1980-luku

Maailmanpolitiikassa merkittäviä tapahtumia oli republikaanisen Ronald Reaganin valinta 1981 Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen johdollaan toteutettu voimakas Yhdysvaltojen asevarustelupolitiikka, joka osaltaan vaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen ja poliittisten muurien murtumiseen. Reaganin seuraajaksi tuli tammikuussa 1989 koko hänen presidenttikautensa ajan varapresidenttinä toiminut George Bush.[1] Vuoden 1984 presidentinvaalissa Reaganin haastajana oli demokraattien Walter Mondale. Mondalen varapresidenttiehdokkaakseen valitsema Geraldine Ferraro oli Yhdysvaltain presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas.[2] Vaalissa Reagan sai 525 valitsijamiestä, mikä oli enemmän kuin yksissäkään aiemmissa presidentinvaaleissa.[3]

Margaret Thatcher ja Ronald Reagan Camp Davidissa 1986.

Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev kuoli syksyllä 1982 sairastettuaan jo pitkään. Tämän jälkeen maata johtivat lyhyen aikaa Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko, jälkimmäinen vain vajaan vuoden. Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliiton johtoon 1985, ja hän oli maan viimeinen valtionjohtaja vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Hänen avoimuus- (’glasnost’) ja uudistuspyrkimyksensä (’perestroika’) johtivat liennytykseen ja kylmän sodan päättymiseen mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti poliittisen valta-asemansa, mikä lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen. Hajoamisen alkusoittoa oli Berliinin muurin murtuminen 1989. Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa katosi Euroopan kartalta heti vuosikymmenen vaihduttua.

Länsisaksalainen lentäjä Mathias Rust onnistui toukokuun lopulla 1987 laskeutumaan Moskovan Punaiselle torille.[4]

Vuosikymmenen lopulla Neuvostoliiton kriisipesäkkeiksi muodostuivat Kaukasian ja Keski-Aasian neuvostotasavallat, joiden rajat oli aikoinaan piirretty mielivaltaisesti ja joissa puhkesi eri kansallisuuksien välisiä yhteenottoja. Armenian ja Azerbaidžanin kiista Vuoristo-Karabahin alueesta kärjistyi vuonna 1988 avoimeksi sodaksi, jossa neuvostoarmeija oli lähinnä sivustakatsojana. Baltian maissa kansalaiset tulivat muuta Neuvostoliittoa tiiviimpien läntisten yhteyksien ansiosta nopeammin tietoisiksi uusista yhteiskunnallisista virtauksista, kuten ympäristönsuojelusta ja informaatiotekniikan vallankumouksesta. Virossa niin kutsutun laulavan vallankumouksen lähtölaukaukseksi muodostuivat Tallinnan laulujuhlat kesällä 1987.[5]

Euroopan poliittista ilmapiiriä hallitsi vuosikymmenen alkuvuosina sotilasliitto Naton ja Varsovan liiton välinen ohjusvarustelukierre, joka huipentui vuoden 1983 aikana. Neuvostoliitto oli vuodesta 1977 lähtien sijoittanut Eurooppaan noin 350 SS-20 -ohjusta ja halusi säilyttää monopoliasemansa Euroopassa olevien keskimatkan ohjusten suhteen. Nato puolestaan valmistautui ottamaan käyttöön ensimmäiset euro-ohjuksensa vuoden 1983 lopussa. Valkoinen talo ei suostunut siihen, että Kreml kiistäisi Yhdysvaltain oikeuden rakentaa ohjusjärjestelmä, jollainen Neuvostoliitolla jo oli. Neuvostoliitto sai kiistassa sivustatukea länsieurooppalaiselta rauhanliikkeeltä, joka järjesti laajoja euro-ohjusten vastaisia mielenosoituksia. Naton ohjukset tulivat kuitenkin Yhdysvalloista Eurooppaan alkuperäisen aikataulun mukaan.[6]

Jugoslaviaa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan johtanut marsalkka Tito kuoli keväällä 1980. Liittovaltiota koossa pitäneen voiman poistuttua osavaltiot joutuivat keskenään erimielisyyksiin lähinnä talouskysymyksistä. Vuosikymmenen lopulla varsinkin vauraimmat osavaltiot Slovenia ja Kroatia alkoivat tavoitella täyttä itsenäisyyttä.[7]

Albanian pitkäaikainen puoluejohtaja Enver Hoxha kuoli vuonna 1985 ja hänen seuraajakseen tuli Ramiz Alia.

