152/50 T

Tampella aloitti valmistamaan jatkosodan viimeisen vuoden aikana Lokomon aihioista 15 kappaleen erää 152/45 C -tykinputkia, joilla oli tarkoitus korvata sodassa katkenneita ja loppuun ammuttuja putkia. Tilaus peruuntui kuitenkin sodan päättymisen seurauksena, mutta työt jatkuivat tästä huolimatta jollain tasolla vielä 1940-luvun loppupuolella. Uudesta putkesta kaavailtiin 50 kaliiperin mittaista, ja siinä oli tarkoitus olla 48 rihlaa vanhempien Canet-putkien 38 sijasta. Valtion tykkitehdas sai kaksi tykkiä käsittäneen tilauksen kesäkuussa 1945, mutta tehdas perui sen omasta puolestaan jo saman vuoden joulukuussa.[1]

Uusien putkien hankintaa ruvettiin viemään eteenpäin jälleen vuonna 1950, kun suunnitelmiin tuli 64 uuden 152/50 C sisäputken hankinta ja tykkien yleinen peruskorjaus. Uudet putket kulkivat vielä tuolloin vanhalla C-mallitunnuksella. Rannikkotykistön kaluston kehittämistä lähdettiin toteuttamaan 1950-luvun alussa käyttö- ja kunnossapitomäärärahojen turvin. Uuden tykin kehitystyö annettiin Tampellalle, sillä muut valmistajat olivat sidottuja muihin projekteihin.[1]

Rannikkotykistön raskasta tykkikalustoa oli jouduttu poistamaan asemistaan valvontakomission asettamien vaatimusten seurauksena toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.[2] Kaluston palauttaminen asemiinsa käynnistyi 1950-luvun alulla, kun komissio oli poistunut Suomesta. Keskeisessä asemassa oli muun muassa sodanaikaisen 152/45 C -kaluston palautus vanhoihin tuliasemiinsa, mutta myös kyseisen kaluston vaiheittainen modernisointi.

Modernisointiohjelman lähtökohtina olivat 1950-luvulle tultaessa merkittävästi kehittyneet ampumatarvikkeet ja taistelukäytössä yleistyneet polttotaisteluaineet, kuten napalmi. Jälkimmäisten uhkaan päätettiin vastata tykkiin suunnitellulla metallisella kupukilvellä, joka kattoi tykkipihan ja painoi noin neljä tonnia. Kilven kehitysvaiheessa sen epäiltiin olevan liian raskas lavetille, jonka ei arveltu kestävän kilven massaa ammunnassa. Arviot osoittautuivat kuitenkin virheellisiksi, sillä ongelmaksi muodostuivat enemmänkin ammunnassa kilven sisään jääneet ruutikaasut, jotka haittasivat tykkimiehistön toimintaa. Tykkiasemiin lisättiin ruutikaasuongleman ratkaisemiseksi paineistusjärjestelmä, joka vähensi kaasujen pääsyä asemaan ammunnan aikana. Kehitystyön tuloksena syntyi vanhan Canet-tykin pohjelta kehitetty 152/50 T, jossa oli uusitulla sisäballistiikalla suunniteltu putki ja polttotaisteluaineilta suojaava kupukilpi, joka tarjosi myös jonkinlaista sirpalesuojaa ja pienensi putken suupaineen vaikutusta.[3]

Ensimmäisen hankinnan tarjouspyyntö tehtiin syyskuussa 1951, ja se käsitti kahdeksan putkea. Toimitusajaksi asetettiin marraskuu 1955. Ensimmäisen sarjan pohjana käytettiin Lokomon aihioita, jotka osoittautuivat heikkolaatuisiksi. Ensimmäinen putki saatiin tästä huolimatta vastaanottotarkastusvaiheeseen toukokuussa 1955.[1] Uudelleensuunnitellun putken koeammuntoja tehtiin Katajaluodossa 1950-luvulla.[4]

Teräsaihioiden hankintapaikka nousi olennaiseksi kysymykseksi neuvoteltaessa 21 putken jatkotilauksesta. Mahdolliset vaihtoehdot olivat saksalaisen Ruhrstahlin ja suomalaisen Lokomon teräs, joista päädyttiin lopulta saksalaiseen Ruhrstahliin, joka oli valmis nopeampiin toimituksiin[1] ja noin 18 prosenttia halvempi Lokomoon nähden.[3] Putkiaihiot tilattiin ”akseliteräs”-nimikkeellä, mikä aiheutti ongelmia, sillä teräslaatu ei olisi kestänyt ammunnoissa. Ongelmaan ratkaistiin terästoimittajan kanssa hiljaa suljettujen ovien takana. Aihiot valmistettiin lopulta korkealaatuisesta tykkiteräksestä, mutta toimitettiin Tampellalle alkuperäisellä ”akseliteräsaihioina”.[4]

Ensimmäiset tykit asennettiin 2. Erillisen Rannikkotykistöpatteriston hallinnoimalle Tammisaaren edustalla sijaitsevalle Hästö-Busön linnakkeelle vuonna 1956.[2]

Vanhojen Canet-tykkien lavettien kannatinkuulat osoittautuivat loppuun kuluneiksi uusien Tampella-putkien koeammunnoissa. Neuvostoliitosta yritettiin tilata korvaavia neljän tuuman kuulia, mutta vastauksen mukaan 152/45 C -tykkejä eikä niiden kuulia enää valmistettu. Ruotsista oli saatavilla 100 millimetrin kuulia, jotka olivat kooltaan hieman pienempiä alkuperäisiin neljän tuuman kuuliin nähden. Kuulat päädyttiin lopulta tilaamaan ruotsista, minkä seurauksena tykkien laakerit täytyi modifioida niille sopiviksi.[3]

Tykkien palautinjouset olivat tulleet käyttöikänsä päähän 1970-luvun alulla. Vanhojen jousien ongelmana oli myös se, että ne piti aika-ajoin löysätä kuoleentumisen estämiseksi. Jouset päätettiin lopulta korvata 1980-luvulle tultaessa uusilla Saksasta ostetuilla lautajousilla, jotka voitiin edeltäjistään poiketen pitää jatkuvasti kireällä.[3]

Käytöstä poistettu 152/50 T Isosaaressa kesäkuussa 2019.

Uusia raskaita 130 TK -pattereita ryhdyttiin rakentamaan 1980-luvun alulla, jolloin heräsi kysymys vanhan 152 millimetrisen Tampella-kaluston kohtalosta. Muutamia vielä vanhempia Canet-putkia oli jäänyt Tampella-putkien asennuksen yhteydessä edelleen asemiin. Uusien 130-millimetristen putkien tieltä väistyviä 152-millimetrisiä Tampelloita käytettiin näiden vanhojen tykkien korvaamiseen. Uudet 130 TK:t rakennettiin myös monin paikoin kokonaan tai osittain samoihin sijainteihin ja asemiin kuin 152/50 T -patterit. Vanhat 152/50 T -tykit jäivät tästä huolimatta paikoitellen käyttöön, ja palvelivat loppuvaiheessaan 130 TK -patterien vara-aseina. Tykit jätettiin pääasiassa vanhoihin asemiinsa, vaikka uuden henkilöstön kouluttaminen niille lopetettiin ja aseet poistettiin pääosin sodanajan vahvuuksista.[3][5]

Viimeiset 152/50 T -patterit poistuivat käytöstä 2000-luvulle tultaessa. Asetyypin viimeinen ammunta toteutettiin heinäkuun 2002 alulla Kirkonmaan linnakkeella.[2]