9M14 Maljutka

Ohjuksen kehitystyö alkoi heinäkuussa 1961 kahdessa eri suunnittelutoimistossa, Tulassa ja Kolomnassa. Ohjuksen esikuvia olivat 1950-luvun länsimaiset ohjukset kuten Ranskan ENTAC ja sveitsiläinen Cobra. Kolomnan koneensuunnitteluinstituutin prototyyppi otettiin tuotantoon ja ohjus palveluskäyttöön 16. syyskuuta 1963.

Neuvostoliitossa ohjukset sijoitettiin moottoroitujen jalkaväkipataljoonien panssarintorjuntajoukkueisiin. Joka joukkueessa oli kaksi ohjusryhmää, joissa kussakin oli kaksi ohjuspartiota. Jokaisella ohjuspartiolla oli kaksi ampumalaitetta ja yksi RPG-7-sinko. Sinkoja tarvittiin panssarivaunujen lähitorjuntaan ohjuksen 500 metrin minimiampumaetäisyyden vuoksi.

Ohjus kuului myös BMP-1-, BMP-2- ja BRDM-2-rynnäkköpanssarivaunujen ja Mi-2-, Mi-8- ja Mi-24-helikopterien varustukseen.[1][2]

Maljutka BMP-1-rynnäkköpanssarivaunun ampumalaitteessa

Ohjuksen maa-ampumalaite on mallia 9P111. Ampumalaite koostuu myös ohjuksen kuljetuslaatikkona toimivasta alustasta, 9S415-mallisesta joystickillä varustetusta ohjausyksiköstä ja 9Š16-tähtäysperiskoopista. Manuaalinen komento-ohjaus vaatii ampujalta melkoista taitoa ja herkeämätöntä keskittymistä. Ohjauskomennot välitetään ohjukselle sen perästä purkautuvaa kuparilankaa pitkin. Alle kilometrin päähän ampuja voi tähystää maalia ja ohjuksen lentoa paljaalla silmällä, pitemmillä ampumaetäisyyksillä käytetään tähtäysperiskooppia. Välittömästi laukaisun jälkeen ohjus ohjautuu ylöspäin välttääkseen esteet ja pienin ampumaetäisyys on noin 500 metriä. Lyhyemmillä etäisyyksillä tähtäysmahdollisuus on käytännössä olematon. Myöhemmissä Maljutka 2 -ohjuksissa, joiden ohjausjärjestelmä on puoliaktiivinen komento-ohjaus (SACLOS), ampujan pitää vain pitää tähtäin maalissa.

Ohjuksen lentonopeus on sen eri versioilla välillä 115–130 m/s.[1][2] Panssarin läpäisy on mallista riippuen 200–800 mm, uudemmilla versioilla parempi. Suurin ampumaetäisyys on noin 3 000 metriä, johon lentoaika 30 sekuntia.[1]

Pohjoisvietnamilaiset käyttivät ohjusta 1972 Etelä-Vietnamin joukkoja vastaan jonkinlaisella menestyksellä.[3] Erityisen merkittäväksi ohjus nousi vuoden 1973 jom kippur -sodassa Syyrian ja Egyptin käyttäminä.[2] Keskimäärin joka divisioona ampui 2 000 ohjusta ja neuvostolähteiden mukaan Israel menetti tämä tuloksena 800 panssarivaunua, puolet menetyksistään. Joissa lähteissä on mainittu 1 063 vaunua, johon sisältyvät varmaankin myös alle vuorokaudeksi taisteluista poistuneet. Ohjuksen osumatodennäköisyydeksi jäi tositilanteessa 2–25 % ampujien harjoituksesta riippuen.

• AT-3 Sagger
  • AT-3A Sagger-A 9M14 Maljutka, käyttöön 1963.
  • AT-3B Sagger-B 9M14M Maljutka-M, käyttöön 1973, parannettu moottori, vähentää lentoaikaa, massa 11 kg, kantama 3 km.
  • AT-3C Sagger-C 9M14P Maljutka-P SACLOS
    • 9M14P parannettu taistelulataus, läpäisy 460 mm (RHA), käyttöön 1969
    • 9M14P1 parannettu taistelulataus, läpäisy 520 mm (RHA), kärkitutkain reaktiivipanssaria vastaan.
    • 9M14MP1
    • 9M14MP2
  • AT-3D Sagger-D SACLOS, käyttöön 1990-luvulla, massa 13 kg, kantama 3 km, nopeus parannettu 130 m/s.
    • 9M14-2 Maljutka-2 3,5 kg ontelopanos, läpäisy 800 mm (RHA), käyttöön 1992, massa 12,5 kg.
    • 9M14-2M Maljutka-2M 4,2 kg kaksoisontelopanos, parannettu läpäisy reaktiivipanssaria (ERA) vastaan, massa 13,5 kg, nopeus 120 m/s.
    • 9M14-2P Maljutka-2P
    • 9M14-2F Maljutka-2F 3,0 kg thermobarinen kranaatti, pehmeitä kohteita vastaan
    • 9M14P-2F
• HJ-73 Hongjian Punainen nuoli 1973 Kiina
  • HJ-73 MCLOS, käyttöön 1979
  • HJ-73B SACLOS
  • HJ-73C SACLOS, kärkitutkain reaktiivipanssaria vastaan
• RAAD Iran, valmistettu vuodesta 1995.
  • RAAD
  • RAAD-T kärkitutkain reaktiivipanssaria vastaan
• Susong-Po Pohjois-Korea
• POLK Slovenia, perustuu AT-3C:hen
• Kuen Wu 1 Taiwan

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 9M14 Maljutka Wikimedia Commonsissa