Puolassa talousvaikeudet johtivat siihen, että hallitus ilmoitti kesällä 1980 tuntuvista elintarvikkeiden hintojen korotuksista. Työläiset vastasivat tähän lakoilla, ja keskeiseksi lakkonäyttämöksi muodostui Gdanskin telakka. Samaan aikaan Puolan katolisen kirkon asema vahvistui erityisesti puolalalssyntyisen paavi Johannes Paavali II:n ansiosta. Lisäksi katolisella kirkolla oli läheiset suhteet riippumattomaan Solidaarisuus-liikkeeseen. Joulukuussa 1981 Puolan hallitus julisti maan sotatilan.[8] Solidaarisuus-liikkeen johtaja Lech Wałęsa sai vuoden 1983 Nobelin rauhanpalkinnon, mutta Puolan hallitus ei päästänyt Waŀęsaa vastaanottamaan palkintoa.[9]

Alankomaiden kuningatar Juliana luopui vallasta huhtikuussa 1980 ja valtaistuimelle nousi hänen tyttärensä prinsessa Beatrix.[10]

Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing joutui luovuttamaan paikkansa François Mitterrandille vuoden 1981 presidentinvaaleissa. Mitterrand valittiin toiselle virkakaudelle vuonna 1988.

Espanja liittyi sotilasliitto Natoon vuonna 1982 ja Euroopan talousyhteisöön vuonna 1986. Sosialistinen työväenpuolue voitti Espanjassa syksyllä 1982 pidetyt parlamenttivaalit, ja puolueen johtaja Felipe Gonzáles muodosti maahan ensimmäisen vasemmistolaisen hallituksen sitten 1930-luvun.[11] Portugalin pitkäaikainen pääministeri, sosialistisen puolueen puheenjohtaja Mário Soares valittiin vuonna 1986 maan ensimmäiseksi siviilipresidentiksi 60 vuoteen.[12]

Entinen YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim valittiin vuonna 1986 Itävallan presidentiksi. Waldheimin natsimenneisyyden vuoksi Israel kutsui suurlähettiläänsä kotiin Wienistä.[13]

Pohjois-Irlannissa jatkuivat katolisten ja protestanttien yhteenotot koko vuosikymmenen ajan.[14] Länsisaksalaisen Siemens-yhtymän johtaja Karl Heinz Beckurts sai surmansa pommi-iskussa Münchenin lähistöllä heinäkuussa 1986, mikä osoitti äärivasemmistolaisen terrorijärjestö RAF:n olevan yhä voimissaan.[15] Vuosikymmenen tuhoisin terroriteko Euroopassa oli Pan Am -yhtiön Boeing 747 -matkustajakoneen tuho Lockerbien kylän yllä Skotlannissa joulukuussa 1988. Surmansa saivat kaikki koneessa olleet 258 ihmistä sekä 12 kylän asukasta. Myöhemmin ilmeni, että iskun jäljet johtivat Libyaan.[16][17]

Puolan tilanne lisäsi jännitteitä Itämeren alueella. Ruotsin aluevesillä tehtiin useita sukellusvenehavaintoja. Varma havainto oli kuitenkin vain yhdessä tapauksessa, kun sukellusvene ajoi karille Karlskronan edustalla syksyllä 1981. Ruotsi syytti alueloukkauksista Neuvostoliittoa, mutta joutui perumaan syytöksensä.[18]

