130/50 N

Vuonna 1929 Neuvostoliitossa ryhdyttiin suunnittelemaan uutta 130 mm 45 kaliiperin tykkiä sukellusveneiden kansitykiksi, jolla olisi samat ulkoballistiset ominaisuudet kuin vanhemmalla 130/55 V -laivatykillä. Tykissä piti olla kiilalukko ja sen oli tarkoitus käyttää patruunalaukauksia. Suunnitelmiin tehtiin kuitenkin muutoksia jo ennen prototyypin tilausta. Vuonna 1930 Bolševik-tehtaalta tilattiin tykin piirustukset ja koekappale. Suunnittelutoimiston päällikkönä oli N. N. Magdasijev ja hankkeen johtajana G. N. Rafalovits. Muita työhön osallistuneita olivat muun muassa S. A. Morozov, S. A. Zalazaev, B. A. Lever, V. M. Rosenberg ja V. I. Kudrjashov. Tilausta tarkennettaessa vuonna 1932 tykin pituuskaliiperi muutettiin 50:ksi ja lukko muutettiin kierrelukoksi. Tykin käyttötarkoitus muutettiin sukellusveneen kansitykistä hävittäjän aseeksi ja patruunalaukaus irtopanoslaukaukseksi. Tykin koeammunnoissa vuosina 1934–1935 löydettiin useita puutteita etenkin lataimesta. Koska Leningrad-luokan hävittäjät, joihin tykkejä tarvittiin, olivat jo tekeillä, ase hyväksyttiin sarjatuotantoon 1935 ja ensimmäiset 12 tykkiä valmistuivat samana vuonna.[1][2]

Jotta aseen ulkoballistiset ominaisuudet saatiin pidettyä samana kuin pidempiputkisen 130/55 V -tykin, 130/50 N -tykin putkipainetta jouduttiin nostamaan vanhempaan tykkiin verrattuna. Tämä johti nopeaan putkien kulumiseen siinä määrin, etteivät ensimmäisiä tykkiversioita käyttäneet Leningrad- ja Gnevny-luokan hävittäjät pystyneet ampumaan kaikkia kuljettamiaan ammuksia ennen kuin putket olisi tullut vaihtaa. Ratkaisu putkien kulumiseen löydettiin muuttamalla tykkien rihlausta syvemmäksi. Alkuperäisessä mallissa rihlauksen syvyys oli 1,0 mm ja putken kesto 130 laukausta; syvemmillä 2,7 mm rihloilla varustetussa putkessa kesto oli 1 100 laukausta. Lisäksi oli olemassa 1,95 mm rihloilla tehty putki. Rihloja oli 40 kappaletta vakionousulla. Kaikissa putkimalleissa oli erilaiset tähtäimet, ampumatarvikkeet ja ampumataulukot. Tykissä oli paineilmalla toimiva latain johon ammus työnnettiin putken sivuun kääntyvältä lataussillalta. Lataaminen oli mahdollista kaikilla korotuksilla mutta tulinopeus aleni yli +25° korolla.[1] Tykistä suunniteltiin myös mallia pidemmällä 55 kaliiperin putkella jota olisi voitu käyttää myös ilmatorjuntaan, mutta toisen maailmansodan syttyminen pysäytti hankkeen.[2]

130/50 N oli Neuvostoliiton uusimpien hävittäjien ase toisen maailmansodan aikana ja tykki oli myös Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeen rakentamien hävittäjien aseistuksena vuoteen 1954 asti. Tykki palveli Leningrad, Minsk, Baku, Tashkent, Gnevny, Storozhevoi, Oputny, Ognevoi ja Skoryy -luokan hävittäjien aseena. Tykki oli massatuotannossa ja sitä valmistettiin yli tuhat kappaletta. Sitä käytettiin myös pienempien alusten aseistuksena sekä rannikkotykkinä. Tykkiä käytettiin rannikkotykkinä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti, ja 1970-luvulla 90 tykkiä 20 patterissa asennettiin Vladivostokiin Muravyovin-Amurskin niemimaan rannikkopuolustukseen Kiinan mahdollista hyökkäystä vastaan.[2][5][6]

