Škoda 1000 MB

1000 MB:stä tuli välitön myyntimenestys. Vuoden 1964 loppuun mennessä autoja oli valmistettu 18 331 kappaletta. Vuosituotanto kasvoi jatkuvasti ja nousi sadan tuhannen kappaleen tuntumaan.[2]

Tšekkoslovakiassa auto oli erittäin kallis. Perusmallin hinta oli 44 000 korunaa. Edeltäjämalli Octavian hinta oli ollut 38 000 korunaa. Keskimääräinen kuukausipalkka oli tuohon aikaan 1 450 korunaa. Läntisillä vientimarkkinoilla 1000 MB oli hinnoiteltu kilpailukykyiselle tasolle. Hinnoittelupolitiikan taustalla olivat kauppapoliittiset syyt, sillä vientiä haluttiin edistää vaihdettavan valuutan saamiseksi. Tämä johti siihen, että Škodat myytiin ulkomaille alihintaan, minkä kompensoimiseksi autot oli reilusti ylihinnoiteltu kotimarkkinoillaan.[2]

Britanniassa 1000 MB:n myynti alkoi huhtikuussa 1965. Deluxe-mallin sai 671 punnan hintaan vuonna 1969. Samassa hintaluokassa olivat tuolloin nelioviset, kaksisylinteriset Citroën Dyane 6 ja Ami 6, joiden hinnat olivat 622 ja 712 puntaa. Näihin verrattuna Škoda tarjosi paljon tehokkaamaan nelisylinterisen moottorin. Škodassa oli lisäksi vakiona lämmityslaite, jonka Britanniassa sai usein vain lisähinnasta, sekä makuuasentoon käännettävät istuimet. Muissa SEV-maissa valmistetut Moskvitšin sedan ja Wartburg Knight maksoivat tuohon aikaan 673 ja 680 puntaa.[2]

Škodan suomalainen maahantuoja, Helkama-konsernin tytäryhtiö Suomen Koneliike Oy esitteli 1000 MB:n loppuvuodesta 1964 ja varsinainen myynti alkoi seuraavan vuoden alussa.[8] Vuonna 1965 Škoda 1000 MB maksoi 6 600 markkaa ja sijoittui samaan hintaluokkaan mm. BMW 700:n, Fiat 850:n, Hillman Impin, Moskvitš Eliten ja Volkswagen Kuplan kanssa.[9] Tarmokkaasta markkinoinnista ja edullisesta hankintahinnasta huolimatta malli ei herättänyt suomalaisissa autonostajissa suurtakaan kiinnostusta; lisäksi Škodan ja muiden ns. itäautojen markkinaosuus oli pienentynyt vuonna 1962 tapahtuneen säännöstelyn päättymisen ja länsiautojen tuonnin vapautumisen myötä. Myöskään 1000 MB:n menestys taloudellisuuskilpailuissa ei juuri auttanut myyntiä. Myyntitilaston kärkipäässä 1960-luvun alussa ollut Škoda putosi vuosikymmenen lopussa 20. sijan heikommalle puolelle. Toisaalta Škoda ei kärsinyt autokaupan lamasta vuosina 1967–1968 niin paljon kuin läntiset automerkit.[8] Vuoden 1999 lopussa Škoda 1000 MB- ja 1100 MB-malleja oli Suomen ajoneuvorekisterissä enää kymmenen autoa, joista viimeiset oli rekisteröity vuonna 1970.[10]

Alkupään 1000 MB.

Škoda 1000 MB:n alkupään mallit valmistettiin vuoden 1964 ja huhtikuun 1966 välisenä aikana. Ne tunnistaa parhaiten keulan soikeasta vilkkuihin ulottuneesta kromikehyksestä sekä takalokasuojien suurista ilmanottoaukoista. Takana oli panoraamaikkuna.[2]

Škoda 1000 MB kapealla kromikehyksellä.

Škoda 1100 MBX.

Vuonna 1965 Brnon messuilla esiteltiin päivitetty malli,[7] joka tuli tuotantoon huhtikuussa 1966.[2] Keulan kromikehää oli kavennettu, eikä se enää ylettynyt vilkkuihin asti.[2][7] Taakse lisättiin peruutusvalot. Lattiaverhoiluna käytetty kumimatto korvattiin tekstiilisellä. Turvallisuutta paransivat laminoitu tuulilasi ja vyörenkaat.[2] Samassa yhteydessä mallistoa laajennettiin ja esiteltiin paremmin varusteltu 1000 MB Deluxe -malli, tehokkaampi, kahdella kaasuttimella varustettu 1000 MBG sekä samalla moottorilla varustettu kaksiovinen 1000 MBX Deluxe. Idea urheilullisesta mallista oli syntynyt vuonna 1962, kun sedan-mallin lopullinen rakenne oli jo lyöty lukkoon.[2] MBX:t valmistettiin AZNP:n Kvasinyn tehtaalla.[7]

Škoda 1100 MB Deluxe ritilöillä varustetuilla ilmanottoaukoilla.