Norjalaisella Ekofiskin öljykentällä Pohjanmerellä tapahtui vakava onnettomuus, kun huolto- ja asuntolautta Alexander Kielland kaatui kovassa merenkäynnissä maaliskuussa 1980. Onnettomuudessa sai surmansa 123 ihmistä.[19]

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin Tukholmassa 28. helmikuuta 1986. Seurauksena monia teorioita murhaajatahon selvittämiseksi. Ruotsin poliisi pidätti Christer Petterssonin joulukuussa 1988 murhasta epäiltynä.[20] Hovioikeus vapautti Petterssonin lokakuussa 1989, koska todisteet eivät riittäneet hänen tuomitsemisekseen.[21]

Rhodesia itsenäistyi huhtikuussa 1980 Zimbabwen tasavallaksi, jonka ensimmäiseksi presidentiksi tuli Robert Mugabe.[22]

Liberiassa tapahtui huhtikuussa 1980 ylikersantti Samuel Doen johtama sotilasvallankaappaus. Entinen presidentti William Tolbert ja useita syrjäytetyn hallituksen ministereitä teloitettiin.[23]

Sotilaat murhasivat Egyptin presidentin Anwar Sadatin syksyllä 1981 ja uudeksi presidentiksi tuli Hosni Mubarak.

Keski-Afrikan tasavallan presidentti David Dacko, joka oli vuonna 1979 syrjäyttänyt diktaattori Jean-Bedel Bokassan, joutui itse syrjäytetyksi sotilasvallankaappauksessa syyskuun alussa 1981.[24]

1980-luvun kehitys Etelä-Afrikassa johti apartheid-lainsäädännön kumoamiseen ja Nelson Mandelan vapauttamiseen vankilasta.

Etelä-Afrikan miehittämässä Namibiassa järjestettiin marraskuussa 1989 YK:n valvomat vaalit, joissa valittiin jäsenet itsenäistyvän maan perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen. Vaalit voitti odotetusti Namibian itsenäisyysliike SWAPO.[25]

Iranin johtaja ajatollah Khomeini.

Iranin ja Irakin jo pitkään kestänyt keskinäinen kahakointi leimahti syksyllä 1980 täysimittaiseksi sodaksi, joka kesti vuoteen 1988 saakka. Uutena piirteenä sodassa oli runsas kemiallisten aseiden käyttö. Iranin uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini kuoli kesäkuussa 1989 ja hänen seuraajakseen tuli Ali Khamenei. Maailmaa kuohutti Khomeinin hieman ennen kuolemaansa brittiläiselle kirjailijalle Salman Rushdielle langettama kuolemantuomio tämän Saatanalliset säkeet -romaanin vuoksi. Khomeini katsoi Rushdien syyllistyneen teoksellaan islamin pilkkaamiseen.

Israelin ilmavoimat pommittivat ydinreaktoria lähellä Irakin pääkaupunkia Bagdadia kesäkuussa 1981. Israelin mukaan laitoksessa valmisteltiin ydinpommia.[26] Kristityt falangistit toimeenpanivat verilöylyn Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Israelin valvomalla alueella Libanonissa syyskuussa 1982.[27] YK:n yleiskokous tuomitsi verilöylyn yksimielisesti, ja Israelin puolustusministerin Ariel Sharonin katsottiin olevan henkilökohtaisesti vastuussa hyökkääjien päästämisestä pakolaisleireihin.[28] Israelin pääministeri Menachem Begin erosi virastaan heikentyneen terveytensä vuoksi syksyllä 1983, ja uudeksi pääministeriksi tuli Jitzhak Shamir.[29]

Turkissa tapahtui kenraali Kenan Evrenin johtama sotilasvallankaappaus syyskuussa 1980.[30] Lokakuussa 1989 Turkin presidentiksi valittiin Turgut Özal.[31]

Neuvostoliiton suorittama Afganistanin miehitys, joka oli alkanut vuoden 1979 lopulla, tuomittiin YK:n yleiskokouksessa tammikuussa 1980. Miehitys päättyi neuvostojoukkojen vetäytymiseen maasta helmikuussa 1989, mutta tämä ei vaikuttanut maassa raivonneeseen sisällissotaan.

