ß

Kirjain ß syntyi goottilaisen, f:ää muistuttavan niin sanotun pitkän s:n eli ſ‑kirjaimen sekä z‑kirjaimen typografiseksi sulautumaksi eli ligatuuriksi (ſz → ß), mistä juontuu kirjaimen saksan­kielinen nimi Eszett. Vaihto­ehtoisesti ß:ää voidaan pitää pitkän s:n ja tavallisen eli niin sanotusti pyöreän s:n sulautumana (ſs → ß). Keskiajalla saksan kielessä esiintyi rinnatusten soinniton alveolaarinen frikatiivi [s], jota voitiin merkitä kirjain­yhdistelmällä ſz (tai sz, kuten vielä nykyäänkin unkarissa), ja soinniton palato­alveolaarinen frikatiivi [ɕ], jota taas voitiin merkitä kirjain­yhdistelmällä ſs (tai ss). Myöhemmin saksan [ɕ] on sulautunut [s]‑äänteeseen, ja eri kirjain­yhdistelmistä periytyvien ligatuurien erot ovat vain tyylillisiä.

Toiseen maailmansotaan asti saksalaisella kirjapaino­alalla käytettiin enimmäkseen fraktuuratyylisiä tai goottilaisia kirjasinlajeja. Niissä z näytti ikään kuin koukulla varustetulta (hieman kuin ȥ tai ʒ), mikä näkyi myös ß‑ligatuurin oikean­puoleisen osan muodossa. Jos ß:ää käytettiin antiikvatyylisten kirjainten yhteydessä, ligatuurin oikean­puoleinen osa saattoi muistuttaa pikemminkin s‑kirjainta. Useimmiten antiikva­kirjasin­lajeista kuitenkin puuttui erityinen ß‑ligatuuri, joten sen sijasta voitiin käyttää kirjain­yhdistelmiä ſz, ſs, sz tai ss.

Antiikvatyylisen ſs:n ja kahden goot­­tilais­tyyli­sen ſz:n su­lau­tu­minen ß:ksi.

Antiikva-ß:n muunnelmia:
1) ſ ja s erillisinä
2) ſs-sulautuma
3) ſz-sulautuma
4) sulzbachin malli.

Kun 1800-luvulla antiikvan käyttö vähitellen yleistyi ja samaan aikaan ſ‑kirjain alkoi jäädä pois käytöstä, haluttiin ß:lle vakiinnuttaa antiikva­muoto. 1870-luvulta alkaen esitettiin useita vaihtoehtoja, jotka enimmäkseen pohjautuivat joko ſz:aan tai ſs:ään. Vuonna 1903 päädyttiin virallisesti suosittelemaan niin sanottua sulzbachin mallia, jota voi pitää eräänlaisena kompromissina (mallin nimi juontuu siitä, että se muistuttaa itäbaijerilaisessa Sulzbachin kaupungissa 1600-luvulla toimineen kirjan­painajan käyttämää versiota, joka tiettävästi oli myös varhaisin antiikva­tyylinen ß). Kaikki kirjasin­lajien suunnittelijat eivät kuitenkaan ole suositukseen tyytyneet, vaan 1900-luvun alkupuolella oli varsin tavallista käyttää mallina fraktuura‑ſz:aa, kun taas monissa uudemmissa kirjasin­lajeissa ß:n malliksi hahmottuu pikemminkin ſs.[1][2]

Kaunokirjoitus­tyyli­sen ſ:n ja z:n sulau­tu­mi­nen ß:ksi (malli vuo­del­ta 1866).

Saksan kielessä ss‑yhdistelmällä tai ß‑kirjaimella merkitään soinnitonta alveolaarista sibilanttia [s] sellaisissa tilanteissa, joissa yksittäisen s‑kirjaimen äännearvo olisi soinnillinen [z] (esimerkiksi Rosse [ˈrɔsə] vs. Rose [ˈrɔːzə], Weiße [ˈvɑɪsə] vs. Weise [ˈvɑɪzə]).

Vuonna 1996 uudistettujen oikein­kirjoitus­­sääntöjen mukaan ß‑kirjainta käytetään soinnittoman s-äänteen merkkinä seuraavissa tilanteissa:

• pitkän painollisen vokaalin jäljessä: Straße, aßen, aß, Buße, grüßt
• diftongin jäljessä: heißen, außen

Poikkeukset:

• Jos sanan vartalossa seuraa konsonantti, kirjoitetaan s: Trost, Faust, räuspern, geistig.

• Tavun lopussa oleva soinniton s kirjoitetaan s:llä, kun toisessa sanamuodossa on soinnillinen s: (ich) nieste (niesen); Gras (Gräser); löslich (lösen); Aas (des Aases).

