4. divisioona (talvisota)

Pääasemassa (jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja) 4. divisioonan lohkolla linnoittamistoimenpiteet olivat vielä pahoin kesken [12]:

• Inkilän lohkolla oli yhteensä seitsemän betonista konekiväärikorsua, yhtenäinen panssarivaunueste ja piikkilankaeste (joka oli osin rakenteellisesti sangen heikko). Valmiina oli lisäksi taisteluhaudat ja osa yhteyshaudoista.
• Hatjalahden lohkolla ei ollut betonisia kestolaitteita lainkaan, panssarivaunueste oli keskeneräinen ja piikkilankaesteessä oli useita aukkoja. Taisteluhaudat olivat kuitenkin pääosin valmiina ja osa yhteyshaudoista oli myös rakennettu.
• Pääaseman taakse suunniteltu tukilinja oli kokonaan linnoittamatta.

Divisioonan puolustusalue joulukuussa näkyy kartasta Suomenlahteen rajoittuvana.

4. divisioonan osalta varsinaiset taistelutoimet alkoivat vasta 7. joulukuuta neuvostojoukkojen hyökättyä Halolanjärven ja Kaukjärven välisellä kannaksella olleita Kevyt osasto 4:n joukkoja vastaan. Seuraavan päivän kuluessa puna-armeijan joukot pakottivat suomalaisjoukot vetäytymään pääaseman suojiin. 9. joulukuuta joutui divisioonalle alistetun ErP 7:n yksi komppania taisteluun Suomenlahden rannikkoa seuraavan tien varrella Sortavalan kylässä (noin 12 kilometriä pääaseman etupuolella) joutuen vetäytymään hieman. Myös divisioonan vastuualueen pohjoisosassa, pääaseman edessä käytiin taisteluita mainittuna päivänä, joiden seurauksena joukot vetäytyivät Hatjalahden lohkolla pääaseman suojiin. Viivytystaistelut jatkuivat muualla vielä muutaman päivän ajan vetäytymisen merkeissä. Aivan Suomenlahden rannikolla päästiin pääasemassa taistelukosketukseen vasta 11. joulukuuta.[14]

"Kuoleman komppania" (Kevyt Osasto 4) Summassa, 20.12.1939.

Saavutettuaan pääaseman kauttaaltaan pysähtyivät neuvostojoukot linjan eteen. Tämän jälkeen seurasi noin viikon mittainen hiljaisempi vaihe, jonka aikana osapuolet lähinnä tunnustelivat vastustajiensa asemia ja aikeita. 16. joulukuuta divisioonan esikunnan käskystä kavennettiin Hatjalahden lohkoa, koska puna-armeijan todettiin keskittävän lisää joukkoja divisioonan vastuualueen pohjoisosaan ja ryhmitystä oli tarpeen tiivistää.[15]

19. joulukuuta aloitti puna-armeija laajemman hyökkäyksen länsi-Kannaksella. Suurin paine kohdistui divisioonan vastuualueen pohjoisosaan (kavennettu Hatjalahden lohko) neuvostojoukkojen tyytyessä etelämpänä vain tulittamaan suomalaisasemia. Mainitun päivän aamuna hyökkääjän onnistui saada haltuunsa pääaseman etummaisia asemia Marjapellonmäen alueella, joita yritettiin tuloksetta vallata takaisin illan ja seuraavan päivän aikana. 20. joulukuuta joutuivat suomalaiset luopumaan etuvartioasemastaan hieman etelämpänä Hanhiojansuon alueella. Tukikohta vallattiin kuitenkin seuraavana päivänä takaisin. 23. joulukuuta tukikohta menetettiin jälleen, mutta iltaan mennessä rintamavastuussa ollut pataljoona (II/JR 11) onnistui saamaan asemat takaisin haltuunsa.[16]

Divisioonaa vastaan tehtyjen todennäköisenä tarkoituksena oli vain Summan alueella tehdyn läpimurtoyrityksen suojaaminen sivustalta ja 4. divisioonalla ei ollut suuria vaikeuksia hyökkäysten torjumisessa. Divisioonalle esikunnalle oli kuitenkin annettu jo ohje valmistautua tilanteeseen, jossa asemista olisi vetäydyttävä.[17]