Kiinassa päättyi alkuvuonna 1981 oikeudenkäynti vuonna 1976 syrjäytettyä niin kutsuttua neljän koplaa vastaan. Mao Zedongin leskelle Jiang Qingille langetettiin ehdollinen kuolemantuomio kahden vuoden koetusajalla.[32]

Presidentti Ferdinand Marcos johti Filippiinejä käytännössä diktaattorina 1980-luvun puoliväliin saakka. Oppositiojohtaja Benigno Aquino murhattiin vuonna 1983, ja hänen leskensä Corazón Aquino valittiin vuonna 1986 uudeksi presidentiksi. Marcos yritti säilyttää vielä asemansa vaalivilpin avulla. Vaalin jälkeen Marcos lähti maanpakoon Havaijille, jossa hän kuoli vuonna 1989. Marcosin kannattajat tekivät vuosikymmenen loppupuolella useita vallankaappausyrityksiä Aquinoa vastaan.[33]

Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat alas eteläkorealaisen matkustajakoneen Sahalinin saaren yläpuolella syyskuun alussa 1983, jolloin 269 ihmistä sai surmansa.[34]

Intian pääministeri Indira Gandhi murhattiin syksyllä 1984 ja uudeksi pääministeriksi tuli hänen poikansa Rajiv Gandhi.

Kiinan pääkaupungissa Pekingissä alkoi keväällä 1989 opiskelijoiden rauhanomainen mielenosoitus, jossa vaadittiin poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Maan armeija tukahdutti mielenosoituksen verisesti kesäkuun alussa. Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi tuli kovaa linjaa edustanut Jiang Zemin. Norjan Nobel-komitea myönsi vuoden 1989 Nobelin rauhanpalkinnon Tiibetin hengelliselle johtajalle, 14. dalai-lamalle Tenzin Gyatsolle, minkä Kiinan hallitus tulkitsi puuttumiseksi Kiinan sisäisiin asioihin.[35]

Japanin keisarihovin pisin hallituskausi päättyi vuodesta 1926 hallinneen keisari Hirohiton kuollessa vuonna 1989. Hänen seuraajakseen tuli kruununprinssi Akihito.[36]

Argentiina miehitti vuonna 1982 Ison-Britannian hallitsemat Falklandinsaaret. Tästä seurasi lyhyt sota, jossa Iso-Britannia valloitti saaret takaisin. Argentiinan tappio johti maan sotilashallituksen kaatumiseen.[37]

Paraguayta yli 30 vuoden ajan diktatorisesti hallinnut kenraali Alfredo Stroessner syöstiin vallasta helmikuussa 1989. Nicaraguan syrjäytetty diktaattori Anastasio Somoza Debayle sai surmansa salamurhaajien uhrina Paraguayn pääkaupungissa Asuncionissa syyskuussa 1980.[38]

Ison-Britannian viimeinen suurehko Latinalaisen Amerikan siirtomaa Belize itsenäistyi syyskuussa 1981. Brittiläinen Karibianmeren siirtomaa Antigua ja Barbuda itsenäistyi saman vuoden marraskuussa.

Yhdysvallat miehitti Grenadan saarivaltion Karibianmerellä lokakuussa 1983. Hieman ennen operaatiota Grenadassa oli tapahtunut sotilasvallankaappaus, jossa pääministeri Maurice Bishop oli saanut surmansa. YK:n yleiskokous tuomitsi miehityksen.[39]

Koko maailman tasolla talouskasvu jäi edellisiä vuosikymmeniä heikommaksi. Kehitysmaat ajautuivat 1980-luvun alussa syvään velkakriisiin, joka leimasi koko vuosikymmentä. Latinalaisessa Amerikassa puhutaan 1980-luvusta menetettynä vuosikymmenenä. Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmat olivat keskeinen piirre kehitysmaiden talouspolitiikassa. 1970-luvulla esitetyt kehitysmaiden vaatimukset uudesta kansainvälisestä talousjärjestelmästä ja maailmantalouden säätelystä saivat väistyä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin markkinoimien (usein uusliberalismiksi kutsuttujen) talousoppien tieltä, joissa painotettiin talouden eri osa-alueiden vapauttamisen tärkeyttä. Thatcherin Britanniassa työttömien lukumäärä ylitti kolme miljoonaa.