Vuosina 1901–1996 voimassa olleiden oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettiin ß niissä tapauksissa kuin nykyisinkin. Lisäksi ß kirjoitettiin ss:n sijaan myös sanan ja sananosan loppuun: Kuß, kußecht, Paß, Paßbild. Näin tehtiin myös sananvartalon lopussa, kun seuraava kirjain oli konsonantti: (du) mußt, (es) paßt, wäßrig, unvergeßne, Rößl.

Sveitsissä ja Liechtensteinissa ß:stä on luovuttu kokonaan, ja sen asemesta käytetään aina ss‑yhdistelmää (vaikka tällöin eräiden sanojen ääntämysero ei ilmene kirjoitusasusta: Masse [ˈmɑsə] ’massa, joukko’ vs. Maße [ˈmɑːsə] ’määrät, mitat’). Sen sijaan Saksassa ja Itävallassa ß korvataan ss-yhdistelmällä vain poikkeus­tapauksissa (jos ß:n kirjoittaminen on esimerkiksi teknisesti mahdotonta). Aakkostettaessa ß joka tapauksessa vastaa yhdistelmää ss.

ß sanassa kanßa vuoden 1776 Bibliassa

Myös suomen kielessä on aiemmin käytetty ß-kirjainta kaksoiskonsonantin ss merkkinä.

Nykysuomen aakkosjärjestyksessä ß aakkostetaan kuten ss.[3]

Suuraakkoseksi muotoiltu ß sana­kirjan Der große Duden nimiö­sivulla (Leipzig 1957).

Iso ẞ fonteissa Andana, Linux Libertine ja P22 Underground

Kun antiikva‑ß vahvistettiin osaksi saksan oikein­kirjoitusta, kysymys kirjaimen suuraakkosellisesta muodosta jätettiin avoimeksi. Perinteisessä fraktuura­tyylissä suuraakkosellista versiota ei lainkaan tarvittu, sillä ß‑kirjain ei voi esiintyä sanan alussa, eikä fraktuuralla kirjoitettaessa suuraakkosia käytetä muualla kuin sanojen alussa.

Antiikvatyylissä sen sijaan koko sana voidaan toisinaan kirjoittaa suuraakkosin. Tällöin ß korvataan virallisten ohjeiden mukaan kirjain­yhdistelmällä SS (esimerkiksi Weiß → WEISS). Vaihto­ehtoisesti on käytetty myös perinteikästä yhdistelmää SZ (WEISZ). Etenkin erisnimessä esiintyvä ß kuitenkin helposti koetaan elimelliseksi osaksi oikeaa kirjoitusasua, ja koska ß on pienaakkoseksi varsin kookas, sitä on toisinaan voitu epävirallisesti käyttää ikään kuin suuraakkosena (WEIß). Esimerkiksi yritysten logoja tai ihmisten hautakiviä varten ß:lle on myös voitu varta vasten suunnitella kirjainmuoto, joka paremmin istuu suuraakkosten joukkoon, mutta käytännössä tällainen vaihtoehto on ollut mahdollinen vain erityis­tapauksissa.[4]

Yli 130 vuoden keskustelujen jälkeen ß:n iso vastine otti merkittävän askelen kohti vakiinnuttamista, kun se 27. kesäkuuta 2008 hyväksyttiin kansain­väliseen ISO 10646 ‑merkistöön (jonka rinnakkais­versio tunnetaan nimellä Unicode). Uudistus ei ainakaan välittömästi vaikuta saksan kielen virallisiin oikein­kirjoitus­ohjeisiin, mutta se antaa ihmisille mahdollisuuden käyttää ß:n suuraakkosellista muotoa, jos he kokevat sen virallista SS‑yhdistelmää sopivammaksi.[5]

Kirjain ß ei sisälly lainkaan alkuperäiseen 7-bittiseen ASCII-merkistöön (josta puuttuvat myös vokaalimerkit ä, ö ja ü), mutta sen 8-bittisessä Latin 1 (ISO 8859-1) ‑laajennuksessa pienen ß:n koodiarvo on DF (223). Unicode-merkistössä pienen ß:n tunnus on U+00DF ja ison U+1E9E. HTML-koodissa pieni ß voidaan tuottaa nimiviittauksella ß tai Unicode-tunnukseen perustuvalla numeerisella merkkiviittauksella. Myös isoon ß-kirjaimeen (ẞ) voidaan periaatteessa viitata Unicode-tunnuksen avulla, mutta merkki näkyy oikein ainoastaan, jos se sisältyy käytössä olevaan kirjasin­lajiin.