Šapur II

Reliefi Bišapurissa kuvaa valtaistuimellaan istuvaa Šapuria voittoisan armeijansa kanssa.[2]

Šapur syntyi vuonna 309. Tarinan mukaan hovin ja papiston jäsenet olivat asettaneet kruunun jo Šapurin raskaana olleen äidin kohdulle, jolloin Šapurista oli niin sanotusti kuningas jo syntyessään.[3] Erääsä kaiverruksessa Šapurin isäksi mainitaan Hormizd II, jonka sanotaan kuolleen ennen Šapurin syntymää. Nimi Šapur tarkoittaa kuninkaan poikaa ja nimi annettiin tyypillisiesti niille pojille, jotka eivät olleet prinssejä. Sasanidit eivät itse käyttäneet nimissään saman nimisiä hallitsijoita toisistaan erottavia lukuja. Šapurin lapsuudessa Persiaa hallitsi sijaishallinto, kunnes Šapur itse sai vallan vuonna 325.[2] Ennen Šapurin valtakautta persialaiset olivat käyneet sotia Roomaa vastaan etenkin Armenian hallinnasta. Šapur I:n valtakauden menestysten jälkeen roomalaisille oli jouduttu tekemään myönnytyksiä.[4] Šapur II:n noustessa Persian hallitsijaksi Rooman keisari Konstantinus Suuri kamppaili kuitenkin parhaillaan kilpailijoitaan vastaan, mikä säästi Persian roomalaisten uhalta.[3]

Toisaalta Persialla oli Rooman ohella muita ongelmia. Arabitaustaiset beduiinit tekivät ryöstöretkiä Persianlahden yli Bahrainista, Hajarista ja Kazemiyasta käsin sasanidien hallitsemille alueille. Persialaisten lähteiden mukaan Šapur aloitti omat sotarekensä arabeja vastaan 16-vuotiaana. Arabien ryöstöretket kostettiin verisesti. Sotaretkien aikana sasanidit valtasivat Persianlahden rannikon alueet ja arabit työnnettiin Arabian niemimaan sisäosiin. Joitakin arabiheimoja myös pakkosiirrettiin sasanidien hallitsemille alueille.[3]

Ratsain jousella metsästävä Šapur kuvattuna hopealautasella.

Arabien kukistamisen jälkeen Šapur keskittyi Persian vanhoja vihollisia roomalaisia vastaan.[3] Armenia oli kääntynyt virallisesti kristinuskoon hieman ennen Šapurin valtaannousua ja hänen valtakautensa aikana Konstantinus oli tehnyt kristinuskosta Rooman virallisen uskonnon. Kristityt nähtiin näin mahdollisina vakoojina ja vihollisina.[4] Avoin sota syttyi Konstantinuksen kuoltua vuonna 337 hänen seuraajansa Constantius II:n kaudella. Roomalaiset olivat rakentaneet Persiaa vastaan linnoitusketjun, joka esti nopean etenemisen roomalaisia vastaan. Nisibis piiritettiin kolmne kertaa, mutta persialaiset eivät saavuttaneet huomattavampia voittoja. Sota päättyi ratkaisemattomana vuonna 350, kun Persia joutui vastaamaan hunnien (todennäköisesti khioniitit) sotaretkiin idässä. Lopulta hunnien uhka tuotiin päätökseensä, kun Šapur teki roomalaisten vastaisen liiton heidän kuninkaansa Grumbatesin kanssa. On mahdollista, että Persia alisti näihin aikoihin myös idän Kušan-valtakunnan.[3]

Sota roomalaisia vastaan alkoi jälleen vuonna 359. Šapur ja hänen hunniliittolaisensa Grumbates hyökkäsivät Rooman hallitsemaan Syyriaan. Amidan kaupunki piiritettiin ja vallattiin, minkä jälkeen sen asukkaat siirrettiin Khūzestāniin. Rooman keisari Julianus teki vastaiskun vuonna 361 ja otti useita voittoja Šapurin joukoista. Persian pääkaupunki Ktesifon piiritettiin vuonna 363, mutta roomalaisten ei lopulta onnistunut vallata kaupunkia. Šapur käytti roomalaisia vastaan poltetun maan taktiikkaa ja kesäkuussa 363 persialaiset voittivat roomalaiset taistelussa, jossa he käyttivät sotanorsuja. Julianus haavoittui ja kuoli taistelun aikana. Hänen seuraajansa Jovianus solmi Šapurin kanssa rauhansopimuksen, jolla Rooma lupui Itä-Mesopotamiasta. Roomalaisten päätökseen vaikutti germaanien uhka Balkanilla.[3] Šapur sai lisäksi vapaat kädet Armeniassa. Solmitusta rauhasta huolimatta hajanaisemmat taistelut jatkuivat aina Šapurin kuolemaan saakka vuonna 379.[4]

Šapur II oli sotaretkiensä jälkeen palauttanut sasanidien hallintaan Šapur I:n aikanaan valtaamat alueet. Sotaretkien ohella hänen valtakautensa oli merkittävä myös uskonnolliselta kannalta. Zarathustralaisen perinteen mukaan Ardašir I oli aloittanut tekstikatkelmien ja suullisen perinteen yhteenkokoamisen. Šapur II järjesti puolestaan zarathustralaisuuden eri kilpailevien lahkojen laajan keskustelun yhtenäisen opin luomiseksi. Adhurpat-nimisen papin sanotaan läpäisseen tulikokeen ja todistaneen näin omat argumenttins, jonka jälkeen hänen annettiin tehdä viimeiset liturgiset lisäykset Avestaan. Zarathustralaisuudestya oli näin tullut yhtenäinen oppi, johon myös nykyinen zarathustralaisuus pohjautuu.[3] Kristityt joutuivat puolestaan Šapurin valtakaudella vainojen ja pakkokäännytyksen kohteiksi.[2]