Vuoden 1967 alusta lähtien takalokasuojien ilmaottoaukkojen suurten ilmaohjainten tilalle tuli hillitymmän näköiset ritilät.[7] Lokakuussa 1967 MBG Deluxen sekä 1000 MBX Deluxen moottorien iskutilavuutta kasvatettiin 1 107 kuutioon, jolloin niiden mallinimiksi tulivat 1100 MBG Deluxe ja 1100 MBX Deluxe.[3]

Škoda 1000 MB mallin elinkaaren loppupuolelta.

Sedan-mallin kattolinjaa muutettiin lokakuussa 1968 siten, että takana istujille tuli enemmän pääntilaa. Samalla mallille tunnusomainen panoraamatakalasi korvattiin tavanomaisella ratkaisulla. Etupään kromikehä korvattiin poikittaisella muovilistalla.[2]

Syksyllä 1969 malliston valmistus päättyi, ja tilalle tuli 100-sarja.[3]

Kaksiovisen roadsterin prototyyppi valmistui vuonna 1962. Samana vuonna tehtiin myös tutkielma farmariautosta, mutta takamoottoriratkaisun havaittiin istuvan siihen huonosti. Hanke hyllytettiin, ja vanhemmat, farmarimalliset Octavia Kombi sekä 1202 STW säilyivät valmistuksessa 1970-luvulle asti.[2]

Auton voimanlähteenä oli nelisylinterinen, nelitahtinen nestejäähdytteinen rivimoottori. Moottori oli sijoitettu taakse ja kallistettu 30 astetta oikealle.[2][11]

Sylinteriryhmä oli kevytmetalliseosta, ja siinä oli märät sylinteriputket. Kampiakseli oli laakeroitu kolmesta kohdasta.[11][12] Nokka-akseli oli sijoitettu sylinteriryhmän sivulle, ja se sai voimansa kampiakselilta ketjupyörien ja kaksoisketjun välityksellä. Jakopään kotelon päälle sijoitettu virranjakaja toimi nokka-akselin päässä olleen vinohampaisen lieriöhammaspyörän kautta.[12] Virranjakajassa oli keskipako- ja alipainesäätimet.[11] Kahdesta hammaspyörästä koostunut voiteluöljypumppu sijaitsi jakopään kotelon alaosaan ja sai käyttövoimansa virranjakajalta kulkeneelta pitkältä akselilta, joka käytti toista hammaspyörää. Öljypohja oli sylinteriryhmän tapaan valmistettu kevytmetallista.[12] Öljynsuodatus oli sivuvirtatyyppinen, eli osa öljystä meni suodattamattomana kiertoon.[11] Valurautaiseen sylinterikanteen sijoitetut venttiilit saivat käyttövoimansa nokka-akselilta työntötankojen ja keinuvipujen välityksellä.[11]

Jäähdytysjärjestelmään kuului vesipumppu, termostaatti, jäähdytin ja yhdeksänsiipinen tuuletin.[12] Jäähdytysjärjestelmä oli paineistettu. Jäähdyttimen yhteydessä oli kaihdin.[11] Jäähdytin ja tuuletin olivat moottorin vasemmalle puolelle. Tuuletin oli kiinnitetty varren päähän ja toimi pitkän hihnan välityksellä. Kylmä ilma kulki jäähdyttimelle kyljissä olleista ilmanottoaukoista.[2]

Polttoaineensyöttöjärjestelmään kuului automaattisella rikastimella ja kiihdytyspumpulla varustettu Jikov 32 BST-13 -alaimukaasutin[11] sekä niin ikään Jikovin valmistama[12] mekaaninen kalvopumppu. Ilmansuodatin oli kuiva.[11]

Alumiinisten moottorinlohkojen valmistusta varten tehtaalle hankittiin valtava nykyaikainen alumiinivalukone, joka valmisti moottorinlohkon 36 sekunnissa. Škoda oli ensimmäinen eurooppalainen autonvalmistaja, joka teki sylinterilohkot painevalamalla. Lohko itsessään oli erittäin kevyt. Se painoi vain 9,6 kg. Renault esitteli painevaletulla alumiinilohkolla varustetun Renault 16 -mallin muutamaa kuukautta 1000 MB:n ensiesittelyn jälkeen elokuussa 1964.[2]

Moottorilta voima välittyi kuivan yksilevyisen nestekäyttöisen kytkimen kautta nelivaihteiseen, täyssynkronoituun vaihteistoon.[11] Vaihteisto ja tasauspyörästö oli rakennettu saman alumiinisen taka-akselin kohdalla olleen kuoren sisään, ja niillä oli yhteinen öljytila.[13][2] Vaihteenvalitsin oli sijoitettu lattiaan, ja lattian keskitunnelin sisällä kulki välitystanko vaihteistoon.[14]