Michael Jackson oli 1980-luvun suosituimpia pop-tähtiä. Kuva vuodelta 1984.

1970-luvun diskoinnostus hiipui 1980-luvun alkaessa ja sen perintö jatkoivat pop-musiikin tyylit. Käyttöön tulivat ensimmäiset kunnolliset rumpukoneet, samoin syntetisaattorit yleistyivät ja kehittyivät digitaalitekniikan myötä. Elektroninen musiikki valtasi alaa, ja syntyi uusia tyylejä kuten synthpop ja italodisko. 1980-luvun musiikkia sävytti yleisesti syntetisaattorien runsas ja kokeileva käyttö. Syntetisaattorien yleistymisen myötä kynnys musiikin tekemiseen laski, minkään akustisen instrumentin hallinta ei ollut enää edellytys musiikin tuottamiselle.

Stadionrock eli kulta-aikaansa. Punkin perintö jatkui uutena aaltona ja vaihtoehtorockina.

Popin kuningatar Madonna vuonna 1985.

1980-luvulla saivat alkunsa heavy rockin tyylilajit thrash metal, speed metal ja power metal. Katukuvassa tyylilajien edustajia alettiin kutsua hevareiksi. Heille ominaista pukeutumisessa oli tiukat farkut ja farkkuliivi (puhekielessä thrash-liivi eli rässiliivi). Jotkut hard rockin miesesiintyjät tavoittelivat naisellista ulkonäköä meikkaamalla, tupeeraamalla hiuksiaan ja käyttämällä vartalonmyötäisiä, usein mustaa ja pastellisävyjä yhdisteleviä asuja. Hard rockista muodostunut glam metal -liike, jota kutsuttiin ajoittain alentavasti tukkaheviksi, tuotti useita platinalevymyynnin ylittäneitä yhtyeitä.[48]

Afroamerikkalaisessa musiikissa 1970-luvun soul ja funk väistyivät, tilalle tuli rap sekä moderni R&B-tanssimusiikki. 1980-luvun merkittävimpiä musiikillisia innovaatioita oli niin sanottu ”Minneapolis-soundi”. Tämä funkin, rockin, r&b:n ja popin fuusioksi kutsuttu tyyli määritteli merkittävästi 1980-luvun soundia.

Music Television aloitti Yhdysvalloissa vuonna 1981 ja musiikkivideoista tuli tärkeä markkinoinnin väline. Musiikin sanoitukset järkyttivät vanhempia ja vuonna 1985 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Parental Advisory -varoitusmerkki kirosanoja tai alatyylisiä viittauksia sisältävälle musiikille.

Pitkän linjan muusikoista edelleen suosittuina jatkoivat esimerkiksi AC/DC, Aerosmith, David Bowie, Leonard Cohen, Genesis, Jean Michel Jarre, Kiss, Kraftwerk, Mike Oldfield, Dolly Parton, Queen, Diana Ross, Bruce Springsteen, Donna Summer ja Tina Turner.

Uudemmista pop-artisteista ja yhtyeistä tunnetuimpia olivat Madonna ja Michael Jackson sekä Minneapolis-soundin isä Prince. Muita vuosikymmenen tunnettuja pop-artisteja ja -yhtyeitä olivat Kate Bush, Phil Collins, Duran Duran, Whitney Houston, Billy Idol, Cyndi Lauper ja Simply Red. Synthpop-yhtyeitä olivat Eurythmics, Depeche Mode, The Human League ja New Order. Diskoissa ja yökerhoissa levylautasilla pyörivät myös Bad Boys Blue, Bananarama, Modern Talking ja Pet Shop Boys.