Koko joulukuun ajan divisioonan vastuualueeseen kuuluneet merialueen puolustuksesta vastanneet rannikkotykistön linnakkeet joutuivat toistuvien laivasto-osastojen ja ilmavoimien hyökkäysten kohteeksi. Merisivustan suojaamiseksi mahdolliselta maihinnousulta alueelle keskitettiin lisäjoukkoja. Merkittävimmät suomalaisen rannikkotykistön ja punalaivaston väliset taistelut käytiin 18. ja 19. joulukuuta, jolloin Saarenpään linnake joutui taisteluun suurehkon laivasto-osaston kanssa. Jälkimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton laivaston taistelulaiva Marat sai todennäköisesti osuman peräosaansa. Rannikkotykistön yksiköt osallistuivat myös 23. joulukuuta tehdyn vastahyökkäyksen tukemiseen antamalla tykistötukea etenemään pyrkiville joukoille, mutta vastahyökkäys jouduttiin keskeyttämään alempana mainituista syistä. Kiivaista ilmapommityksista huolimatta rannikkopuolustuksen linnakkeet (Saarenpää ja Humaljoki) eivät kärsineet merkittävämpiä vauruioita, vaikka esimerkiksi kiivaimpana pommituspäivänä 27. joulukuuta linnakkeita vastaan laskettiin toimineen yhteensä 129 neuvostoilmavoimien lentokonetta.[18]

19.–23. joulukuuta käytyjen torjuntataisteluiden aikana divisioonan esikunta joutui keskittymään torjunnan johtamisen ohella myös 23. joulukuuta alkavaksi käsketyn laajan vastahyökkäyksen suunnitteluun. Divisioona sai uuden naapurin päämajan keskittäessä omasta reservistään 6. divisioonan vastahyökkäystä varten 4. ja 5. divisioonan väliin. Keskittämisen myötä 4. divisioonan kaistaa kavennettiin noin seitsemällä kilometrillä. 6. divisioonan lohko nimettiin Karhulan lohkoksi.[19]

Divisioonan esikunta oli muodostanut hyökkäystä varten kaksi erillistä hyökkäysosastoa, joiden tehtävänä oli yhdessä 6. divisioonan joukkojen kanssa edetä katkaisemaan neuvostojoukkojen huoltotie Uudeltakirkolta Summaan. Hyökkäys Hatjalahdenjärven pohjoispuolitse päästiin aloittamaan määräaikana 23. joulukuuta kello 6.30, mutta melko nopeasti puna-armeijan vastarinta pysäytti etenemisen tärkeimmillä etenemissuunnilla. Osa hyökkäyksistä aloitettiin ilman tykistön tulivalmistelua ja myöhemmin toteutetut tykistön iskut eivät auttaneet paikalleen juuttunutta hyökkäystä eteenpäin. Myöskään Hatjalahdenjärven yli tapahtunut hyökkäys ei johtanut minkäänlaiseen menestykseen joukkojen etenemisen pysähtyessä neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. Vastahyökkäyksen todettiin epäonnistuneen ja joukoille annettiin määräys palata takaisin pääaseman taakse. Hyökkäykset pääaseman eteläisellä Inkilän lohkolla päättyivät paluuseen pääaseman suojiin. Vastahyökkäyksen epäonnistumisen syiksi todettiin muun muassa riittämätön valmistautumisaika ja tykistön kyvyttömyys seurata hyökkääviä joukkoja viestivälineistön heikkouden vuoksi. Lisäksi suomalaisjoukkojen lähes olematon panssarintorjuntakalusto ei kyennyt murtamamaan vastustajan maahankaivamista hyökkäysvaunulinnakkeista muodostuneita vastarinta-asemia. Divisioonan kokonaistappiot olivat päivän aikana 297 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Suurimmat tappiot kärsi JR 11, jonka osalle tuli 204 miehen tappiot.[20][21]

Vastahyökkäyksen jälkeen 6. divisioona irrotettiin rintamasta ja vastuun Karhulan lohkolla otti JR 10. Etelämpänä Hatjalahden lohkoa puolusti edelleen JR 11 ja aivan eteläisintä Inkilän lohkoa JR 12. divisioonan reserviksi jäi KevOs 4 ja PPP 5. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäykset suomalaisasemia vastaan pian suomalaisten vastahyökkäysyrityksen jälkeen. 25. joulukuuta puna-armeija hyökkäsi noin kahdella pataljoonalla Karhulan lohkolla yli 30 hyökkäysvaunun tukemana. Hyökkäys saatiin kuitenkin torjuttua. Hatjalahden lohkolla neuvostojoukot saivat kuitenkin hieman menestystä vallatessaan ns. Makkarakukkulan, joka menetettiin lopullisesti puna-armeijalle.[22]

