Šaikhilaisuus

Šaikhilaisuuden perustaja oli bahrainilainen Ahmad al-Ahsa’i (1753–1826). Hän oli pohjimmiltaan itseoppinnut vaikka hän käytti liikkeen uskomuksen mukaan yhteyttään henkimaailmassa olevaan salattuun opettajaan. Bahrainista al-Ahsa’i muutti šiialaisuuden pyhiin kaupunkeihin Najafin ja Karbalaan. Tämän jälkeen hän matkusti vielä Persian Yazdin ja lopulta takaisin Irakiin. Matkoillaan al-Ahsa’i keräsi nopeasti kannattajia eri puolilta šiialaisia alueita.[3] al-Ahsa’i toimii aktiivisimmillaan vuodesta 1806 vuoteen 1822.[1]

1700-luvun luvun šiialaisessa maailmassa uskonnollinen valta kuului kokonaan oppineistolle. 12-šiialaisuuden mukaan valta kuuluu kokonaan kahdellatoista imaamilla, mutta tämä oli kätkeytynyt vuodesta 941 alkaen. Käytännössä valtaa hoiti oppineisto, johon oli pääsy vain pitkällisellä opiskelulla ja perehtyneisyydellä. Tämä oppineiston valta pysyisi niin kauan kunnes kahdestoista imaami ilmestyisi takaisin maailmanlopun aikana.[3]

Šaikhilaisuus kyseenalaisti oppineiston uskonnollisen vallan. al-Ahsa’i lisäsi šiialaisuuden oppirakennelman kolmen peruspilarin lisäksi yhden, rukn.[3] Tämän neljännen peruspilarin mukaan ihmisen ja Jumalan välissä on taso, joka saa sanomansa suoraan kätketyltä imaamilta. Henkilöitynyt taso on jonkinlainen kätketyn imaamin edustaja maan päällä. Hän ei tarvitse oppineistoa, kirjoja ja oppirakennelmia. al-Ahsa’i katsoi itse olevansa rukn.[4] Vuonna 1822 häntä syytettiin harhaoppineisuudesta, mutta vain pieni osa šiialaisista johtohahmoista tuomitsi hänen ajatuksensa. Pääosa jäi odottavalle kannalle. Liike vakiintui marginaaliin sanoutumatta sen enempää irti valtavirrasta kuin tinkimästä omista opeistaan. al-Ahsa’i kuoli vuonna 1826.[5]

Liikkeen uudeksi johtajaksi nousi Sayyid Kazim Rishti, joka asettui pysyvästi Karbalaan.[5] Hän opetti, että islamin kaksitoista ensimmäistä vuosisataa olivat olleet yleistä eksoteerista aikakautta (vuoteen 1785 saakka), kun vastaavasti kolmastatoista vuosisata olisi sisäsen, esoteerisen totuuden aikaan (vuodesta 1785). Šaikhilaisuus tunnustaa virallisesti auktoriteeteikseen ainoastaan Koraanin, hadithit ja imaamien perinteen. Kuitenkin käytännössä rukn käyttö kätketyn imaamin sananlevittäjänä teki liikkeestä esoteerisen.[6]

Šaikhilaisuuteen liittyy myös tuhatvuotisen valtakunnan odottaminen, mutta varsinaisesti ei puhuta kätketyn imaamin, Mahdin, paluusta. Kuitenkin tutkijat eivät ole varmoja historiallisista tapahtumista, sillä alku-šaikhilaisuudesta saadut tiedot perustuvat baabilaisten kirjoittajien halusta liittää omat uskomuksensa "puhdasoppiseen" šaikhilaisuuteen. Todennäköisesti šaikhilaisuudessa oli odotus Mahdin paluusta, mutta jälkikäteen asiaa ei haluttu myöntää siinä vaiheessa kun myöhäisempi baabilaisuus ajautui ristiriitaan valtauskonnon kanssa. Sayyid Kazim kuoli joko 31. joulukuuta 1843 tai 1. tammikuuta 1844.[6]

Kazimin kuoleman jälkeen liikkeellä ei ollut selvää johtohahmoa. Šaikhilaisuuden voimahahmot siirtyivät kannattamaan uutta profeettaa Babia. Kuitenkin baabilaisten radikalisoituminen ajoi myös liikkeen maltillisemmat kannattajat valitsemaan puolensa. Osa siirtyi Babin puolella, kun taas toiset korostivat maltillisuuttaan ja siirsivät šaikhilaisuuden kohti šiialaisuuden valtavirtaa. Jälkimmäisten johdossa oli Karim Khan Kirmani (k. 1871) ja hänen jälkeläisensä ovat edelleen šaikhilaisuuden johdossa.[6]