Tasauspyörästöstä lähti putkien sisällä kulkeneet erillisjousitetut vetoakselit.[15]

Etuakselilla oli päällekkäisin kolmiotuin toteutettu erillisjousitus, kierrejouset, kaksitoimiset teleskooppi-iskunvaimentimet ja kallistuksenvakain. Olka-akselit kääntyivät olkatappien varassa, jotka vaativat säännöllistä rasvausta. Ohjausvaihde oli kierukkatyyppinen.[2][16]

Myös taka-akselilla oli erillisjousitus. Vetoakselit oli kytketty niiden alapuolella kulkeneisiin pitkittäisiin tukivarsiin, jotka oli kiinnitetty etupäistään koriin kumipuslilla. Tukivarsien takapäissä oli kierrejouset sekä teleskooppi-iskunvaimentimet.[15]

Joka pyörällä oli nestetoimiset rumpujarrut. Jarruissa oli yksi kahdella männällä varustettu levitinsylinteri, joka käytti kumpaakin jarrukenkää. Välyksen säätö tapahtui käsin jarrukilvissä olevia ruuveja kääntämällä. Takapyörillä ollut seisontajarru toimi mekaanisesti vaijerin välityksellä. Seisontajarrun kahva oli etuistuinten välissä.[17]

Pyörinä olivat 4½"×14"-kokoiset teräslevyvanteet ja 155-14"-kokoiset renkaat.[11] Ensiasennusrenkaat olivat Barumin valmistamat.[2]

1000 MB:n tavaratila ja varapyörän kotelo.

1000 MB:n kori oli tyypiltään itsekantava teräskori. Etu- ja takalokasuojat sekä etu- ja takavalopanelit olivat pulttikiinnitteiset ja helposti irrotettavissa. Etutavaratilan kannen avaaminen tapahtui kojelaudan alla olevan kahvan avulla. Moottoritilan kannen avauskahva oli korissa vasemman takaoven takana.[18] Tavaratilan alla oli paikka varapyörälle, johon pääsi käsiksi kääntämällä etupuskurin yläpuolella olevan etupaneelin alas.[2] Auto oli rekisteröity neljälle henkilölle.[11]

Oikeanpuoleisessa etulokasuojassa oleva polttoainetankin täyttöaukko.

Varapyörän alapuolella oli polttoainesäiliö.[18] Polttoainesäiliön täyttöaukko oli oikeanpuoleisessa etulokasuojassa olleen Škodan logon alla.[2]

Sähköjärjestelmä oli 12-volttinen ja varustettu 35 ampeeritunnin akulla. Tasavirtalaturin teho oli 300 wattia.[11]

Lämmityslaitteessa oli yhdellä nopeudella toimiva puhallin ja kolme säädintä.[11] Kaksi säädintä oli sijoitettu etuistuinten väliin. Toisella säädettiin lämpötilan suuruutta ja toisella puhalluksen voimakkuutta. Kojelaudan alla oli läppäventtiili, jolla säädettiin tuulilasille kulkevan ilmavirran voimakkuutta.[2]

Deluxe-mallin kojelauta ja etuistuimet.

Istuimet, ovet, seinät ja katto oli verhoiltu muovilla. Etuistuinten selkänojat voi kääntää alas vuoteiksi.[11] Takaselkänojan takana oli pieni tavaratila ja kahdesta osasta koostuvan selkänojan voi kääntää alas lisätavaratilan saamiseksi.[2] Lattialla oli kumimatot edessä ja takana. Häikäisysuojat olivat pehmustettuja ja käännettävissä sivuille. Ovissa oli kyynärnojat ja kojelaudassa hansikaslokero. Tuhkakuppeja oli kolme. Katon rajassa oli kaksi ovikatkaisimin varustettua sisävaloa ja kaksi vaatekoukkua.[11]

Kojelaudan yläosa oli pehmustettu turvallisuuden lisäämiseksi.[2] Mittaristossa oli nopeusmittari, jonka näyttämä oli 0–150 km/h, matkamittari sekä lisäksi polttoainemittari ja jäähdytysnesteen lämpömittari. Lisäksi mittaristossa oli latauksen, öljynpaineen, polttoaineen, kaukovalojen ja suuntavilkkujen merkkivalot. Suuntavilkkuja varten merkkivaloja oli kaksi. Suomeen tuotujen autojen mittaristoon oli lisätty teippi, jossa oli suomenkieliset selostukset.[11]

Työkalusarjaan kuului tunkki, pyöränmutteriavain, sytytystulppa-avain, kolme kiintoavainta, holkkiavain, ruuvimeisseli, pihdit, pölykapselien irrotusvipu sekä kaksi rengasrautaa.[11]