21 vaatimusta

21 vaatimusta (jap. 対華21ヶ条要求, Taika nijūichikkajō yōkyū) olivat Japanin pääministeri Ōkuma Shigenobun johtaman hallituksen Kiinan nimelliselle hallitukselle 18. tammikuuta 1915[1] lähettämiä vaatimuksia. Ne johtivat sopimuksiin Japanin kanssa 25. toukokuuta 1915.

21 vaatimusta

Japani oli saavuttanut suuren vaikutuspiirin Pohjois-Kiinassa ja Mantšuriassa voitettuaan ensimmäisen Kiinan–Japanin sodan sekä Venäjän–Japanin sodan. Maa oli liittynyt eurooppalaisten imperialististen suurvaltojen joukkoon tavoitellessaan poliittista ja taloudellista valtaa Kiinassa. Kun Qing-dynastia kaatui ja uusi Kiinan tasavalta perustettiin Yuan Shikain johdolla, Japani näki mahdollisuuden vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Japani laati listan 21 vaatimuksesta pääministeri Ōkuman ja ulkoministeri Katō Takaakin johdolla. Vaatimukset tarkastivat genrōt ja keisari ja ne hyväksyttiin parlamentissa. Epäoikeudenmukainen luettelo esitettiin Yuan Shikaille 18. tammikuuta 1915, ja häntä varoitettiin samalla ikävistä seurauksista, jos vaatimukset hylättäisiin.^lähde?

21 vaatimusta jaettiin viiteen ryhmään:[2]

• Ryhmä 1 vahvisti Japanin aluehankinnat Shandongissa ja laajensi Japanin vaikutuspiiriä provinssin rautateille, rannikoille ja tärkeimpiin kaupunkeihin.[2]

• Ryhmä 2 käsitteli Japanin vaikutuspiiriä Etelä-Mantšuriassa ja Etelä-Mantšurian rautatien alueella, missä vaadittiin asutus- ja ekstraterritoriaalisuusoikeuksia.[2]

• Ryhmä 3 vaati Japanin hallintaan Hanyepingin kaivos- ja metallurgiakompleksia, joka oli jo syvästi velkaantunut Japanille.[2]

• Ryhmä 4 kielsi Kiinaa antamasta enää myönnytyksiä rannikoltaan tai saariltaan muille ulkovalloille kuin Japanille.[2]

• Ryhmä 5 sisälsi sekalaisen joukon vaatimuksia, joissa vaadittiin esimerkiksi japanilaisten neuvonantajien nimittämistä Kiinan keskushallintoon, Kiinan poliisivoimien antamista japanilaisten hallittavaksi ja japanilaisten buddhalaisten lähetyssaarnaajien pääsyä Kiinaan.[2]

Japani tiesi, että ryhmän viisi vaatimukset tulisivat aiheuttamaan negatiivisen reaktion, ja yritti salata ne. Kiinan hallinto koitti viivyttää vastaustaan niin kauan kuin mahdollista ja vuoti vaatimusten sisällön länsivalloille toivoen, että mahdollinen uhka niiden omille eduille olisi tarpeeksi suuri Japanin toimien rajoittamiseksi. Kun Kiina hylkäsi Japanin uudistetun ehdotuksen 26. huhtikuuta genrōt puuttuivat vaatimuksiin ja poistivat niistä viidennen ryhmän. Supistetut ”13 vaatimusta” toimitettiin 7. toukokuuta uhkavaatimuksen muodossa, ja vastausajaksi annettiin kaksi päivää. Presidentti Yuan Shikai hyväksyi vaatimukset ja niistä sovittiin lopullisesti 25. toukokuuta 1915.^lähde?

Jälkikäteen nähtynä supistetun 13 vaatimuksen tulos oli Japanille huomattavasti enemmän negatiivinen kuin positiivinen, ja on vaikea ymmärtää, mitä Japanin hallitus yritti niillä saavuttaa. Ilman viidettä ryhmää Japani ei juuri saanut Kiinasta mitään, mitä se ei olisi jo aikaisemmin saavuttanut. Yhdysvallat reagoi erittäin negatiivisesti siihen, että Japani hylkäsi avoimen oven politiikan Kiinassa. Myös Japanin silloinen lähin liittolainen, Yhdistynyt kuningaskunta, ilmaisi huolensa Japanin politiikkaa kohtaan; erityisesti Britannian ulkoministeriö oli tyytymätön Japanin yritykseen perustaa käytännöllisesti katsoen protektoraatti koko Kiinaan. Kiinassa Japanin toimet aiheuttivat laajalti pahaa tahtoa Japania kohtaan, mikä johti toukokuun 4. päivän liikkeeseen ja nationalismin huomattavaan nousuun.^lähde?