Suomi sai jatkosodan aikana useita tykkejä sotasaaliiksi Hangon vuokra-alueen valtauksen yhteydessä. Venäläisillä oli Hangossa neljä patteria 130/50 N-tykkejä, mutta tykit rikottiin tai räjäytettiin vetäydyttäessä. Valtion Tykkitehtaan ja Helsingin Laivastoaseman tykkipajan onnistui koota viisi käyttökelpoista tykkiä. Tykeille saatiin ampumatarvikkeita sotasaaliiksi vain muutama sata laukausta, joten ampumatarvikkeita ryhdyttiin valmistamaan Suomessa. Tykille valmistetut kotimaiset kranaatit olivat miinakranaatteja, venäläiset ampumatarvikkeet käsittivät uudenaikaisia sirpalekranaatteja varustettuna kärki- ja pohjasytyttimillä sekä puolipanssarikranaatteja. Kolme tykkiä oli lyhyitä aikoja Uudenmaan Rannikkoprikaatin Pihlajasaaren ja Miessaaren linnakkeilla. Kaksi tykkiä oli aputykkiveneiden Aunus ja Viena aseistuksena.[1]

1964 kolme tykkiä muutettiin rautatietykeiksi 130/50 NRaut Hangon Rannikkopatteristossa. Vaunu kiinnitettiin ammuttaessa saksitarttumilla ratakiskoihin ja tuettiin sivusuunnassa puisten levyjen sekä ratavalleihin ruuvattavien tukitankojen avulla. Kolmitykkinen 130/50 N patteri asennettiin 1972 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin Glosholman linnakkeelle. Kolme kilpeä asennettiin Raippaluodon Sommarön 152/46 VLo -tykkeihin ja kaksi muuta suojakilpeä käytettiin Puolustusvoimien Tutkimuskeskuksessa ja Keuruun Pioneerivarikolla koeräjäytyspaikkojen panssaroituina tähystysasemina. 130/50 N -tykkien kranaateista yritettiin 1980-luvulla tehdä 130 TK -tykin merimaalikranaatteja, mutta yritys epäonnistui koska kranaatit eivät kestäneet laivapanssarin läpäisyä. 130/50 N tykin lempinimi Suomessa oli Nikolajev. Tykin merkinnän N (myös Nl tai NI) alkuperästä ei ole täyttä selvyyttä, mutta todennäköisesti se on tarkoittanut Neuvostoliittolaista. Yksi tykki siirrettiin Kuivasaareen museotykiksi 2005.[1][7]

Puolalaisen Wicher-hävittäjän B-2LM torni.

Puola sai kaksi Skoryy-luokan hävittäjää Neuvostoliitolta 1950-luvun lopulla[8]. Lisäksi 130 mm B-13 tykkejä käytettiin Helassa rannikkotykkeinä[9][10]. Skoryy-luokan hävittäjiä myytiin myös Egyptiin (6 alusta) ja Indonesiaan (7 alusta)[8]. Kiina sai B-13 tykkejä Neuvostoliiton lahjoitettua neljä Gnevny-luokan (projekti 7) hävittäjää Kiinaan[11].

Neuvostoliitossa yritettiin 1940-luvun alussa asentaa 130 mm B-13 tykki panssarivaunun alustalle. Talvisodan jälkeen yksi T-100 panssarivaunun prototyyppi varustettiin runkoon asennetulla 130 mm B-13 -tykillä. Näin saatu rynnäkkötykki tunnettiin nimellä SU-100Y. Prototyyppiä käytettiin Moskovan taistelun aikana taistelussa. Prototyyppi selvisi sodasta ja on nyt esillä Kubinkan panssarimuseossa.[12]

• 130 mm B-13 kuvagalleria (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)