Seuraavina päivinä neuvostojoukkojen hyökkäykset jatkuivat etenkin Karhulan lohkolla. Hyökkäyksiin osallistui huomattavasti pienempiä joukkoja. 28. joulukuuta viisi neuvostovaunua murtautui aivan Hatjalahdenjärven pohjoispäässä suomalaisasemiin, mutta niiden jäätyä ilman oman jalkaväkensä tukea niistä saatiin tuhottua kaksi ja vallattua kaksi yhden päästyä pakenemaan takaisin omien joukkojen luokse. Inkilän lohkolla neuvostojoukot tyytyivät lähinnä tulittamaan suomalaisasemia tykistöllään.[22]

4. divisioonan joukot jatkoivat tammikuussa linnoittamista keskeneräisissä asemissa. Kuva Summasta.

Tammikuun alkupuolella taisteluissa oli hiljaisempi vaihe. Taistelutoimintaa leimasi molempien osapuolien aktiivinen tiedustelutoiminta erikokoisin tiedustelupartioin sekä neuvostotykistön jatkuva ja voimakas tuli suomalaisasemiin. Lisäksi puna-armeijan ilmavoimat jatkoivat suomalaisten pommittamista. Suomalaiset pyrkivät tiedustelutoiminnallaan selvittämään vastassa olleiden neuvostojoukkojen sijaintia ja vahvuutta. Tammikuun lopulla suomalaisille alkoikin tihkua tietoja siitä, että alueella toimi siellä jo aiemmin olleen puna-armeijan 70. divisioonan ohella myös idempää siirretty 43. divisioona ja lisäksi saatiin viitteitä täysin uuden yhtymän, 113. divisioonan, saapumisesta alueelle.[23]

Suomalaisjoukot jatkoivat asemiensa vahvistamista koko tammikuun ajan pyrkien luomaan pääasemalle lisää puolustuksellista syvyyttä. Neuvostotykistön jatkuva tuli pakotti joukot myös jatkuvasti korjaamaan kuluneita asemiaan. Suomalaiset vaihtoivat säännöllisesti joukkojaan etulinjassa siten, että 6–10 vuorokauden etulinjapalveluksen jälkeen yksiköt toimivat joko divisioonan tai paikallisen rykmentin reservinä 4–7 vuorokauden ajan.[24]

Tammikuun loppua kohti neuvostojoukkojen aktiivisuuden todettiin kasvavan ja esimerkiksi 29. tammikuuta suoritti puna-armeija voimakkaan tiedusteluhyökkäyksen divisioonan alueella. Hyökkäystä tuki voimakas tykistö, mutta suomalaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Seuraavana päivänä todettiin vihollisen ilmeisimmin keskittävän lisää joukkojaan divisioonaa vastaan, koska alueella havaittiin vilkasta liikennettä ja suuria marssivia sotilasosastoja. Suomanlahden rannikolla neuvostojoukot partioivat ahkerasti ja pyrkivät kiertämään jäätyneen meren kautta Inkilän lohkolla taistelevan JR 12:n selustaan. Divisioonan esikunta siirsi KevOs 4:n rannikon varmistukseen.[25]

Neuvostoliittolainen T-26 hyökkäysvaunu jollaisia esiintyi myös 4. divisioonan alueella.

Aivan helmikuun alkupäivinä aloitti neuvostotykistö voimakkaan tulen suomalaisasemia vastaan etenkin divisioonan kahdella pohjoisemmalla lohkolla. 5. helmikuuta suorittivat neuvostojoukot kahdessakin kohtaa tunnusteluluonteisia hyökkäyksiä, mutta ilman menestystä.[26]

Heti suurhyökkäyksen alettua todettiin koko Karjalan kannaksen alueella neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää edenneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen jäämisestä jälkeen) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät asemiin myös selvästi aiemmin totuttua kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät enää kyenneet niitä tuhoamaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toimintaa taas rajoitti neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.[27]

