Šapur I

Šapur ottaa vastaan kahden eri Rooman keisarin Filippuksen ja Valerianuksen antautumisen kaiverroksessa Naqš-e Rostamissa.

Šapurin isä Ardašir I oli Persian sasanidien hallitsijasuvun perustaja. Ardašir kuului farsilaiseen sukuun ja hän nousi Persian valtaistuimelle kukistamalla arsakidien dynastian hallitsija Artabanus IV:n taistelussa vuonna 224 ja kruunauttamalla itsensä kuninkaiden kuninkaaksi (šahanšah) Ktesifonin valtauksen jälkeen vuonna 226.[2] Šapur osallistui isänsä sotiin arsakideja vastaan ja hänet on kuvattu myös Ardaširin voittoa kuvaavassa kaiverruksissa Firuzabadissa ja Naqš-e Rajabissa.[3] Ardašir hallitsi valtakautensa loppupuolella yhdessä poikansa Šapurin kanssa käyden myös sotia Rooman valtakuntaa vastaan. Merkittävämpää menestystä ei sodissa Roomaa vastaan saatu.[4] Šapurin nousi valtaan isänsä paikalle mahdollisesti vuonna 240[3] ja Ardašir kuoli vuoden 241 paikkeilla.[4]

Sodat Roomaa vastaan jatkuivat Šapurin valtakaudella, jolloin saavutettiin myös eräät suurimmista persialaisten roomalaisista ottamista voitoista.[4] Rooman keisari Gordianus III johti vuonna 242 suurta sotaretkeä sasanideja vastaan ja roomalaisten onnistui vallata persialaisten tuolloin hallitsemat Antiokia, Carrhae ja Nisibis. Gordianus kirjoitti Rooman senaatille uhkaavansa voittojensa jälkeen jo Persian pääkaupunki Ktesifonia, mutta hän kuoli epäselvissä olosuhteissa sotaretkensä aikana. Useimpien lähteiden mukaan Gordianus päätyi Philippus Arabsin agenttien murhaamaksi. Persialaisissa lähteissä Gordianus sai puolestaan surmansa Misikoessa käydyssä taistelussa. Kaikissa lähteissä keisariksi nousseen Philippus Arabsinin mainitaan solmineen rauhan Šapurin kanssa. Länsi-Armenia liitettiin sodan jälkeen jälleen Persiaan. Šapur teki uuden sotaretken Roomaa vastaan vuosina 252–256, jolloin valloitettiin myös muu Armenia ja Georgia. Pojalleen Hormizdille Šapur antoi tittelin armenialaisten kuningas.[3]

Roomalaisia vaivasivat samoihin aikoihin myös gootit, kulkutaudit ja poliittinen epävakaus. Näistä tekijöistä huolimatta keisari Valerianus johti vuosina 259–260 sotaretkeä Šapurin Persiaa vastaan.[4] Joissakin lähteissä roomalaisen armeijan kooksi mainitaan 70 000 miestä.[3] Roomalaiset voitettiin Edessan länsipuolella ja keisari Valerianus jäi persialaisten vangiksi. Piirtokirjoituksissa väitetään, että Šapur otti keisarin vangiksi henkilökohtaisesti taistelun aikana.[4] Sen sijaan roomalaisten ja kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan Šapur kutsui Valerianuksen neuvottelemaan ja vangitsi petollisesti koko tämän seurueen, mukaan lukien pretoriaanikaartin päällikkö Succesianuksen ja useita senaattoreita.[5] Tapaus oli joka tapauksessa huomattava nöyryytys roomalaisille.[3] Ei ole täysin selvää mitä Valerianukselle tapahtui hänen vangiksi jäämisensä jälkeen. Šapurin on kerrottu nöyryyttäneen Valerianusta muun muassa käyttämällä tätä jalkajakkarana noustessaan hevosensa selkään.[5] Tarinan erään version mukaan Valerianus nyljettiin ja hänen heinillä täytettyä nahkaansa pidettiin näytillä. On kuitenkin myös mahdollista, että tarina heijastelee vain roomalaisten historioitsijoiden näkemystä persialaisista ja näiden raakalaisuudesta.[4] Lisäksi useat tiedot Valerianuksen nöyryytyksestä ovat peräisin kristityltä historioitsija Lactantiukselta, joka kuvasi propagandatarkoituksessa kristittyjä vainonneiden pakanakeisarien vastoinkäymisiä.[5] Naqš-e Rostamin kirjoituksissa mainitaan, että roomalaiset vangit asutettiin eri puolille Persiaa. Esimerkiksi Bišapurissa ja Šustarissa on jäänteitä roomalaisperäisinä pidetyistä rakennelmista, joita vangiksi jääneet roomalaiset insinöörit mahdollisesti rakensivat. Persiaan asutettiin myös kristittyjä vankeja esimerkiksi Antiokiasta.[4] Šapur alkoi käyttää titteliä Iranin ja Aniranin (ei-Iran) kuninkaiden kuningas, viitaten asemaansa myös ei-iranilaisina pidettyjen alueiden ja alamaisten kuninkaana. Titteliä käyttivät sittemmin ajoittain myös myöhemmät sasanidihallitsijat.[3] Rooman vastaisten sotiensa ohella Šapur teki isänsä tapaan sotaretkiä kušanoja vastaan levittäen sasanidien valtapiiriä kohti Keski-Aasiaa, Afganistania ja Pohjois-Intiaa.[4] Persialaiset sotivat myös roomalaisten kanssa Palmyran hallitsija Odaenathusta vastaan. Odaenathuksen sotaretkiä persialaisia vastaan on kuvailtu joissain lähteissä menestyksekkäiksi, mutta niiden merkityksestä ja laajuudesta on kiistelty.[6]

Sotimisen ohella Šapurin ja hänen isänsä kausilla oli toteutettu huomattavia hallinnollisia uudistuksia. Kirjoituksissa alettiin puhua uusista hallinnollisista tehtävistä, kuten kirjureista (dibir), rahainhoitajista (ganzwar) ja tuomareista (dadwar).[4] Šapur perusti myös uusia kaupunkeja, kuten Bišapurin ja Nišapurin. Piirtokirjoituksissa mainitaan Šapurin vaikuttaneen myös uskonnollisessa politiikassa hänen pystyttäen uusia zarathustralaisia tulitemppelejä. Šapurin valtakauden uskonnollinen ilmiö oli myös profeetta Manin opetuksista muodostunut manikealaisuus, jonka maailmankuva levisi nopeasti myös Persian ulkopuolelle Eurooppaan ja Keski-Aasiaan.[7] Šapur kuoli ilmeisesti sairauteen Bišapurissa eri lähteiden mukaan joko toukokuussa 270 tai vuonna 272. Šapurin kuoleman jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Hormizd, ja hänen jälkeensä Šapurin kaksi muuta poikaa Bahram ja Narseh lyhyine valtakausineen.[6][3]

• Michael Axworthy: Iranin historia. alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5.