152 mm haupitsi M1910

Keisarillinen Venäjä ryhtyi uusimaan tappiollisen Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) jälkeen tykkikalustoaan. Aluksi uutta kalustoa ostettiin mm. Saksasta, Japanista ja Englannista, mutta omaa tuotantoa haluttiin myös kehittää. Tykistön kannalta erittäin merkittäväksi muodostui Venäjän ja Ranskan yksityisen aseteollisuuden yhteistyö, joka konkretisoitui ranskalaisen Schneiderin ja venäläisen Putilovin asetehtaiden välillä tehtyyn sopimukseen vuonna 1907. Schneider suunnitteli Venäjälle joukon tykkejä, joista yksi raskas haupitsi oli venäläiseltä nimikkeeltään 6 dm polevaja gaubitsa sistemy Schneidera.[1][3]

Schneider sovelsi haupitsiin aikaisemmin Venäjälle suunnittelemansa 107 mm pushka obr. 1910 g. -kanuunan (suomalaiselta nimikkeeltään 107 K/10) ratkaisuja. Schneider valmisti aluksi muutaman prototyypin Ranskassa, mutta loput tykeistä valmistettiin lisenssillä Venäjällä Putilovin ja Permin asetehtaissa.[1][2]

Haupitsin rakenne oli aikakaudelleen tavanomainen. Siinä oli suora palkkilavetti, jossa oli keskellä aukko kehtoa ja perääntyvää putkea varten, sekä teräsvanteiset puupuolapyörät. Lukko oli tyypiltään kierrelukko, ja haupitsissa käytettiin nelipanoksisia kartussilaukauksia (tykkiin ladattiin ensin ammus, ja sen perään kartussihylsy, jossa on ruutipussit ja nalli). Putken alla olevassa kehdossa oli joustolaite, johon oli sijoitettuna hydraulinen hidastin ja pneumaattinen palautin. Haupitsia voitiin vetää sekä hevosilla että moottoriajoneuvolla.[2][4]

Suomen Tykistömuseon 152 H/10 takaa. Tämä tykki on valmistettu Permin asetehtailla vuonna 1917.

Tykin sivusuuntausala oli palkkilavetin takia hyvin kapea (± 3 astetta). Korkeussuuntausala oli −1–42 astetta. Suomessa haupitsissa käytettiin vain sirpalekranaatteja. Tällainen ammus painoi 43,5 kg ja lensi noin kahdeksan kilometrin päähän. Tosin vuodelta 1925 peräisin olevan manuaalin mukaan haupitsilla voidaan ampua myös tiettyjä 152 mm Canet -rannikkotykin sirpaleammuksia.[1][4]

Venäjän keisarillisen armeijan kenttätykistö käytti haupitseja laajassa määrässä ensimmäisessä maailmansodassa. Tykkejä oli myöhemmin käytössä myös Neuvostoliiton puna-armeijassa toisessa maailmansodassa, jossa niitä päätyi sotasaaliina saksalaisten käsiin. Saksalaiset antoivat tykille nimikkeen 15,2 cm sFH 446(r), mutta he eivät oikein keksineet haupitseilleen riittävää käyttöä. Saksalaisten saamat tykit olivat luultavasti Neuvostoliitossa 1930-luvulla modernisoituja versioita, joiden venäläinen nimike oli 152 mm gaubitsa obr. 1910/30.[2][4]

Suomen sisällissodassa vuonna 1918 valkoiset saivat sotasaaliikseen yhteensä yhdeksän 152 H/10 -haupitsia. Näistä neljä saatiin Viipurista[5] ja loput Helsingistä. Tykeistä kahdeksan oli käyttökelpoisia, mutta niitä ei käytetty sisällissodassa.[2][4]Talvisotaan saakka haupitsit olivat ensin Raskaan Tykistörykmentin ja sitten Kenttätykistörykmentti 4:n (KTR 4) yhden patterin koulutuskalustona.[1]

Talvisodassa tykit olivat Vaasassa perustetun Raskas patteristo 4:n kahdella patterilla. Patteristo tuki suomalaisten joukkojen puolustusta Karjalankannaksen itäosassa Mannerheim-linjalla Taipaleen sektorilla. Jatkosodassa tykit kuuluivat Raskas patteristo 30:lle, joka oli 11. divisioonaan oma patteristo. Patteriston yksi patteri ampui haupitseilla jonkin aikaa vuonna 1941, kunnes tykit poistettiin aktiivikäytöstä loppuun ammuttuina (ainakaan 15.10.1941 patteriston kalustona ei niitä enää ollut[6]). Lisäksi yksi haupitsi oli Maasotakoululla harjoitustykkinä. Huonosta kunnostaan huolimatta näitä Suomen kenttätykistön vanhimpia raskaita haupitseja säilytettiin varastoituna vuoteen 1966 saakka, jolloin seitsemän jäljellä olevaa viimein hylättiin.[1][2][4]

Yksi 152 H/10 on Suomen Tykistömuseossa Hämeenlinnassa.

• Partanen, Unto: Tykistömuseon 78 tykkiä. Kymen painotuote: Tykkimiehet ry, Tykistömuseo, 1988. ISBN 951-99934-4-4.
• Paulaharju, Jyri: Suomen kenttätykistön historia, 1. osa. Joensuu: PunaMusta, 1989. ISBN 952-90082-0-1.
• Paulaharju, Sinerma & Koskimaa: Suomen kenttätykistön historia, 2. osa. Helsinki: Suomen kenttätykistön säätiö, 1994. ISBN 952-90-551-0.
• Paulaharju, Jyri: Itsenäisen Suomen kenttätykit 1918-1995. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy, 1996. ISBN 951-25-0811-7.
• www.jaegerplatoon.net: Finnish Army 1918-1945: Artillery Part 6 jaegerplatoon.net. Viitattu 20.10.2012. (englanniksi)