Kiivaampi taistelutoiminta divisioonan vastuualueella alkoi 9. helmikuuta aamulla, jolloin kaksituntisen tykistön tulivalmistelun jälkeen neuvostojoukot lähtivät hyökkäysvaunujen tukemina. Hyökkäyksen painopiste oli Karhulan lohkolla. Suurin osa hyökkäyksestä tuli torjutuksi, mutta Marjapellonmäen koillispuolella pääsivät puna-armeijan hyökkäysvaunut läpi hyökkäysvaunuesteestä ja saivat vallattua yhden tukikohdan. Alueelle siirretyn reservikomppanian vastahyökkäys illan aikana ei johtanut tulokseen ja tukikohta jäi puna-armeijalle. Seuraavan yön aikana neuvostojoukot hyökkäsivät jälleen pataljoonan vahvuisin joukoin Marjapellonmäkeä vastaan, mutta tulivat torjutuiksi.[28]

10. helmikuuta neuvostojoukot suorittivat useita hyökkäysyrityksiä Marjapellonmäkeä vastaan. Suomalaisjoukot saivat kuitenkin torjuttua hyökkäykset. Suomalaiset aloittivat kello 23 oman vastahyökkäyksensä tavoitteena vallata takaisin edellisenä päivänä menetetty tukikohta. Koko yön jatkuneet taistelut eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen vaan tukikohta pysyi puna-armeijalaisilla.[29]

Neuvostojoukkojen läpimurtoon tähtäävä hyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamupäivällä Hatjalahden ja Karhulan lohkoilla. Puna-armeijan hyökkäys johtikin nopeasti murtoon ja neuvostojoukot pääsivät etenemään suomalaisjoukkojen alueelle. Suomalaiset aloittivat kuitenkin vastahyökkäyksensä ja saivatkin vastustajan joukot työnnettyä takaisin omista asemistaan. Iltapäivällä neuvostojoukot uusivat laajan hyökkäyksensä divisioonan puolustusalueen pohjoisimmalla Karhulan lohkolla, mutta suomalaiset torjuivat hyökkäykset. Hatjalahden lohkolla yksi puolustajan eteentyönnetty tukikohta joutui lopullisesti hyökkäävien joukkojen hallintaan, varsinainen pääpuolustuslinja pysyi kuitenkin suomalaisten hallussa. Puolustusalueen eteläisimmällä Inkilän lohkolla neuvostojoukot aloittivat myös hyökkäyksensä 43. divisioonansa voimin, mutta maarintamalla ja jääalueen kautta suoritetut hyökkäykset tulivat torjutuiksi. Suomalaiset rannikkotykistön linnakkeet torjuivat päivän aikana noin kahden pataljoonan voimin tehdyn puna-armeijan hyökkäyksen Suomenlahden jäällä pakottaen tulellaan neuvostojoukkojen vetäytymään takaisin omiin asemiinsa.[30]

12. helmikuuta puna-armeijan joukot jatkoivat hyökkäysyrityksiään divisioonan kahden pohjoisimman lohkon alueella, mutta hyökkäykset torjuttiin ilman suuria vaikeuksia. Varsinaisia hyökkäyksiä ei enää päivän aikana tapahtunut Inkilän lohkolla, mutta tiedustelupartioita todettiin melko syvälläkin suomalaisjoukkojen sivustoilla. Suomanlahden jäätä pitkin tapahtui seuraavien päivien aikana myös useita yrityksiä edetä mantereelle, mutta rannikkolinnakkeiden tulen avulla suomalaisten onnistui torjua hyökkäykset.[31]

Kahden seuraavan päivän ajaksi taistelutoiminta divisioonan vastuualueella hiljeni. Summan kylässä tapahtuneen pääaseman menettämisen seurauksena divisioonan esikunta sai 15. helmikuuta määräyksen vetäytymisestä ja divisioonan joukkojen irtautuminen pääasemasta alkoi seuraavan päivän iltahämärissä. Divisioonan osalta pääasemasta luopuminen tapahtui neuvostojoukkojen havaitsematta asiaa ja vasta 17. helmikuuta puna-armeijan ilmavoimien tiedustelu havaitsi suomalaisjoukkojen vetäytyneen alueeltaan. Divisioonan joukot vetäytyivät uuteen puolustusasemaan (ns. Väliasema) seuraavan päivän kuluessa siten, että JR 11 vastasi Uuraansaarten puolustamisesta ja Osasto Wiberg (JR 10 ja PPP 5) vastasi väliaseman puolustamisesta Ylä-Sommeen ja Viipurinlahden välillä.. JR 12 ja KevOs 4 irrotettiin divisioonasta ja alistettiin Meripuolustuksen esikunnan alaiselle Viipurin lohkolle siten, että JR 12:n tehtävänä oli puolustaa Koivistonniemeä ja KevOs 4:n tehtävänä torjua vastustajan hyökkäykset Revonsaaressa edellä mainitun rykmentin pohjoispuolella.[32]