Valtavirran rockmusiikissa pinnalla olivat muun muassa Bon Jovi, Dire Straits, Roxette, Toto ja U2. Vaihtoehtorockin edustajia olivat muun muassa Talking Heads, The Smiths, Nick Cave, The Jesus and Mary Chain, R.E.M., Sonic Youth, The Stone Roses ja Pixies.[49] Tunnetuimpia goottirock-yhtyeitä olivat The Cure ja The Sisters of Mercy.

Metallimusiikki nousi suosioon edustajinaan muun muassa heavy metal ja glam metal -aktit Van Halen, Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Pantera, Skid Row, Twisted Sister ja W.A.S.P.. Nimitys NWOBHM, New Wave of British Heavy Metal, liittyi selaisiin yhtyeisiin kuin Iron Maiden, Motörhead, Judas Priest ja Def Leppard. Thrash metalissa kärkipaikkaa pitivät Anthrax, Megadeth, Metallica, Sepultura ja Slayer.

Rap-artisteja ja yhtyeita olivat muun muassa Grandmaster Flash, Run-D.M.C., Beastie Boys ja Public Enemy. Suosituimpia soul-laulajia oli brittiläinen Sade.

A-ha, Samantha Fox, Los Lobos, Men at Work ja Sabrina ovat esimerkkejä pop-artisteista, joiden suosio ajoittui vain 1980-luvulle, ja joidenkin kohdalla vain yhden hitin varaan.

Vuonna 1985 Live Aid -konserteilla kerättiin rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Konsertteja seurasi television välityksellä 1,5 miljardia katsojaa ympäri maailman. Etiopian auttamiseksi julkaistiin myös ”We Are the World” -single.

ZZ Top.

1. ”Thriller” – Michael Jackson
2. ”Wake Me Up (Before You Go-Go)” – Wham!
3. ”The Final Countdown” – Europe
4. ”99 Luftballons” – Nena
5. ”Karma Chameleon” – Culture Club
6. ”Freeze Frame” – The J. Geils Band
7. ”Safety Dance” – Men Without Hats
8. ”Like a Virgin” – Madonna
9. ”Der Komissar” – After The Fire
10. ”If You Leave” – Orchestral Manoeuvres in the Dark[50]

• Säveltäjä György Ligeti, kapellimestari Pierre Boulez, musique spectrale Ranskassa.
• Yhdysvaltalaiset minimalistisäveltäjät Philip Glass, Steve Reich ja John Adams.
• Oopperalaulajat Luciano Pavarotti ja Plácido Domingo. Viulisti Anne-Sophie Mutter, sellisti Yo-Yo Ma.

Ritari Ässän ”ihmeauto” KITT on monille 1980-luvun keskeisiä symboleita.

Toimintaelokuvat olivat suosittuja: Rambo (1982), Terminator – tuhoaja (1984) ja Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988) tekivät Sylvester Stallonesta, Arnold Schwarzeneggerista ja Bruce Willisistä suuria tähtiä.

Harrison Ford esiintyi Indiana Jones -elokuvissa, koomikko Eddie Murphy Beverly Hills kytässä (1984), Michael J. Fox Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa (1985) ja Tom Cruise Top Gunissa (1986). Trillereitä tehtiin vuosikymmenen aikana runsaasti, esimerkiksi Vaarallinen suhde ja Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto.

George Lucasin tuottamat Tähtien sota -trilogian elokuvat Imperiumin vastaisku (1980) ja Jedin paluu (1983) sekä Steven Spielbergin E.T. (1982) olivat vuosikymmenen menestyksiä. Muita tieteiselokuvia olivat George Millerin postapokalyptinen Mad Max 2 (1981), Ridley Scottin noir-henkinen Blade Runner (1982) sekä James Cameronin Aliens – paluu (1986).

