monikosta. Sana ”turk” tarkoittaa vahvaa, voimakasta. Tutkija A.N. Kononovin mukaan tämä nimitys on aikojen kuluessa alkanut tarkoittamaan kokonaista heimoryhmää. 400-luvulle asti he puhuivat alueen yhteistä kieltä, snjabien kieltä, joka oli komento-, kauppa- ja diplomatian kieli. Tätä kieltä puhuvat Ašina-suku siirtyi vuonna 439 Gobin autiomaan pohjoisosiin.

Ašina-suvun kaanit saattoivat olla toteemienpalvojia, mutta joka tapauksessa nimitys ”susi” oli turkkilaisille hyvin tärkeä 400-luvulla. Kiinalaisten lähteiden mukaan turkkilainen kaani ja susi olivat synonyymeja. Snjabilainen keisarinna mainitsi miehestään Šabolio-kaanista: ”Kaani on ominaisuuksiltaan kuin susi”. Ohjeet hyökkäykseen turkkilaisia vastaan olivat: ”Heitä vastaan pitää käyttää seuraavia menetelmiä: aja paimenet pakoon ja hyökkää susien kimppuun”. Turkkilaiset päälliköt pukivat ylleen susien kultaiset päät. Kahdessa turkkilaislegendassa kerrotaan turkkilaisten alkuperästä, että heidän esi-isänsä oli susinaaras. Kummassakaan legendassa ei mainita Ašina-suvun saapumisesta Hansusta. Sen vuoksi voi olettaa, että legendat ovat syntyneet Altai-vuoristossa kenties sen takia, että niiden avulla pystyttiin esittämään heidän oikeutensa johtavaan asemaan.

Ensimmäinen legenda on mielenkiintoinen sikälikin, että siinä mainitaan, että ”Sukuhaara laajeni Hunnun läntiseltä alueelta hyvin kauas länteen” eli siinä mainittiin hunni Attilan valtakunnasta. Tämän haaran naapurit tuhosivat niin tarkasti, että jäljellä jäi vain yksi kymmenvuotias poika, jolta viholliset hakkasivat irti kädet ja jalat sekä ruho viskattiin suolle. Siellä hän saattoi raskaaksi susinaaraan. Poika jäi vaivoin henkiin ja susinaaras juoksi Altai-vuoristoon, jossa se synnytti 10 poikaa. Näin suku lisääntyi hyvin nopeasti ja muutaman sukupolven kuluttua Arslan-šad (Asjan-še kiinaksi translitteroituna) lähti joukkoineen luolasta ja tunnusti itsensä zhuahanin kaanin vasalliksi. Näin ollen tämän legendan mukaan altailaiset turkit polveutuvat läntisistä hunneista, mutta eivät suoraan vaan myyttisen susinaaraan kautta. Jos lasketaan, että läntiset hunnit hävitettiin vuonna 468, niin turkkilaisten esiintyminen kansana jo vuonna 545 olisi varsin ihmeellistä, että he olisivat lisääntyneet niin nopeasti muutamassa sukupolvessa. Toisen legendan mukaan turkkilaiset periytyvät so-suvusta ja naarassudesta. So-suvun lähes kaikki jäsenet kuolivat legendan mukaan omaa tyhmyyttään, vaikka ei selitetä miten se tapahtui. Susinaaraalta jäi 4 lastenlasta. Ensimmäinen muuttui joutseneksi, toinen muutti Abu- ja Gjan-jokien välille Tsigu-nimisenä sekä kolmas ja neljäs muuttivat Tšue-joelle Etelä-Altaille. Tämän legendan on selvittänyt N. A. Aristov, joka vertasi So-legendaa So-suvun syntyyn kumandineilla (Pohjois-Altailainen heimo) Bie-joen varrella. Siinä ensimmäinen pojanpoika liittyi lebedinien heimoon (ku-kizhit) sekä toinen liittyi kirgiiseihin, jotka asuivat Abakan-joen ja Jenisein välillä. Vanhimman pojan pojanpoika oli ensimmäisen legendan Asjan-še. Siinä nämä legendat ovat yhteneväisiä.