Panssarintorjuntatykkien vähäisyydestä johtuen hyökkäysvaunuja vastaan jouduttiin käyttämään tilapäisvälineitä. Kuvassa polttopullo, jota myös ”Molotovin cocktailiksi” kutsuttiin.

Neuvostojoukot pääsivät osittain yllättämään suomalaisjoukot jo 18. helmikuuta edetessään noin pataljoonan vahvuisin voimin osasto Wibergin vasta osittain miehittämiin asemiin. Seuraavana päivänä yhdessä JR 67 joukkojen kanssa suoritettu vastahyökkäys tuotti kuitenkin tulosta ja väliaseman menetetyt tukikohdat saatiin vallattua takaisin. Päivän aikana Uuraansaarten alueella saatiin myös taistelukosketus neuvostojoukkoihin II/JR 11:n vetäydyttyä viivyttäen rintamalinjalle ryhmittyneiden joukkojen lävitse.[33]

Parin seuraavan päivän aikana neuvostojoukot jatkoivat väliasemaan ryhmittymässä olevia 4. divisioonan joukkoja vastaan. Divisioonan ryhmitys puolustusasemaan valmistui 21. helmikuuta. Seuraavana päivänä puna-armeijan joukot pääsivät nousemaan maihin puolustusasemaan kuuluvaan Lasisaareen, jossa suomalaisjoukoista puolustautui PPP 5. Samana iltana aloitettu vastahyökkäys pysähtyi nopeasti neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. 23. helmikuuta suomalaisjoukot uusivat vastahyökkäyksensä ja Lasisaari saatiinkin pääosin takaisin hallintaan, mutta illan pimetessä suomalaisjoukot menettivät yhteytensä johtoonsa ja toisiinsa. Hyökkäys jouduttiin keskeyttämään ja joukot vetäytyivät takaisin mantereelle. Puna-armeija sai miehitettyä Lasisaaren uudelleen.[34]

Neuvostojoukot aloittivat 24. helmikuuta hyökkäyksensä myös muilla divisioonan vastuualueen lohkoilla. Hyökkäykset tulivat kuitenkin torjutuiksi.[35]

Seuraava yritys Lasisaaren takaisinvaltaamiseksi aloitettiin 25. helmikuuta klo 4.30. Koko päivän kestäneissä kiivaissa taisteluissa hyökkäävä pataljoona (II/JR 10) saikin työnnettyä neuvostojoukot aivan saaren eteläiseen kärkeen. Hyökkäyksen etenemistä haittasi puna-armeijan tykistön erittäin voimakas tuli saareen. Iltaan mennessä suurin osa saaresta oli siis suomalaisten hallinnassa ja hyökkäyksen suorittanut pataljoona vaihdettiin lepoon. Saaren puolustukseen saapui III/JR 10.[35]

26. helmikuuta käytiin JR 11:n lohkolla kiivaimmat taistelut siihen asti. Neuvostojoukkojen hyökkäykset kyettiin kuitenkin pysäyttämään puolustusasemien eteen. Sommeen aseman seudulla olivat suomalaisjoukot joutuneet torjumaan puna-armeijan hyökkäyksiä jo useampana päivänä, mutta mainittuna päivänä neuvostoliiton joukot pääsivät hyökkäysvaunujen tukemana murtautumaan puolustusasemaan. Sisäänmurto saatiin rajoitettua, mutta toistuvista vastahyökkäysyrityksistä huolimatta vastustajaa ei enää saatu karkotettua suomalaisten asemista.[36]