Suosituimpia komedioita olivat The Blues Brothers, Mies ja alaston ase ja Poliisiopisto. Teinielokuvat olivat suosittuja: Breakfast Club, Kuumat kinkut, Billin ja Tedin uskomaton seikkailu. Myös kauhuelokuva oli suosiossa: Painajainen Elm Streetillä, Perjantai 13. Menestyneitä fantasiaelokuvia tehtiin alkaen vuoden 1982 Conan – barbaarista. Supersankarielokuvaa edusti Tim Burtonin näkemys Batmanista (1989).

Historiallisen elokuvan kansainvälisiä menestyksiä olivat Richard Attenboroughin Gandhi, Miloš Formanin Amadeus ja Bernardo Bertoluccin Viimeinen keisari. Oliver Stone käsitteli Vietnamin sotaa elokuvassa Platoon – nuoret sotilaat.

Merkittävimpiä animaatioita olivat Don Bluthin NIMH ja Disneyn Pieni merenneito. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? yhdisti animaatiota ja näyttelijöitä. Japanilainen Hayao Miyazaki teki kaupallisesti ja taiteellisesti menestyneitä animaatioita, jotka tulivat länsimaissa tunnetuksi vasta myöhemmin.

Art house -elokuvan tekijöitä olivat muun muassa yhdysvaltalainen Woody Allen, brittiläinen Peter Greenaway, puolalainen Krzysztof Kieślowski, yhdysvaltalainen David Lynch ja ranskalainen Louis Malle. Saksalaisen Wim Wendersin Paris, Texas (1984) ja Berliinin taivaan alla (1987) olivat vuosikymmenen merkkiteoksia. Ruotsalaisen Ingmar Bergmanin myöhäiskauden tunnettu teos oli Fanny ja Alexander (1982).

Helmut Kohl.

• Elisabet II, Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar
• Margaret Thatcher, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
• Johannes Paavali II, katolisen kirkon johtaja vuosina 1978–2005
• Mihail Gorbatšov, Neuvostoliiton valtionpäämies
• Juri Andropov, Neuvostoliiton valtionpäämies
• Konstantin Tšernenko, Neuvostoliiton valtionpäämies
• Leonid Brežnev, Neuvostoliiton valtionpäämies
• Saddam Hussein, Irakin presidentti
• Nicolae Ceaușescu, Romanian presidentti
• Wojciech Jaruzelski, Puolan presidentti
• Ruhollah Khomeini, Iranin vallankumouksen uskonnollinen ja poliittinen johtaja, ajatollah.
• Muammar Gaddafi, Libyan johtaja
• Hosni Mubarak, Egyptin presidentti
• Indira Gandhi, Intian pääministeri
• Rajiv Gandhi, Intian pääministeri
• Deng Xiaoping, Kiinan johtaja
• Fidel Castro, Kuuban presidentti
• Augusto Pinochet, Chilen presidentti

Meryl Streep.

• Helmut Schmidt, Saksan liittokansleri
• Helmut Kohl, Saksan liittokansleri
• Erich Honecker, Itä-Saksan puoluejohtaja
• Egon Krenz, Itä-Saksan puoluejohtaja
• Olof Palme, Ruotsin pääministeri
• Prinsessa Diana, Yhdistyneen kuningaskunnan prinssi Charlesin vaimo
• Ronald Reagan, Yhdysvaltain presidentti
• François Mitterrand, Ranskan presidentti
• Valéry Giscard d’Estaing, Ranskan presidentti
• Vigdís Finnbogadóttir, Islannin presidentti, maailman ensimmäinen vaaleilla valittu naispresidentti
• Kaarle XVI Kustaa, Ruotsin kuningas
• Olavi V, Norjan kuningas
• Margareeta II, Tanskan kuningatar
• Beatrix, Alankomaiden kuningatar
• Lech Wałęsa, puolalaisen Solidaarisuus-liikkeen johtaja
• Javier Pérez de Cuéllar, YK:n pääsihteeri
• Thomas Sankara, Burkina Fason presidentti
• Gro Harlem Brundtland, Norjan pääministeri