Mongolian Altain alatasangolle muutti pakolaisina sellaisia heimoja, jotka pakenivat hunneja ja puhuivat muinaisturkkilaisia kieliä. Näihin asukkaisiin sulautuivat myös Ašina-suvun ruhtinaan soturit sekä rupesivat käyttämään heidän nimitystään ”turk” tai ”tjurkjut”. 1500 vuoden aikana sanan merkitys on muuttunut useita kertoja. 400-luvulla ”turk” tarkoitti leiriä (orda), joka oli Ašina-ruhtinaan ympärille ja 500–700-luvuilla se oli pieni kansa, joka puhui turkkia. Viereiset kansat puhuivat myös turkkia, mutta heitä ei nimitetty turkkilaisiksi. Arabit nimittivät kaikkia Keski-Aasian paimentolaisia turkkilaisiksi (kielestä ei mitään mainittu). Rašid-ad-Din rupesi erittelemään turkkilaisia ja mongoleja ilmeisesti kielen perusteella. Nykyään turkkilaiseksi määritellään kielen perusteella eikä siinä katsota, mitä etnistä alkuperää ihmiset olivat. Sen vuoksi onkin hyvä eritellä tuo alkuperäinen ryhmä eri nimellä ”tjurkjut” kuten heitä nimittivät zhuzhanilaiset ja kiinalaiset.

Huolimatta siitä mitä alkuperää ne alkuperäiset 500 perhettä olivatkaan, niin alussa heitä yhdisti Ašina-nimi. He puhuivat keskenään muinaismongolin kieltä siihen asti, kunnes he sotimalla pääsivät Kiinasta Altai-vuoristoon. He olivat runsaat 100 vuotta turkinkielisten seurassa ja sen vuoksi muuttivat keskinäisen kielensä myös mongolista turkiksi. Nämä 500 perhettä olivat kuin pisara turkkilaisten meressä, minkä vuoksi he sulautuivat paikallisiin nopeasti. Ilmeisesti he säilyttivät mongoliperinteestään vain titteleitään. Tämän vuoksi voi hyvin olettaa, että ”turk” ja ”tjurkjut” ovat olleet eri kansanryhmiä tarkoittavia. Nykyiset turkinsukuiset kansat (kazakit, kirgiisit, azerbaidžanilaiset yms) sekä muinaisen Turkkilaisen kaanikunnan tjurkjutit ovat täysin eri kansoja eikä niillä ole ollut juuri mitään yhteistä. Turkinsukuiset kielet ovat hyvin vanhoja, mutta tjurkjutit-kansa syntyi ilmeisesti 400-luvun lopulla eri pakolaisten ja paikallisten heimojen sekoituksena Altai-vuoriston metsäaroalueella. Kansojen sekoitus oli niin hyvä, että vuoteen 546 mennessä heitä kutsuttiin jo muinaisturkkilaiseksi kansaksi tai tjurkjuteiksi.

Turkkilainen kaanikunta laajimmillaan noin vuonna 600 jaa.

• Bumyn-kaani hallitsi 542–552, kaanina vuodesta 551
• Kara Issyk-kaani hallitsi kaanina 553–554
• Mukan-kaani hallitsi kaanina 554–572
• Tobo-kaani hallitsi kaanina 572–581
• Amrak hallitsi kaanina 581
• Bara-Yšbara-kaani hallitsi kaanina 581–587
• Tšollig-jabgu-Baga-kaani hallitsi kaanina 587–588
• Jun-Ulug hallitsi kaanina 588–599
• Kara-Tšurin-Turk hallitsi kaanina 599–603

• Ašina Tšebi oli karlukkien kaanien jälkeläinen ja lähtöisin Ašina-suvun itäisestä haarasta.
• Bilge Kjul Kadyr-kaani oli karlukkien jabgu, joka otti itselleen kaanin tittelin.
• Sede Iši oli basmilainen kaani, joka mestautti Ozmyš-kaanin, joka oli Toisen Turkkilaisen kaanikunnan viimeinen kaani.
• Horezmah Muhammed oli länsiturkkilaisten kaanien, karahanidien jälkeläinen ja muinaisen Kovaresmian valtakunnan viimeinen hallitsija 1200-luvulla.

• Turkkilainen kaanikunta
• Länsiturkkilainen kaanikunta
• Itäturkkilainen kaanikunta
• Kasaarien kaanikunta
• Avaarien kaanikunta
• Suur-Bolgaria
• Kimaksin kaanikunta

• Ašina-suku L. N. Gumiljovin kirjassa ”Muinaiset turkkilaiset”
• Kazakstanin historia: Turkkilainen kaanikunta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Toinen Turkkilainen kaanikunta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Muinaisten turkkilaisten eläinkultti

• R. T. Ganiev: Itäturkkilainen kaanikunta 500-700-luvuilla (Восточно-тюркское государство в VI - VIII вв, s. 152. Jekaterinburg: Uralin Yliopiston kirjapaino (Издательство Уральского университета), 2006. venäjä