Lähialueella taistelleiden muiden divisioonien puolustuksen alkaessa murtua sai divisioonan esikunta käskyn aloittaa valmistelut väliasemasta luopumiseksi ja ns. taka-asemaan vetäytymiseksi. Divisioonan esikunta antoi 27. helmikuuta alaisilleen joukoille käskyt vetäytymisestä. Päivän aikana käytiin vielä kiivaitakin taisteluita väliasemassa. Vetäytyminen alkoi seuraavana yönä ja viimeiset joukot aloittivat vetäytymisensä 28. helmikuuta iltapäivällä. Divisioonan viimeiset varmistusosastot Viipurinlahden itärannalta poistuivat seuraavan päivän iltana. Divisioonan muut joukot olivat ryhmittymässä jo aiemmin mainittuun, käytännössä täysin linnoittamattomaan, taka-asemaan Viipurinlahden länsirannalle.[36]

Uuraansaarten alueella neuvostojoukot onnistuivat 29. helmikuuta iltaan mennessä saamaan jalansijaa muun muassa Pukinsaaressa ja Hannukkalansaaressa, joista suomalaisjoukkojen ei niitä onnistunut vastahyökkäyksin karkottamaan. Suomalaisjoukot joutuivat seuraavan yön aikana vetäytymään pois mainituilta saarilta.[37]

4. divisioonan maaliskuussa käymien taisteluiden taustalla oli neuvostojoukkojen suunnitelma saarrostaa Viipuri hyökkäämällä Viipurinlahden yli kaupungin lounaispuolelta. Puna-armeija keskitti alueelle kaikkiaan noin viiden divisioonan vahvuiset joukot. Maaliskuun alussa suomalaisjoukkojen johtosuhteissa ja komentajissa tapahtui useita muutoksia sangen lyhyen ajan sisällä ja alueelle jouduttiin keskittämään runsaasti uusia joukkoja neuvostoliittolaisten hyökkäykseen osallistuvien joukkojen määrän alkaessa hahmottua ylemmille johtoportaille. 1. maaliskuuta alkaen pääosa 4. divisioonasta oli alistettuna Rannikkoryhmälle (aiemmin Viipurin rannikkolohko), jonka komentajana oli aluksi kenraalimajuri Kurt Wallenius ja sittemmin kenraaliluutnantti Karl Oesch.[38]

Maaliskuun alusta aina sodan loppuun saakka divisioonan joukot joutuivat käymään taisteluitaan muun muassa Viipurinlahden saaristossa ja länsirannalla, jossa ei ollut linnoitettuja asemia ja maaperän kallioisuuden vuoksi joukoilla ei ollut myöskään mahdollisuutta kaivautua asemiin. Viipurinlahdelle oli päämajan toimeksiannosta sahattu railo hyökkäysvaunuesteeksi, mutta kovien pakkasten edelleen jatkuessa este jäätyi nopeasti umpeen eikä sillä enää ollut estearvoa. Myöskään Viipurinlahden länsirannalla ei ollut etukäteen valmisteltuja asemia.[39]

Maaliskuun alkupäivinä divisioona kävi viivytystaistelua Viipurinlahden saaristossa. 1. maaliskuuta Uuraansaaressa puolustautuva pataljoona (I/JR 11) pystyi torjumaan neuvostojoukkojen hyökkäykset, mutta seuraavana päivänä pakotti Hannukkalansaaren suunnasta etenevä vastustaja pataljoonan vetäytymään saaren keskiosiin. 3. maaliskuuta aamulla neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä kiivaan tulivalmistelun jälkeen, mutta hyökkäys saatiin vielä torjuttua. Puna-armeijan joukkojen onnistuttua kiertämään jäitse suomalaisjoukkojen selustaan ja saatuaan murron aikaiseksi itse rintamassa oli vetäytyminen kuitenkin aloitettava. Viimeiset suomalaisjoukot vetäytyivät Uuraansaaresta seuraavan päivän aamuna.[40]

Viipurinlahden taisteluiden aikaan konetuliaseiden merkitys korostui puolustuksessa, koska neuvostojoukot hyökkäsivät usein avoimien jäälakeuksien yli. Kuvassa Lahti-Saloranta pikakivääri Viipurinlahden rannikolla. Alueen linnoittamattomuus käy kuvasta hyvin ilmi.

Uuraansaaressa käytyjen taisteluiden aikana 2. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä myös Viipurinlahden Turkinsaarta vastaan. Suomalaisjoukot kykenivät kuitenkin torjumaan hyökkäykset vaikka kärsivätkin kovia tappioita kiivaassa tykistötulessa. Tykistötulen aiheuttamia tappioita lisäsi saaren kivikkoinen maasto, joka ei tarjonnut kovinkaan paljon suojaa ja esti kaivautumisen. Puna-armeijan joukkojen onnistui seuraavana päivänä nousta maihin saareen, mutta suomalaisjoukot pystyivät lyömään ne takaisin jäälle vastahyökkäyksellään. Vastustaja jäi kuitenkin asemiin jäälle saaren läheisyyteen ja jatkoi kiivasta tykistötultaan saareen.[41]

4. maaliskuuta Turkinsaaressa jouduttiin jälleen torjumaan useita neuvostojoukkojen tekemiä hyökkäyksiä. Alueella taistellut JR 11 joutui kiinnittämään enenevässä määrin huomionsa luoteiseen sivustaansa, jossa puna-armeijan joukot olivat valloittaneet mm. Mäntysaaren ja Lammassaaren. Päivän aikana neuvostojoukot hyökkäsivät myös Suonionsaaren eteläosaan ja Ravansaareen, joissa molemmissa ne saivat haltuunsa sillanpääasemat. Vastahyökkäyksistä huolimatta kummassakaan saaressa hyökkääjää ei enää saatu työnnettyä takaisin.[41]

5. maaliskuuta oli Viipurinlahden taisteluissa sikäli merkittävä päivä, että ensimmäiset neuvostojoukot pääsivät etenemään jääalueen kautta mantereelle asti aivan JR 11:n oikealla sivustalla Niskapohjassa. Kiivaimmat taistelut päivän aikana käytiin kuitenkin Ravansaaressa, jonne puna-armeijan joukot hyökkäsivät kahdestakin suunnasta hyökkäysvaunujen tukemana. Ravansaaren puolustamisesta vastasi suoraan JR 11:n esikunnan alaisuuteen muodostettu Osasto L, johon kuului muun muassa rannikkolohkon joukkoja. Lisäksi saaren miehitykseen lisättiin ammuksensa loppuun kuluttaneen Ravansaaren linnakkeen henkilöstö, joka ryhtyi siis taisteluun jalkaväen tapaan. Neuvostojoukot saavuttivat päivän aikana sillanpääaseman saaresta ja suomalaisjoukot vetäytyivät saaren eteläosasta. JR 12 torjui neuvostojoukkojen hyökkäykset omalla pääpuolustusaseman lohkollaan aina 9. maaliskuuta asti.[42]

6. maaliskuuta neuvostojoukot pääsivät tunkeutumaan jo suuremmin voimin mantereelle Karjaniemessa aivan divisioonan vastuualueen länsilaidassa, jossa puolustautuvat joukot oli koottu yhtenäisen johdon alle ja nimetty Osasto Varkoksi. Osastoon kuului noin kolmen pataljoonan joukot, jotka olivat kuitenkin jo taisteluissa kuluneita ja väsyneitä.[43]

Neuvostojoukot keskittivät divisioonan puolustusalueeseen kuuluneille saarille koko ajan lisää joukkojaan ja 7. maaliskuuta onnistui puna-armeija murtamaan suomalaisten puolustuslinjan Suonionsaaressa. Suomalaisjoukot vetäytyivät saaren keskiosiin ja alueelle haalituilla voimilla yrittivät suomalaiset vastahyökkäystäkin, joka ei johtanut tulokseen. Karjaniemessä maihinnoussutta vihollista yritettiin karkotta Osasto Varkon vastahyökkäyksellä, mutta hyökkäys ei johtanut tulokseen, tosin neuvostojoukot eivät päivän aikana enää yrittäneetkään edetä.[44]

Suomalaiset suunnittelivat uutta vastahyökkäystä Suonionsaaressa 8. maaliskuuta aamuksi, mutta neuvostojoukot ehtivätkin jatkamaan hyökkäystään suomalaisasemia vastaan. Päivän taisteluiden seurauksena oli suomalaisten vetäydyttävä Suonionsaaresta, Esisaaresta ja Ravansaaresta. Divisioonalle määrätystä pääpuolustusasemasta jouduttiin siis luopumaan, ja taistelut alkoivat siirtyä saari saarelta kohti mannerta. Tilanteen kehittyessä uhkaavaksi JR 11:n lohkolla alisti Rannikkoryhmän esikunta 4. divisioonalle omasta reservistään JR 68:n, joka ryhmitettiin pääosiltaan JR 11 taakse. Osasto Varkon puolustuslohkolla neuvostojoukot jatkoivat etenemistään päästen päivän aikana jo aivan Viipurin ja Säkkijärven välisen uuden maantien tuntumaan noin kahden kilometrin päässä alkuperäisestä maihinnousupaikastaan.[45]

Viipurinlahden taisteluiden aikana divisioonalle alistettiin lisää tykistöä. Kuvassa 76 K 02, joka oli myös KTR 4:n pääkalusto.

9. maaliskuuta neuvostojoukot jatkoivat etenemistään JR 11 lohkolla ja jo aamupäivän aikana puna-armeija oli saanut haltuunsa kolme saarta (Kattilansaari, Hapenensaari ja Turkinsaari). Suomalaisjoukot vetäytyivät aluksi Piispansaareen, mutta siitäkin oli luovuttava ennen puolta päivää. Suomalaisjoukot olivat nyt koko lohkon leveydeltä vetäytyneet mantereelle. Osasto Varkon joukot joutuivat vetäytymään päivän aikana aiemmin mainitun maantien pohjoispuolelle jonne hyökkäys saatiinkin pysäytettyä. Neuvostojoukkojen itää kohti suuntautuneet hyökkäykset saatiin torjuttua ja sivustauhka JR 12 vastaan saatiin estettyä.[46]

Neuvostojoukkojen eteneminen divisioonan vastuualueen keskiosassa (JR 11) saatiin pysäytettyä 10. maaliskuuta suomalaisten torjuessa puna-armeijan hyökkäykset rantaviivalle Vaakkurin ja Vahvaniemen alueilla. Neuvostojoukot pystyivät kuitenkin hyödyntämään edellisenä päivänä miehittämiään alueita hyökkäyksessään divisioonan vasenta lohkoa vastaan (JR 12) ja saivat siellä vallattua viimeisiäkin suomalaisjoukkojen hallussa olleita saaria ja jatkaa vielä hyökkäystä mantereellekin muun muassa Koivuniemen alueella. Suomalaisten vastahyökkäykset pysähtyivät heti alkuunsa, mutta toisaalta Marjaniemeen saatiin muodostettua toistaiseksi pitävä puolustuslinja. Osasto Varkon lohkon aivan läntisimmässä osassa tilanne oli muuttua kriittiseksi puna-armeijan joukkojen onnistuessa tunkeutumaan osaston läntisen naapurin asemiin iltapäivällä. Neuvostojoukot pääsivät etenemään jopa kolmen kilometrin matkan ennen kuin avuksi hälytettyjen suomalaisjoukkojen onnistui aloittaa vastahyökkäys, jolla tilanne saatiin vakiinnutettua Nisalahden kylän pohjoisosiin. Samanaikaisesti neuvostojoukkojen onnistui päästä suomalaisasemiin myös idempänä, mutta nopeasti aikaansaadulla vastahyökkäyksellä puna-armeijan joukot saatiin lyötyä takaisin lähtöasemiinsa.[47]

11. maaliskuuta suomalaiset pystyivät torjumaan lähes kaikki neuvostojoukkojen hyökkäykset divisioonan alueella, mutta Repolan itäpuolella ja Vilajoella puna-armeijan joukot pääsivät murtoon. Murtoalueet saatiin kuitenkin rajattua ja vastahyökkäyksiä varten alueille keskitettiin lisää suomalaisjoukkoja. 12. maaliskuuta toteutetut vastahyökkäykset johtivat haluttuun tulokseen ja Repolan alueella neuvostojoukot saatiin työnnettyä takaisin Viipurinlahden jäälle sekä Vilajoella omat asemat palautettua. Neuvostojoukkojen todettiin pyrkivän osasto Varkon alueella jopa irtautumaan taisteluista pääsivät suomalaisjoukot vastustajaa seuraten jopa paikoin hieman etenemäänkin.[48]

Sodan viimeisenä päivänä neuvostojoukkojen kaikki hyökkäykset torjuttiin 4. divisioonan alueella. Tieto tulevasta rauhasta saavutti joukot aamupäivän kuluessa, mikä omalta osaltaan lienee rauhoittanut puna-armeijankin suurinta hyökkäysintoa.[49]